Valkoisten miesten kesken kuului paljon hälinää ja monia villejä
huudahduksia, mutta aikaa ei hukattu ollenkaan turhaan puheluun, sillä
jokainen teki parhaansa saadakseen lauttaa eteenpäin. Huudot olivat
vain säestyksenä heidän toiminnalleen. Melkein jokainen käytteli
jotakin asetta, johon oli tartuttu hetken kiireessä. Jotkut olivat
varustetut airoilla, toisilla oli vain sauvoimia ja vieläkin muutamat
avustivat melomalla laudankappaleilla, jotka oli saatu vanhoista
sammioista tai kaidelaudoista, mitkä putoava masto oli murtanut. Ne,
jotka eivät voineet löytää mitään parempaa, laskeutuivat pitkäkseen
lautan reunalle ja läiskyttivät vettä käsillään saadakseen aikaan
liikettä eteenpäin.
Mutta suuret puujoukot, jotka eivät olleet vielä sidotut lujasti
toisiinsa, kelluivat veden pinnalla höllinä ja pölkkymäisinä sekä
liikkuivat hyvin hitaasti ja epäsäännöllisesti sellaisen huonosti
soveltuvan kuljettamistavan avulla. Ja huolimatta siitä, että lautta
oli saavuttanut sadan yardin etumatkan uimareista, alkoivat sen
omistajat vakavasti pelätä, että heidät saataisiin kiinni.
Heillä oli syytä pelätä sitä. Ei voinut olla epäilystä siitä, että
takaa-ajajat saavuttivat meitä, ja tämä asia kävi pian selväksi
kaikille lautalla olijoille. Niin, vielä enemmänkin, he pääsivät
nopeasti meitä likemmäksi, ja katsoen siihen miten he uivat, ei voinut
kulua viittä minuuttia, ennenkuin he saavuttaisivat meidät.
Lautalla olijat tiesivät nyt täydelleen, että siten tulisi käymään.
Vaikka he olisivat miten meloneet ja hosuneet vettä, eivät he voineet
saada raskaita hirsiä eteenpäin määrättyä vauhtia kovemmin -- ei
niin nopeasti kuin mies saattoi uida. Huolimatta ponnistuksistaan ja
pitkän etumatkan tuottamasta hyödystä näkivät he, että heidät pian
saavutettaisiin.
Toisin ei saattanut käydä -- nyt ei ollut mitään, joka olisi estänyt
takaa-ajoa -- ei mitään, joka olisi pysäyttänyt takaa-ajajia. Kun hait
olivat tyydyttäneet nälkänsä, olivat ne päästäneet useimmat uijista
pakoon. Silloin tällöin jonkun nähtiin vajoavan huudahtaen, mutta se
oli poikkeus -- muut uivat esteettömästi edelleen.
Mikä oli heidän vaikuttimensa seuratessaan meitä? Oliko se kosto vai
epätoivoisen toivo pelastumisesta? Ehkä kumpikin -- mutta ei ollut
väliä kumpi, heitä oli kylliksi voittamaan valkoiset miehet pelkällä
voimallaan, ja jos heidän vain onnistuisi saavuttaa meidät, ei olisi
luultavaa, että he olisivat kostamatta vääryyksiä, joita heille oli
tehty. Jos heidän onnistuisi saavuttaa lautta, kiipeisivät he helposti
sen päälle; muutamia saattaisi torjua, mutta kolmenkymmenen miehen
olisi mahdotonta ajaa pois satoja; joukko ryömisi pian reunan yli ja
upottaisi lisäpainollaan heikon rakennelman meren pohjaan.
Jos heidän onnistuisi tulla lautalle asti -- sitä asiaa ei tarvinnut
ollenkaan epäillä -- valtaisivat he sen varmasti -- juuri tällä
hetkellä joku heistä oli tuskin kymmenen yardin päässä, tullen
lähemmäksi jokaisella uudella käsiensä vetäisyllä. Mutta nämä olivat
vahvimpia uimareita, jotka olivat kaukana toisten edellä. Pääjoukko
oli vielä kaksikymmentä yardia kauempana, mutta oli ilmeistä, että
hitainkin siinä olevista ui nopeammin, kuin lautta kulki.
Useimmat merimiehistä alkoivat jättäytyä epätoivoon. Huonosti
kulutetun elämän ilkityöt nousivat heidän silmiensä eteen. Kaiken
todennäköisyyden mukaan oli heidän viimeinen hetkensä tullut.
Ja minun myöskin -- minä ainakin luulin siten tuolla hetkellä.
Oli raskasta kuolla siten -- sellaisella hirveällä tavalla ja
semmoisessa seurassa. Kun olin täysin terve, oli rakkaus elämään
minussa voimakas, ja tämän vaikuttimen alaisena minä miltei kaduin,
mitä olin tehnyt. Minähän olin saanut aikaan tämän viimeisen kauhean
sattuman, ja minun oma henkeni tulisi nyt olemaan tekoni sovituksena.
Niin, minä olin toiminut ymmärtämättömästi ja hätäisesti, enkä tahdo
kieltää, että minä tuolla hetkellä tulin miltei katuneeksi tekoani.
Silloin ei ollut miettimisen aika. Ratkaiseva hetki oli tullut. Meidän
täytyi kaikkien luopua hengestämme. Meri ottaisi meidät pian vastaan
laajaan syleilyynsä. Herrojen ja orjien, tyrannien ja heidän uhriensa,
kaikkien täytyi tuhoutua yhdessä!
Sellaiset ajatukset kiitivät aivoissani, kun näin mustien uimarien
lähestyvän. En tuntenut enää myötätuntoa tai sääliä heitä kohtaan.
Päinvastoin pidin heitä vihollisina -- peloittavina hirviöinä, jotka
aikoivat hävittää ja nielaista meidät -- syöstä meidät kaikki yhteiseen
tuhoon ja minut muiden mukana -- heidän äskeisen hyväntekijänsä. Minä
tosiaankin katselin tuolla hetkellä ajatusteni myllerryksessä näitä
onnettomia olentoja ikäänkuin he olisivat olleet asian tahallisia
aiheuttajia -- ikäänkuin he olisivat olleet mielivaltaisen julmuuden
ja koston kiihoittamia eikä epätoivon uhreja, jotka taistelivat oman
henkensä säilyttämiseksi.
Aistimeni olivat hämmentyneet, ajatuskykyni oli jättänyt minut, ja
samoin kuin ympärilläni olijat minäkin pidin takaa-ajajia vihollisina!
Tämän tunteen vallassa -- vaikka se saattoikin olla väärä -- en minä
ollut oikein halukas tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan, kun näin,
että ensimmäiset, jotka tulivat lähelle lauttaa, torjuttiin merimiesten
airojen ja sauvoimien avulla. Näin pitkälle oli näet asia jo kehittynyt.
Sitten seurasi julma näytelmä. Minä en ottanut ollenkaan osaa siihen.
Vaikka kuinkakin olisin halunnut, että henkeni pelastuisi, en olisi
voinut mennä niin äärimmäisyyksiin sen säilyttämiseksi. Minä olin vain
katselijana.
Minä näin, että etumaisia uijia lyötiin päähän tai työnnettiin
pois-päin voimakkailla airojen tai sauvoimien iskuilla. Minä näin
jonkun katoavan pinnan alle, ikäänkuin he olisivat menneet pohjaan
iskun vaikutuksesta, kun taas toiset uivat vahingoittumattomina pois ja
kaartelivat sitten ympärillä ikäänkuin päästäkseen meidän edellemme.
Vaikka valkoisten miesten rajut ja vihaiset huudot sekä vielä rajummat
liikkeet säikähdyttivät etumaisia uijia, eivät nämä mielenosoitukset
ajaneet heitä takaisin. He väin pysyttelivät poissa airojen ja
sauvoimien ulottuvilta mutta seurasivat yhä. Itse asiassa he eivät enää
seuranneet sillä lautta ei liikkunut enää; soutajilla oli kyllin työtä
kuljettamatta sitä eteenpäin, ja nyt se oli pysähtynyt!