Tämä oli kauhea vaihtoehto, ja kovaosaiset uhrit näyttivät epäröivän
pitkän aikaa valinnassaan. Raskas valinta kahden kauhean kuoleman
muodon välillä! Oli vähän väliä kumman valitsi, ja tietoisuus tästä
teki heidät välinpitämättömäksi siitä, hyppäisivätkö mereen vai
pysyisivät paikallaan. Kuolema oli heillä edessään yhtä hyvin kuin
takanaankin --- kääntyivätpä he minne tahansa, tuijotti kuolema
heitä kasvoihin pikaisena ja varmana, ja joka puolella he näkivät
sen uhkaavan käsivarren -- edessään, takanaan, yläpuolellaan ja
ympärillään. Äärimmäinen toivottomuus pakoonpääsystä oli lamauttanut
heidän tarmonsa -- he olivat epätoivon kangistamia.
Mutta suurimmankin epätoivon hetkillä tulee ratkaiseva kohta, jolloin
ihmiset taistelevat hengestään -- viimeisen taistelun -- lopullisen
ottelun ikäänkuin kuoleman itsensä kanssa. Ei yksikään luovu hengestään
ilman tätä ponnistusta, vaikka se olisi kuinkakin turha. Hukkuva mies
ei anna vapaaehtoisesti itsensä upota pinnan alle. Hän ponnistelee yhä
pysyäkseen pinnalla, vaikka hänellä ei ehkä ole pienintäkään toivoa
tulla pelastetuksi. Ponnistus on osaksi vastentahtoista -- ruumis
taistelee yhä hengen puolesta, kun mieli on jo luopunut kaikesta
toivosta -- se on viimeinen vastustus, johon olemassaolo ryhtyy
häviämistä vastaan. Se saattaa olla puhtaasti koneellista ponnistusta
-- ehkä se on sitä -- mutta kuka on ikinä nähnyt, että vahva mies,
jonka on pakko äkkiä luopua elämästä, ei taistelisi sillä tavoin?
Tuomittu rikollinenkin vastustaa yhä hirsipuussa, kunnes henki on
lähtenyt hänen ruumiistaan. Jokin tämäntapainen viimeinen epätoivoinen
ponnistus herätti sen epäröivän joukon tarmon, joka tungeskeli
palavassa parkissa. Ratkaiseva hetki tuli vihdoin.
Liekit syöksyivät nopeasti eteenpäin ja levisivät yli koko kannen.
Niiden punaiset suihkut, jotka syöksyivät esiin savureunuksen
ulkopuolelle, alkoivat koskettaa uhriensa ruumiita ja piinata niitä
tulen rajulla poltolla. Tämä seikka ei lisännyt millään tavoin
heidän tuskanhuutojaan. Nämä olivat jo aikoja sitten saavuttaneet
huippunsa, ja niiden äänet, jotka niitä päästivät, olivat jo kohonneet
korkeimmilleen. Mutta liekkien välitön läheisyys ja ehdoton varmuus
siitä, että ne nyt tuhoaisivat heidät, sai aikaan yleisen liikkeen
elävässä aines joukossa, ja kaikkien nähtiin yhtäkkiä lähtevän veteen
ikäänkuin yleisen vaikuttimen pakoittamina tai yhteisen vaiston
johtamina.
Ne, jotka olivat tähän asti olleet laivan sivulla, eivät olleet
ensimmäisiä hyppäämään mereen. Sensijaan ne, jotka olivat kauempana
ja tietystikin lähempänä liekkejä, läksivät ensin veteen, ja syöksyen
kaiteiden yli -- vieläpä astuen niiden hartioillekin, jotka olivat
kokoutuneet sinne -- nämä viskautuivat epäröimättä päistikkaa mereen.
Mutta vaikutin näytti siirtyvän toisiinkin, ja miltei silmänräpäyksessä
-- ikäänkuin joku olisi ilmaissut tien turvallisuuteen sekä johtanut
heitä sitä kohti -- koko joukko seurasi etumaista ja molskahti veteen.
Muutamien sekuntien kuluttua ei saattanut nähdä yhtäkään ihmistä --
koko tuosta tummasta joukosta, joka niin äskettäin oli täyttänyt
aluksen etuosan, ei laivalla näkynyt nyt ketään. Kaikki olivat
yht'aikaa lähteneet palavalta laivahylyltä!
Nyt tarjoutui vedessä nähtäväksi villi näytelmä. Koko pinta oli täynnä
ihmishahmoja, jotka molskuttivat ja taistelivat yhdessä. Jotkut eivät
ilmeisesti kyenneet uimaan ja ruumis puolittain pystyssä he huitoivat
käsiään sinne tänne koettaen turhaan pysyä pinnan yläpuolella. Siellä
täällä heitä tarrautui useampia yhteen, kunnes he kaksi tai kolme
yhdessä -- joskus suuremmissakin joukoissa -- vetivät toisensa alas ja
vaipuivat yhdessä pohjaan. Hyvien uimarien huomattiin eroavan joukosta
ja ponnistelevan avoimeen veteen. Heistä saattoi nähdä vain pään ja
päätä nopeasti lähestyvän tumman, pystysuoran evän, joka ilmaisi
takaa-ajavan hain läsnäolon.
Sitten saattoi kuulla villin, epätoivoisen huudon -- sitten saattoi
nähdä hirviön syöksyvän nopeasti uhrinsa kimppuun -- sen pyrstö pieksi
vettä -- vaahto, joka jo oli värjäytynyt uhrin verestä punaiseksi,
lennähti ylöspäin -- ja tämän jälkeen pinta palasi tavalliselle
tasolleen -- pyörteet ja punaiset, vaahtoavat kuplat vain osoittivat
muutamiksi hetkiksi kunkin traagillisen ratkaisun paikan.
Oi, se oli kauhea näky katsella -- tämä haikalojen määrätön saaliinhimo
-- lautalla olijatkaan eivät voineet kaikessa epäinhimillisyydessään
ja mielenlaatunsa sydämettömässä julmuudessa katsella sitä ilman
mielenliikutusta.
Mutta se oli tuskin säälistä johtunutta mielenliikutusta. Mahdollisesti
olimme Brace ja minä koko joukosta ainoat, jotka tunsimme sääliä.
Jotkut olivat välinpitämättömiä, mutta suurin osa miehistä -- vaikkakin
hiukan kauhuissaan traagillisesta näystä -- olivat todenteolla iloisia
katsellessaan sitä! On ehkä väärin minun puoleltani sanoa, että he
olivat iloisia -- minä tarkoitan, että he tunsivat salaista tyydytystä
siitä, mitä tapahtui -- tyydytystä, joka ei johtunut pelkästään sydämen
pahanilkisestä julmuudesta, vaan pikemmin itsesäilytyksen vaistosta.
Tähän asti olivat nämä miehet pelänneet suuresti, että neekerit
valtaisivat lautan -- he eivät olleet vieläkään päässeet pelostaan --
ja tietysti kun tämä oli heillä mielessä, he katselivat tyydytyksellä
sitä summittaista hävitystä, jota hait saivat aikaan. Tämän kautta
heidän oma vaaransa väheni joka hetki -- sentakia he olivat mielissään
kauheasta näytelmästä.
Mutta vaikka hait olivat lukuisat, ei niitä ollut kylliksi hävittämään
tyyten tuota suurta joukkoa ihmisolentoja. Ensimmäisen yleishyökkäyksen
jälkeen raatelevat pedot näyttivät tulevan yhä harvalukuisemmiksi,
kunnes vain yhden siellä ja toisen täällä saatettiin nähdä hyökkäävän
saaliinsa kimppuun. Suurin osa oli tyytyväinen saatuaan jo uhrin, ja ne
olivat ehkä menneet olopaikkoihinsa pimeämpiin syvyyksiin, kun satoja
ihmispäitä näkyi vielä vedenpinnan yläpuolella.
Liekit, jotka yhä leimusivat kirkkaasti, valaisivat meren ikäänkuin
päivä olisi paistanut siihen. Saattoi huomata, että eloonjääneiden
kasvot olivat kaikki käännetyt lauttaan päin, jota kohti neekerit uivat
kaikin voimin.
Taas joutuivat merimiehet levottomuuden valtaan -- taas he pelkäsivät,
että heidän viimeinen hetkensä oli tullut ja että he itse pian
taistelisivat haikalojen joukossa.