Ei ihmettä, että merimiehet olivat levottomia. Jos neekerit panisivat
aikomuksensa täytäntöön saapuisi heitä kylliksi monta lautalle,
jotta se uppoisi -- ehkä kylliksi monta, jotta he heittäisivät
valkoiset miehet mereen ja anastaisivat itselleen sen tarjoaman heikon
mahdollisuuden hengen säilyttämiseksi. Kuinka sitten kävisikään,
ainakin oli selvää, että jos he tulisivat, olisi varma tuho tuloksena
toisille tai toisille tai luultavimmin kaikille. Mitä tuli toveriini
ja minuun, näytimme me olevan vielä suuremmassa vaarassa kuin toisella
lautalla olijat, sillä me olimme heidän ja uhkaavan tuhon välissä.
Mutta meillä ei ollut ollenkaan pelkoa tässä suhteessa; me olimme
varmoja, että jollei meidän alustamme kohtaisi mikään onnettomuus,
saattaisimme me kuljettaa sitä eteenpäin nopeammin kuin mies voi uida
-- vaikka niin vähän nopeammin, että olisi tullut ankara kamppailu,
jos meitä olisi ajettu takaa. Mutta kun meillä oli niin monta yardia
etumatkaa, oli meillä vähän pelättävänä.
Me jatkoimme matkaamme aikoen saavuttaa lautan ja kiinnittää uivat
lankkumme sen sivulle, ja tämä tarkoitus meidän onnistui saavuttaa
muutamien minuuttien kuluttua.
Brace oli varoittanut minua, kun tulimme lautan tasalle, sanomasta
mitään siitä, mitä olin tehnyt.
"Henkesi tähden, älä sano mitään, sillä varmaan", sanoi hän, "he
työntävät sinut mereen ja minut sinun mukanasi. Älä sano sanaakaan",
kuiskasi hän loppuvaroitukseksi -- "ei sanaakaan, vaikka he
kysyisivätkin sinulta. Minä vastaan heille, jos he kysyvät."
Hänen olikin tehtävä se, ja hän suoritti tehtävänsä taitavasti.
"Halloo!" huusivat useat meidän lähestyessämme -- "ketä te olette? Hei,
Brace ja tuo mainio Ville-poika. Tekö päästitte neekerit kannelle?
Tekikö jompikumpi teistä sen?"
Nämä kysymykset tehtiin lisäämällä tavalliset, alhaiset kaunistuskeinot.
"Ei!" vastasi Brace närkästyneellä äänellä ja tietysti puhuen totta,
mikäli asia koski häntä. "Miten olisimme me saattaneet tehdä sen.
Me olimme alhaalla keulassa emmekä nähneet heitä. Kummastelen vain,
miten he ovat päässeet irti? He ovat varmaan murtautuneet läpi, kun
te rikoitte säleen. Minä en nähnyt yhtäkään heistä, ennenkuin olimme
vedessä. Minä olin kokan alla tekemässä tätä pikku lauttaamme. Minä
pelkäsin, ettei teidän lautallanne olisi tilaa kaikille -- auttakaahan
joku ja kiinnittäkää tämä lautta omaanne -- se auttaa ainakin paria
meistä pysymään veden pinnalla."
Tällä avunpyynnöllä toverini käänsi taitavasti keskustelun toisaalle,
niin ettei enää kysytty, kuka vapautti neekerit. Itse asiassa ei ollut
enää tilaisuutta puhua asiasta, sillä tällä ratkaisevalla hetkellä oli
jokaisen lautallaolijan huomio vakavasti kiintynyt siihen tummaan,
punaiseen pilveen, joka muodostui laivan sivulle.
Omituista sanoa, neekerit olivat olleet jonkun aikaa tässä asennossa,
-- ilmeisesti näyttäen aikovan hypätä veteen ja uida lauttaa kohti
-- eikä kuitenkaan kukaan heistä ollut vielä hypännyt! He näyttivät
miehiltä, jotka olivat päättäneet tehdä jotakin, mutta odottivat
merkkiä joltakin johtajalta. Joko sitä tai sitten että joku
ryhtyisi johtoon ja näyttäisi esimerkkiä -- he aivan muistuttivat
sotamiesjoukkoa, joka on kokoontunut yhteen taistelukentällä -- kuten
sotamiehet aina tekevät sellaisissa tapauksissa -- ollen valmiina
hyökkäämään eteenpäin ja syöksymään päin kuolemaakin, jos vain joku
rohkea sielu lausuu käskevän sanan ja menee eteenpäin heidän edellään.
Siten käyttäytyi neekerijoukko uhaten viskautua mereen ja kuitenkin
epäröiden tehdä siten.
Me ihmettelimme heidän epäröimistään. Mitä tarkoittivatkaan he
pidättäytymisellään? Lautta näytti olevan ainoa mahdollisuus heidän
henkensä pelastamiseksi -- vaikkakin se tulisi olemaan vain mitätön
levähdysaika. Siitä ei väliä, ihmiset, jotka ovat vaarassa palaa
tai hukkua, tarttuvat pienempäänkin toivoon kuin minkä se tarjosi.
Miksi he siis eivät hypänneet mereen ja uineet sitä kohti, niinkuin
kaikki odottivat heidän jo aikoja sitten tekevän? Osasivatko he
uida vai eivätkö? Nämä olivat kysymyksiä, jotka kulkivat lautalla
suusta suuhun ja niihin vastattiin yhtä nopeasti, vaikka vastaukset
olivat vain arvauksia, eivätkä tyydyttäneet kysyjiä. Ne olivat sekä
kieltäviä että myöntäviä. Jotkut väittivät, että he eivät osanneet.
Jos tämä oli totta, silloin saattoi asiain tilan selittää heti:
neekerien epäröimisen lähteä veden varaan saattoi tämän otaksuman
nojalla ymmärtää helposti. Mutta oli vain muutamia, joilla oli tämä
mielipide. Ei ollut ollenkaan luultavaa, että se oli oikea oletus --
ei ollenkaan luultavaa, ettei koko tuossa joukossa ollut ketään, joka
olisi osannut uida,-- olisihan edes joku mennyt mereen, jos hänellä
olisi ollut toivoa saada turvapaikka lautalta, vaikkakin toivo saattoi
olla hyvin vähäinen. Ei, kielteistä otaksumaa ei voinut hyväksyä
hetkeksikään. On hyvin tunnettua, että useimmat Afrikan alkuasukkaat
eivät vain osaa uida, vaan ovat myös mitä mainioimpia uimareita. Heidän
elintapansa tekee taidon välttämättömäksi heidän keskuudessaan. Koska
nämä ihmiset elävät suurten jokien rannoilla ja niiden suunnattomien
järvien rannikoilla, joita keski-Afrika on täynnä, ja heidän usein
tarvitsee mennä syvien sekä vuolaiden virtojen poikki, missä ei ole
mitään siltoja, on heidän pakko juuri omien tarpeittensa takia tulla
kokeneiksi uimareiksi. Sen lisäksi tekee heidän kuuma ilmastonsa uinnin
harjoittamisen miellyttäväksi, ja monet heimot kuluttavat puolet
aikaansa vedessä.
Oli kovin epätodennäköistä, etteivät he osanneet uida -- kaikki, tai
melkein kaikki. Ei, se ei ollut syynä heidän epäröimiseensä.
Ja mikä se oli?
Tähän kysymykseen vastasi muuan merimiehistä, vaikkakin me kaikki
huomasimme syyn samalla hetkellä.
"Katsokaa tuonne!" huudahti mies osoittaen veteen, "katsokaa tuonne; se
se heidät panee jänistämään -- hait!"