Miten olivat onnettomat neekerit käyttäytyneet koko tämän ajan
kuluessa? Missä he olivat? Mitä he tekivät? Mitä tehtiin heidän
hyväkseen? Oliko ryhdytty joihinkin toimiin heidän turvallisuudekseen?
Kahteen viimeiseen kysymykseen voi vastata sanomalla, ettei
tähän hetkeen asti minua ehkä lukuunottamatta, yksikään ollut
laivassa ajatellut heitä eikä heidän kohtaloaan! Mitä tulee heidän
olopaikkaansa, olivat he yhä kansien välillä sekä ristikolla
varustettujen luukkujen alla, ja mitä heidän toimiinsa tulee, olisi
ollut vaikea sanoa sitä -- vaikeata arvatakin sitä. Mutta ainakin he
huusivat raivoisasti ja kiljuivat ikäänkuin he olisivat kaikki tulleet
hulluiksi -- mutta tämä ei ollut mitään uutta, heidän käyttäytymisensä
oli ollut sellainen koko päivän.
Kiiruhtaessaan sinne tänne isoavenettä vesille laskiessaan ja
jälkeenpäin kootessaan aineita lauttaa varten miehet kulkivat useasti
heidän läheltään, ja neekerien huudot päästettiin sillä hetkellä
kovemmalla äänellä ja vakavammassa sävyssä -- joskus pyytävinä, mutta
useammin raivoisina ja uhkaavina.
Kun heistä ei välitetty, ja ne, joihin he vetosivat, kulkivat
huolettomasti eteenpäin, vajosi heidän äänensä taas syvään,
yhtämittaiseen epätoivon muminaan.
On luultavaa, että tähän asti -- hetkeen, jolloin lautta oli valmis
-- he olivat tunteneet vain janon tuskaa, sillä minä huomasin
kulkiessani viime kertaa heidän ohitseen etteivät heidän huutonsa
olleet muuttuneet. Se oli yhä _agoa! agoa!_ -- vettä! vettä! Tämä ynnä
ilman ja tilan puute sekä halu päästä kannelle olivat ne vaikuttimet,
jotka olivat ajaneet heidät sellaisiin raivoisiin ja hulluihin
mielenosoituksiin.
On sangen luultavaa sentakia, että siihen hetkeen asti, jonka olen
maininnut, he eivät pelänneet mitään erikoisesti -- ainakaan eivät
pelänneet sitä hirmuista kohtaloa, joka nyt uhkasi heitä niin likeltä.
Palavan kajuutan savu kallistui pikemmin etu- kuin takaosaan laivaa,
eikä se ollut vielä ehtinyt heihin asti, eivätkä liekit olleet vielä
kylliksi kirkkaita valaistakseen laivaa millään luonnottomalla
valolla. Tietystikään eivät heidän ollessaan luukkujen alla kajuutta
eikä kansi olleet heille näkyvissä, ja kunnes joko savu tai liekki,
tai ristikon läpi loistava kirkas valo paljastaisi kauhean totuuden,
eivät he luultavasti huomaisi vaaraansa. Ei kukaan ollut ottanut
omasta aloitteestaan ilmoittaakseen sitä heille, sentakia ettei kukaan
katsonut sen ansaitsevan vaivaa!
He olivat ehkä huomanneet, ettei kaikki ollut oikein -- heillä saattoi
olla epäluuloja, että jokin asia oli huonosti. Miesten tavaton
liikkuminen -- kannelta kuullut äänet -- jalkojen kiireinen töminä ja
merimiesten viittoilemiset, kun he kulkivat näkyvissä, yhdessä heidän
kasvojensa kauhistuneen ilmeen kanssa, mikä tuskin oli saattanut jäädä
huomaamatta, sillä oli vielä tarpeeksi valoisaa, että voi huomata
tämän -- kaikki nämä asiat olivat varmaan saaneet hereille ahtaassa
pidetyn joukon epäluulot, että parkissa oli jotakin hullusti. Kirvesten
räiskivä ääni ja sitten täräys sekä aluksen kova kallistuminen maston
kaatuessa oli ehkä herättänyt muutakin levottomuutta kuin sen, että he
kuolisivat janoon, ja vaikka he yhä huusivat vettä, huomasin minä, että
he keskustelivat keskenään kiireisesti mutisten, mikä ilmaisi jostakin
muusta syystä johtunutta pelkoa.
Mutta kun ei kukaan heistä tietänyt mitään laivoista tai niiden
tavoista -- "Pandora" oli ensimmäinen, mitä he ikinä olivat katselleet
-- eivät he tietystikään voineet päättää, miksi semmoisia tavattomia
liikkeitä suoritettiin. Vain sen ohjaamana, mitä he kuulivat,
saattoivat he tuskin arvata, mitä oli tekeillä. He eivät voineet
kuvitella, että laiva oli vaarassa joutua hylyksi -- koskei ollut
tuulta eikä myrskyä -- ja kaiken tämän jälkeen kyseessä saattoi
olla purjehtimistemppu, jota he eivät ymmärtäneet. Näin he olisivat
luultavasti uskoneet, jolleivät olisi huomanneet niiden merimiesten
omituista katsetta ja kädenliikkeitä, jotka silloin tällöin tulivat
lähelle ristikkoa. Ne olivat niin rajuja, että ne saivat heidät
vakuutetuiksi siitä, että jokin oli hullusti -- että vaara piili
laivassa.
Hälinä oli herättänyt heidän keskuudessaan pelkoa, vaikkakaan ei
vaaraa vastaavaa. He eivät tietäneet vaaransa luonnetta, eikä heidän
levottomuutensa ollut vielä saavuttanut huippuaan. Mutta oli määrätty,
etteivät he olisi paljoa kauemmin epätietoisuudessa.
Juuri tällä hetkellä syöksyi punainen liekkipatsas ylöspäin savun läpi
-- sitä seurasi toinen, punaisempi ja suurempi -- sitten uusi ja uusi,
kunnes liekki nousi yhtämittaisena ja ulottui useita jalkoja korkealle
ilmaan.
Kirkkaampi valo himmensi kuun -- koko alus oli keltaisessa valossa,
ikäänkuin aurinko olisi palannut valtameren yläpuolelle.
Palavan puun rätinä kaikui nyt heidän korviinsa -- tuli, joka
oli päässyt oman savunsa syleilystä, leimusi rajummin ja kohosi
korkeammalle ilmaan, kunnes nousevien liekkien huippu saatettiin nähdä
luukkujen ristikon läpi.
Mutta ei tarvittu liekkien näkemistä -- niiden valo, ja sihisevä sekä
räiskivä ääni, joka läksi niistä, osoitti onnettomuuden kauhistavan
luonteen.
Silloin nousi huuto -- villi, tuskallinen huuto tuon pimeän ruuman
sisimmästä -- tuon onnettoman joukon sydämistä -- huuto, joka
muutamiksi hetkiksi hukutti liekkien rajun kohinan sekä tulen
räiskivät ja rätisevät äänet. Minä en milloinkaan unohda tuota huutoa
-- ei kukaan, joka kuuli sen, voisi olla muistamatta sitä viimeiseen
hetkeensä asti.
Juuri tällä ratkaisevalla hetkellä minä olin kääntynyt katsoakseni
taakseni. Kauhea oli näky, joka kohtasi silmiäni, -- kauheita äänet,
jotka kuuluivat korviini. Liekehtivän laivan kirkkaassa valossa minä
näin mustien kasvojen sekä pyöreiden, villaisten päiden painautuvan
ristikon säleitä vastaan. Minä näin villisti tuijottavia silmiä,
vaahtoavia huulia ja kauhun yhteenkiristämiä hampaita, jotka kiilsivät
valkoisina liekkien loisteessa. Minä näin savun tunkeutuvan ristikolla
varustetusta luukusta -- tuli kulki nopeasti eteenpäin -- sen
inhoittava sanansaattaja oli jo heidän joukossaan -- oi, mikä kauhea
näky! En voinut kestää sitä -- en olisi voinut kestää sitä unessakaan
-- se oli liian paljon ihmissilmille -- liian paljon ihmisen sydämelle.
Ensi vaikutteeni oli kääntyä pois ja liukua toverini viereen, joka
odotti kärsivällisesti alhaalla lautalla.
Tämä oli ensimmäinen vaikutteeni, joka äkkiä väistyi toisen
tieltä. Silmäni oli sattunut kirveeseen, joka yhä oli poikittain
rainevanteilla, minne Brace oli viskannut sen. Ase toi mieleen erään
suunnitelman, ja tarttuen siihen innokkaasti minä katselin taas palavaa
alusta kohti. Tarkoituksenani oli palata kannelle -- lyödä säleet
poikki ja avata ristikko. Minä tiesin vaaran -- olin unohtanut ruudin
olemassaolon -- mutta vaikka asia olisi ollut kuolemakseni, en olisi
voinut olla tekemättä niinkuin tein. En voinut elää katsellakseni
sellaista hirveätä polttouhria --- sellaista ihmisolentojen tukuttaista
polttamista!
"Ainakaan", ajattelin minä, "he eivät joudu perikatoon tällä
tavoin. Vaikka heidän kohtalonsa olisikin määrätty, on heillä oleva
valintavapaus kuolemaansa nähden -- he saavat valita palamisen ja
hukkumisen välillä -- jälkimäinen on ainakin oleva helpompi kestää."
Tämä viimeinen ajatus oli kannustanut minua aikomuksessani.
Kumartuen alaspäin ilmoitin minä nopeasti aikeestani toverilleni. Olin
iloissani hänen vastauksestaan.
"Hyvä on, Vilho! Hyvä työ -- tee niin! Tee niin -- päästä heidät
vapaaksi, kurjat olennot. Minä ajattelin sitä itsekin -- vaikkakin
liian myöhään -- kiiruhda, poika -- pidä varasi!"
Minä en odottanut hänen puheensa loppua, vaan juosten takaisin kannelle
syöksyin luukkua kohti. Minä en ajatellut katsoa alas -- itse asiassa
tuli savu nyt niin paksuna, että minä tuskin saatoin nähdä kauhistuneet
kasvot. Se silmäys, jonka loin heihin, oli riittävä saattaakseen minut
levolliseksi siitä, että muutamien minuuttien kuluttua nuo tuijottavat
silmät olisivat sokeat ja nuo käheät äänet kuoleman hiljentämät.
Minä muistin, mistä yksi säle oli otettu pois ja missä toisen kimppuun
oli käyty kirveellä. Minä kävin uudestaan sen kimppuun lyöden kaikella
voimallani ja taidollani, millä kykenin.
Ponnistukseni osoittautuivat tuloksellisiksi, ja puolentusinan iskun
jälkeen naulat antoivat perään ja puusäle lennähti pois.
En jäänyt kauemmaksi aikaa kohottaakseni ristikkoa; minä tiesin, että
alhaalta tuleva paino tekisi sen, ja ryömien takaisin minä kiipesin
taas keulan yli.
Katsahdus taaksepäin, kun menin kokan yli, ilmaisi minulle, että
tarkoitukseni oli täyttynyt täydelleen. Heti kun läksin ristikon luota,
työnnettiin se ylös, ja minä näin virran mustia haahmoja kumpuavan
ylöspäin sekä hajautuvan kannen yli!
En pysähtynyt tekemään enempiä huomioita, vaan liu'uin köyttä alaspäin,
ja toverini otti minut vastaan syliinsä.