Mutta vaikka aika oli lyhyt, tuntui se minusta iäisyydeltä. Kun
mieleeni oli suljettuna tuo kauhea salaisuus, tuntui joka minuutti
tunnilta, enkä tietänyt, mikä hetki olisi viimeisemme. Kun isovene meni
pohjaan, olin minä luopunut kaikesta toivosta, enkä uneksinut, että
lautta voitaisiin saada valmiiksi, ennenkuin räjähdys tapahtuisi.
On kuvaannollista sanoa, että joka minuutti tuntui tunnilta, mutta niin
hitaasti aika kului, että rupesin ihmettelemään, miksi kauhea tapaus
viipyi niin kauan. Ehkä, ajattelin minä, ruuti on hyvin alhaalla,
muiden esineiden peitossa -- esimerkiksi laatikoitten ja paalujen
-- eikä tuli ole vielä voinut saavuttaa sitä? Minä tiesin, että
ruutitynnyri tarvitsee melkoisen ajan räjähtääkseen, vaikka se olisi
viskattu keskelle punaisen hehkuvaa tulta. Puussa täytyy syntyä kova
kuumuus, ennen kuin sisäpuolella oleva ruuti syttyy tuleen ja tästä
syystä pitää tynnyrin olla melkoinen aika tulelle alttiina. Ehkä liekit
eivät olleet vielä ehtineet siihen asti? Oliko tämä syynä siihen, miksi
onnettomuus viipyi?
Vai oliko asia niin, että ruuti ei ollut varastohuoneessa eikä
kajuutassakaan tai yleensä aluksen peräosassa? Sen olopaikasta ei
kippari ollut sanonut mitään, ja tästä seikasta olisin halunnut
selitystä, kun vene souti pois. Tieto tästä asiasta olisi ollut
mitä tärkeäarvoisin, mutta kapteeni ei ollut tehnyt viittaustakaan.
Mitäpä, jollei laivassa lopulta ollutkaan ruutia? Jospa mies olikin
tarkoittanut sanansa vain pilaksi, vaikka se olikin olosuhteisiin
soveltumatonta?
Entäpä jos hän ei ollut tarkoittanutkaan sitä hauskaksi kepposeksi,
vaan mitä harkituimman julmuuden osoitukseksi?
Oli asianhaaroja, jotka olivat viimeisen otaksuman eduksi. Edellisten
kahdenkymmenen tunnin ajan oli hän ollut epäsovussa miehistön kanssa.
Aina aamusta asti, aina vesijupakan alusta asti olivat miehet
olleet ärtyisiä ja kapinallisia, ja sekä perämiestä että kapteenia
oli kohdeltu halveksien -- heidän määräyksensä olivat useimmissa
tapauksissa jätetyt kokonaan huomioonottamatta. Itse asiassa oli
kumpaakin uhmattu ja uhattu, ja useita vihaisia sanakiistoja oli
sattunut heidän ja miesten välillä. Oli luonnollista, että he tunsivat
vihamielisyyttä ja halusivat kostaa -- luonnollista heidän tapaisilleen
miehille -- ja tämän tunteen tyydyttämiseksi ehkä kippari oli huutanut
taakseen sen perättömän tiedonannon, että laivassa oli ruutia?
Vaikka semmoinen käyttäytyminen saattaakin tuntua pirulliselta,
oli otaksumassa sentään todennäköisyyttä. Sellainen olisi vain
sopusoinnussa miehen luonteen kanssa.
Aloin todella toivoa, että asianlaita olisi siten, ja mieleeni tuli
taas etsiä Beniä sekä ilmoittaa salaisuus hänelle. Hän tietäisi
luultavasti paremmin oliko kippari puhunut totta vai laskenut julmaa
pilaa. Jos ensimmäinen otaksuma olisi oikea, saattaisi hän ehkä arvata,
minne vaarallinen aine oli kätketty sekä voisi vielä ehtiä siirtämään
sen pois tulen saatavilta.
Nämä mietteet valtasivat minut vain muutamiksi sekunneiksi, ja kun olin
suoriutunut niistä, kiirehdin minä kannelle hakemaan ystävääni aikoen
ilmaista salaisuuteni.
Löysin hänet muiden joukosta lautan valmistuspuuhista. Hän heilutteli
kirvestä ja hakkasi pois jotakin kaiteen päällystyksestä avustaen
siten lautan rakentamista. Minä tartuin häntä hihasta ja tehden pienen
liikkeen vedin hänet vähän sivulle. Sitten ilmaisin hänelle kuiskaten
kapteenin lähtöpuheen.
Näin, että ilmoitus hämmästytti häntä. Vaikka hän oli urhoollinen
mies, riitti se tuomaan kalpeuden hänen poskilleen sekä saamaan hänet
seisomaan muutamia hetkiä sanatonna ja epätietoisena.
"Oletko varma, että hän sanoi niin -- varma asiastasi, Vilho?"
"Aivan varma -- juuri niin olivat hänen sanansa."
"Tynnyri ruutia laivassa!"
"Hän sanoi sen juuri kun he soutivat pois. Olen ajatellut, että hän
teki sen ehkä suuttumuksesta -- pelottaakseen meitä?"
"Ei, ei, poika, se on totta -- menköön kaaripuuni rikki, jollei se ole.
Ruuti -- luultiin, että me olimme luovuttaneet sen kaikki kuningas
Dingolle. Nyt muistan jotakin. Luulen nähneeni, että kippari kätki
tynnyrillisen sitä sen jälkeen kun sen määrä oli laskettu; hän varasti
sen varmasti neekeriltä. Ajattelin silloin siten, mutta en ollut varma.
Nyt olen varma. Laivassa on tynnyrillinen, niin totta kuin elämme!
Armias taivas! -- Me olemme hukassa, poika -- me olemme hukassa!"
Hetken helpotus jota olin tuntenut äskeisestä otaksumastani, oli
lopussa, ja pelkoni oli nyt suurempi kuin milloinkaan. Asia ei siis
ollut pilaa -- kippari oli puhunut tosissaan. Ruuti oli laivassa
-- varastettu tynnyri -- ja tästä varkaudesta jouduimme me nyt
uhrattaviksi, kun varas itse oli päässyt pakoon!
Brace oli muutamia sekunteja aivan kuin sen tiedon lamauttama, jonka
minä olin antanut hänelle. Hän tuntui odottavan sekä kuuntelevan
ratkaisun tuloa, ja niin tein minäkin.
Mutta lyhyen ajan kuluttua toverini sai takaisin mielenmalttinsa ja
näytti uutterasti ajattelevan jotakin pelastussuunnitelmaa.
Mutta vain muutamia sekunteja hän oli hiljaa ja hiipi sitten aluksen
keulaa kohti annettuaan minulle merkin, että seuraisin häntä.
Ei yksikään nähnyt meitä tai tullut perässämme, eikä keulassa ollut
ketään ankkurinvivun toisella puolen. Sillä hetkellä kaikki puuhasivat
keskilaivassa, työntäen suurta mastoa mereen ja hakaten pois vahvoja
köysiä taklauksesta.
Brace jatkoi kulkuaan keularintasuojan yli, kunnes oli päässyt
ohjasriu'un ja rainevanttien väliin aivan aluksen keulakoristeen luo.
Siinä hän pysähtyi ja viittasi minua tulemaan luokseen. Minä ryömin
sinne ja seisahduin hänen sivulleen.
"Ei sanaakaan, poika -- ei sanaakaan siitä, mitä olet kuullut! Siitä
ei olisi mitään hyötyä, mutta vain vahinkoa. Jos he saavat tietää sen,
lopettavat he työn -- jok'ikinen -- ja sitten täytyy meidän kaikkien
joko paistua tai hukkua. Antakaamme heidän jatkaa lautan tekoaan ehkä
vielä on kylliksi aikaa. Suokoon Kaikkivaltias, että olisi, Vilho!
Mutta sitä huolimatta ei ole haitaksi koettaa pelastaa itsemme, jos
voimme. Ruuti on varmaan kajuutan tienoilla, ja meillä on paremmat
mahdollisuudet täällä etupuolella. Mutta me emme rupea olemaan täällä
kauempaa kuin on tarpeellista. Pidä varasi nyt ja anna kätesi minulle!
Nämä kaksi lankkua pitävät meidät veden päällä. Katkaise sinä jokin
köysi sillaikaa kun minä laitan nämä nopeasti valmiiksi -- noin --
katkaise halkaisijan jalusnuorat ja laskinnuorat -- sillä tavoin --
nopeasti, poika, nopeasti!"
Tällä tavoin ohjaten minua alkoi Brace, joka oli tuonut kirveen
mukanaan, irroittaa suuria ja leveitä lautoja, jotka ulottuivat
kummallakin puolen kaiteista keulakoristeeseen ja joihin oli
maalattu aluksen nimi. Vahva mies kykeni irroittamaan ne muutamilla
kirveeniskuilla, ja heti kun se oli tehty, kietoi hän ne köysiin, jotka
minä jo olin saanut irti, sekä laski ne alas veteen.
Kiiveten ulos raineelle irroitti hän sitten keulatangon ja laski
senkin alas, minun hyödyttäessäni asiaamme sillä, että katkaisin
survotuen sekä myös etuprammitangon ja yläprammitangon harus-köydet
jotka kiinnittivät tämän pyöröpuun paikoilleen. Monet muutkin hirret
irtautuivat kirveen iskuista, ja kun kaikki oli työnnetty mereen,
kelluivat ne yhdessä veden liikkumattomalla pinnalla.
Huomattuaan nyt, että puuta oli kylliksi, jotta voitiin tehdä meidät
molemmat kannattava lautta, ryhtyi Brace kirveineen vanttien kimppuun,
ja liu'uttuaan köyttä alas uiville hirsille kehoitti hän minua
seuraamaan itseään. Tällä hetkellä minä kuulin pääkannelta huudon, että
iso lautta oli valmis, ja katsoessani taakseni huomasin minä, että
miehet kiiruhtivat partaan yli ja laskeutuivat lautalle. Jos jäisin
vain hetkeksikin, olisin viimeinen palavassa laivahylyssä.
Ei -- ei viimeinen -- kaukana siitä! Oli melkein viisisataa vielä --
viisisataa inhimillistä olentoa "Pandoralla"! Ja vaikka he olivat
ihmisiä, joilla oli musta iho, oli heilläkin henki menetettävänä --
henki, joka oli yhtä kallis heille kuin meidän henkemme meille.
Kauhea näytelmä avautui tuon taaksepäin luodun katseen nähtäväksi --
näky, jonka muisto ei milloinkaan ole saattamatta kylmän väristystä
suoniini ja puistatusta vartalooni.