Hämmästyttävä tieto, joka kävi ilmi hänen änkyttävän puheensa
loppusanoista, riisti minulta hetkeksi liikuntakyvyn.
"Tynnyri ruutia laivassa!" Juuri näin olivat hänen sanansa, eikä
minulla ollut aihetta epäillä niiden totuutta. Päinvastoin hänen ja
hänen kanssaan olevien miesten käytös oli tarpeeksi selvä osoittamaan,
että ne olivat totta. Minä en voinut perustaa mihinkään muuhun
otaksumaan heidän kiirettään päästä tiehensä, mutta ajatus ruudista
selitti sen heti. Epäilemättä puhe oli totta. Laivassa oli tynnyri
ruutia! Sekä kippari että perämies tiesivät sen.
Nuo pelkurit olivat tavallaan sopineet omantuntonsa kanssa
selittäessään asian nyt. He olivat olleet vaiti siitä, kunnes olivat
itse turvassa. Jos he olisivat ilmaisseet salaisuuden aikaisemmin,
olisi koko miehistö seurannut heitä pienempään veneeseen peläten jäädä
pitemmäksi aikaa laivaan, ja sentakia he eivät olisi päässeet lähtemään
niin salaisesti. Mutta nyt kun he olivat itse vaaran ulkopuolella,
ei ollut mitenkään vahingoksi antaa toisten tietää asiasta, koska se
saattoi antaa nopeutta miesten ponnistuksille pakoonpääsemiseksi.
Tietystikään he eivät halunneet nähdä vanhojen ystäviensä lentävän
ilmaan -- jos asian saattoi auttaa ilman vaaran uhkaa heille -- mutta
he olivat pitäneet hyvää huolta uhan torjumisesta, ennenkuin millään
tavalla viittasivat mahdolliseen onnettomuuteen.
Niin pian kuin kippari oli lausunut nuo kauhistavat sanat, vaipui hän
takaisin istuimelleen, ja hänen soutaessaan muitten mukana vene meni
nopeasti poispäin.
Sanon, että hämmästyttävä ilmoitus riisti minulta liikkumiskyvyn ja
samoin puhekyvyn. Mieleeni tuli kysyä selitystä, lisävahvistusta
totuuden varmistamiseksi, mutta ennenkuin saatoin tointua, oli se liian
myöhäistä -- vene oli miltei huutomatkan ulkopuolella. Ei hyödyttäisi
huutaa heidän jälkeensä. He eivät kuulisi, tai jos kuulisivatkin, eivät
välittäisi minusta ja mitäpä sillä oli väliä, sillä minä en voinut
epäillä, etteikö se, mitä mies oli sanonut, ollut tarkoitettu täydeksi
todeksi. Vaikkakaan hän ei ollut selvä, olisi hän tuskin laskenut
leikkiä silloin ja sellaisella tavalla. Aika ja olosuhteet olivat
liian vakavia leikinlaskuun -- hänellekin, vaikka hän oli tunteeton
paholainen.
Ei, hän oli sanonut vain totuuden -- yksinkertaisen totuuden. Ei ollut
epäilyksen hiventäkään siitä, että "Pandorassa" oli tynnyri ruutia!
Missä se oli? Varastohuoneessa, joka nyt oli tulen vallassa? Missä
muualla saattaisi se olla? Puolikannella tai ruumassa? Ei -- se ei
ollut luultavaa -- ei kukaan meistä milloinkaan nähnyt sitä siellä.
Ruutia ei ollut huomattu missään osassa laivaa, minne tavalliset
merimiehet saattoivat mennä, ei hitustakaan sen jälkeen kuin lasti oli
luovutettu kuningas Dingolle. Sen täytyisi siis olla varastohuoneessa
tai kapteenin omassa kajuutassa, kummassakin tapauksessa liekkejä
lähellä -- kummassakin tapauksessa aivan likellä siinä missä minä olin!
Tämä ajatus nosti ajatukseni siitä huumaannuksen tilasta, johon ne
olivat joutuneet. Itsesäilytysajatus antoi minulle uusia voimia, enkä
minä hukannut yhtään aikaa kiiruhtaessani pois siltä paikalta. Vain
pelkkä vaisto sai minut asettumaan niin kauas vaaran paikasta kuin
saatoin. Minä kiiruhdin pois peräkeulasta ja juoksin pääkannelle.
Nyt en tietänyt, miten minun piti menetellä. Ensimmäinen mielijohteeni
oli ollut syöstä miesten keskelle ja ilmoittaa tieto, jonka olin saanut
kapteenilta. Minä olin juuri tekemäisilläni siten, kun joku hyvä enkeli
tuntui kuiskaavan: "Ymmärtäväisyyttä!"
Minua oli aina pidetty teräväpäisenä poikana, ja se elämä, jota olin
viime aikoina viettänyt, oli ihmeellisesti kehittänyt älyäni. Juuri
silloin tuli mieleeni, että jos saattaisin julkisuuteen kauhistavan
salaisuuden, ei se voisi aikaansaada mitään hyvää, vaan päinvastoin
synnyttää suurta vahinkoa. Minä näin, että merimiehet ponnistivat
kaikki voimansa saadakseen veneen vesille sekä kiirehtivät niin
paljon kuin saattoivat. Ei mikään voima maan päällä olisi saanut
heitä liikkumaan nopeammin. Liekkien pelko, jotka nyt alkoivat tulvia
kajuutan ikkunoista, oli kylliksi suuri kiihotin. Lisäpelko vain
lamaannuttaisi heitä. Minä päätin sentakia pitää kauhean tiedon omassa
hallussani. Minä ajattelin ilmoittaa sen vain Benille, ja häntä minä
nyt läksin hakemaan.
Pian minä löysin hänet. Hän oli miesjoukossa, joka oli taavettien
kimpussa, ja hän teki työtä kaikin voiminsa. Minä en voinut päästä
häntä likelle enkä tietystikään voinut puhua hänen kanssaan toisten
sitä kuulematta. Sentakia päätin olla kauhistavan salaisuuden ainoa
tuntija, kunnes tarjoutuisi parempi tilaisuus.
Minä ryhdyin työhön muiden mukana nostaen ja hinaten, mutta kaiken
sen keskellä oli minulla vain yksi ajatus. Minä tuskin tiesin, mitä
tapahtui tai mitä minä itse tein. Minä odotin joka hetki tuota kovaa
pamausta -- tuota kauheata räjähdystä, joka singahduttaisi meidät
kaikki ijäisyyteen! Minä tein työtä koneellisesti ja usein väärin;
kerran tai pari yllätin itseni hinaamassa väärällä tavalla. Jotkut
miehistä huomasivat sen ja potkaisivat minut raa'asti sivulle. Oi mikä
tuskallinen levottomuus!
Vene saatiin vihdoin selvitetyksi kaiteilta ja heilautetuksi meren
puolelle. Sitten alkoi sen laskeminen. Tämä toimi ei ollut niinkään
vaikea ja muutamien minuuttien kuluttua vene oli vedessä. Miehet
päästivät ilohuudon menestyksensä johdosta.
Monet liukuivat heti veneeseen, sill'aikaa kun toiset jäivät laivaan ja
sen partaille laskien alas muutamia välttämättömiä tarpeita -- vähän
leipää ja vettä;-- sellaista, mitä voitiin saada helpoimmin.
Tällä hetkellä kaksi miestä nosti välissään raskasta tynnyriä ja
vierittäen sen laitojen yli alkoi laskea sitä alaspäin. Tynnyrin koko
ja muoto ilmaisi sen sisällyksen. Se oli rommiastia, ja sen paino
osoitti, ettei sitä ollut vielä avattu, vaan että se oli aivan täynnä
tuota väkevää juomaa. Ei kukaan vastustanut sen ottamista veneeseen.
Tässä miehistössä ei ollut vastustajia, päinvastoin useat tarjoutuivat
nyt auttamaan sen alaslaskemisessa. Köydensilmukka pantiin tynnyrin
ympäri, ja laskeminen alkoi. Se oli tuskin päässyt vaappuen kaiteen
kuparisen päällyksen yli, kun köydensilmukka, joka oli hätäisesti
heitetty sen ympäri, luiskahti pois, ja raskas tynnyri putosi koko
painollaan veneen pohjalle. Ei aivan pohjalle, vaan toiselle sivulle --
vähän vesirajan alapuolelle, siten kun vene nyt oli.
Kuultiin kova räiskähdys -- ei sellaista kovaa tärähdystä jonka tynnyri
aiheuttaa iskiessään veneen kimmoisiin kaaripuihin, vaan pikemmin
ikäänkuin jokin olisi katkennut alapuolella, kun astia putosi. Tynnyri
oli pudonnut kulmittain ja pää edellä, ja tammisten laitapuiden terävä
ulkoneva pää oli iskenyt veneen kahden kaaripuun väliin ja suoraan
päin sen ulkopuolista laudoitusta. Ikäänkuin jonkun pahan hengen käsi
olisi ohjannut asioita, oli rommitynnyri laskettaessa pudonnut erään
lahonneen lankun päälle, ja räiskähdys, joka oli kuultu, oli lankun
synnyttämä ääni, kun se ponnahti paikoiltaan ja murtui samalla poikki.
Veneestä nousi villi huuto, kun ne, jotka olivat alhaalla, näkivät
onnettomuuden, mikä oli tapahtunut. Se oli näkyvissä ylhäältä
kanneltakin, sillä katsoessani laidan yli näin minä valtavan vesivirran
tulvivan veneeseen.
Jotkut miehistä hyppäsivät pois veneestä ja kiipesivät taas takaisin,
kun taas toiset jäivät koettaen tukkia reikää sekä alkoivat heille nyt
heitetyillä ämpäreillä ammentaa vettä pois.
He eivät jatkaneet kauan tätä työtä. Se oli ilmeisesti toivoton
tehtävä, suurta murtumaa ei voitu korjata, ja vene täyttyi kymmenen
kertaa nopeammin, kuin he saattoivat tyhjentää sitä. He luopuivat pian
yrityksestä ja pudottaen ämpärinsä seurasivat tovereitaan laivan sivua
ylös.
Vähemmässä kuin kymmenessä minutissa sen jälkeen oli iso vene mennyt
meren pohjaan.
"Lautta, lautta!"