"Pandoran"-parkkiin kuului kolme venettä. Ne olivat isovene, "pinassi"
ja kapteenin vene. Ne olisivat kylliksi suuret kuljettamaan koko
miehistön -- itse asiassa olisivat isoonveneeseen mahtuneet kaikki
miehet tai ainakin osapuilleen kaikki. Kolmekymmentä miestä laskettiin
kuuluvan sen täydelliseen miehistöön, vaikka onnettomuuden sattuessa
neljäkymmentäkin henkilöä olisi saanut paikkansa siinä, ja se olisi
pysynyt veden päällä semmoisessa lastissa, joskaan ei kovasti
aaltoavalla merellä. Se oli ollut hyvä vene aikanaan, mutta nyt se
oli vanha ja kulunut, ja siinä oli yksi tai kaksi mätää lankkua
kaaripuissaan. Se ei ollut se vene, joka oli alkuaan "Pandoraa" varten
tehty. Tämä oli hukkunut myrskyssä, ja se, joka nyt oli laivassa oli
ilman ja veden kuluttama vanha palvelija, joka oli kiireessä saatu
matkaa varten. Pinassi olisi kantanut ehkä viisitoista miestä, jos
sen olisi voinut laskea veteen, mutta niin ei ollut asian laita. Sitä
oli kohdannut onnettomuus, kun oltiin joella, eikä sitä ollut vielä
korjattu. Se ei ollut tällä hetkellä paikalleen ripustettuna, vaan oli
se asetettu vesireikien kohdalle pitkin pääkantta, missä kirvesmies
oli korjannut sitä edellisenä päivänä. Mutta korjaukset eivät olleet
vielä lopussa, eikä venettä voitu laskea mereen. Siten täytyi koko
miehistön sopia isoonveneeseen ja kapteenin veneeseen. Päätettiin, että
kaksikymmentäkahdeksan menisi edelliseen, kun taas jäljellä olevat
kaksitoista voitaisiin sovittaa toiseen veneeseen.
Tämä sopimus tehtiin tietysti jonkinlaisen epämääräisen yhteisen
suostumuksen perusteella, sillä nyt ei harkittu mitään, kun koko
miehistö oli puolihulluna kiireestä ja kiihtymyksestä.
Suuri joukko miehiä oli heti syöksynyt isoavenettä kohti, ja minä
seurasin heidän mukanaan. Heitä tungeskeli pian laivan kaiteilla,
ja he ryhtyivät toimeen kääntääkseen taavetit ulospäin ja
saadakseen köysistön kuntoon veneiden laskemiseksi vesille. Minä en
nähnyt Bracea heidän joukossaan, ja koska luulottelin hänen ehkä
menneen toisen joukon kanssa kapteenin venettä kohti, läksin minä
peräpuoleen hakeakseni hänet, koska tarkoituksenani oli mennä siihen
veneeseen, jossa hänkin oli. Toinen vene riippui peräkeulassa juuri
peräparraspuun alla, ja päästäkseni tähän kohtaan oli minun kuljettava
kajuuttaa ympäröivän savun läpi. Mutta vaikka ilmakehä näytti aivan
liikkumattomalta, kallistui savupilvi vähän alihangan puolelle ja
vastakkaisella, siis ylähangan puolella tie oli osittain selvä. Minä
olin huomannut yhden tai useammankin miehen hiljaa menevän siitä
peräpuolta kohti, ja minä seurasin heitä.
Saapuessani laivan perään huomasin minä, että siellä oli viisi
tai kuusi henkilöä, jotka puuhasivat veneen irroittamisessa. He
työskentelivät kaikin voimin ja jouduttivat ilmeisesti työtään
jonkinlaisen kauhusta johtuneen äärimmäisen levottomuuden
vaikutuksesta. Kolme heistä minä tunsin kapteeniksi, perämieheksi
sekä kirvesmieheksi, ja muut olivat miehiä, jotka tiedettiin heidän
liittolaisikseen ja uskollisiksi ystävikseen. He olivat jo laskeneet
veneen miltei veteen, ja juuri kun katsoin peräparraspuun yli, kuulin
minä läiskäyksen, kun sen emäpuu upposi mereen. Minä näin, että siinä
oli joitakin esineitä -- kompassi sekä merikortteja ja muutamia muita
tavaroita, laatikoiden ja tynnyrien tapaisia -- jo veneen pohjalla,
mutta miehistä ei ollut vielä kukaan astunut siihen.
Silmätessäni niitä, jotka olivat ympärilläni, huomasin, ettei ystäväni
ollut heidän joukossaan, ja minä olin kääntymäisilläni mennäkseni
takaisin pääkantta kohti, kun yht'äkkiä kaikki kuusi miestä, jotka
olivat laskeneet veneen alas -- nyt minä näin, että heitä oli
vain kuusi -- menivät äkkiä peräparraspuun yli ja liukuen alas
taavetintaljaa pudottautuivat veneeseen.
Varmaankaan, ajattelin minä, he eivät aio soutaa pois ilman täyttä
kahdentoista miehen määrää? Semmoinenhan oli sopimus, ja lisäksi oli
suostuttu siihen, että kaikki miehet auttaisivat isonveneen alas
laskemisessa, ennenkuin toinen vene pantaisiin vesille; jälkimäisen,
joka oli pieni ja kevyt, saattoi laskea vesille muutamissa sekunneissa,
ja puolitusinaa miehiä olisi silloin tarpeeksi, kun sitävastoin
suurikokoisen isonveneen paikoiltaan ottaminen, kaiteiden yli saaminen
ja lopuksi turvallisesti mereen laskeminen oli työ, joka vaati sekä
aikaa että kaikkien miesten apua.
Siitä, että kaikki avustaisivat tässä työssä, oli erikoisesti sovittu
siinä kiireisessä neuvottelussa, joka oli pidetty sen jälkeen kun oli
kuulunut huuto: "Veneisiin!"
Epäilemättä ne, jotka puuhasivat isoavenettä vesille, otaksuivat,
että kaikki miehet olivat siellä, sillä neljänkymmenen miehen
suuruisessa joukossa ei viiden tai kuuden poissaoloa huomata helposti,
ja kun ei ollut enää päivänvaloa, ei kenenkään kasvoja saattanut
helposti erottaa. Perämiestä ja kapteenia ei kaivattaisi enempää kuin
muitakaan. Heidän arvovaltaansa ei ollut enää olemassa, ja heidän tyhmä
käyttäytymisensä, joka osoittautui kokin pieksämisessä, kun heidän
olisi pitänyt käyttää aikaansa hyödyllisemmin koettamalla tukahduttaa
tulta, oli saattanut toiset uskomaan, että kumpikin oli "tuntuvasti
hiprakassa", ja sentakia ei jälkeenpäin ollut kiinnitetty mitään
huomiota heidän kummankaan määräyksiinsä.
Heidät ja neljä muuta miestä heidän kanssaan olin minä nähnyt kulkevan
peräpuolelle, kun tähystelin Beniä, ja minä ajattelin silloin, että he
hiipivät ikäänkuin he eivät olisi toivoneet tulevansa nähdyiksi!
Kun minä seisoin peräkeulassa, vahvistui tämä otaksuma. Nuo kuusi
miestä aikoivat ilmeisesti varastaa veneen odottamatta toisia, joiden
piti tulla siihen.
Olin epätietoinen siitä, miten minun oli meneteltävä. Minä en voinut
itse estää heitä. Minun vastaväitteitäni olisi naurettu, eikä minulla
ollut voimaa pysäyttää heitä. Huutaminen ei olisi hyödyttänyt mitään.
Alhaalla kohisevan räiskivän tulen ääni, itse miesten käheä huutaminen
ja etupuolelta kuuluva orjien ulvonta sekä kiljuminen saivat aikaan
äänien sekamelskan, jonka keskeltä minun huutojani ei olisi kuultu tai
ainakaan niiden tarkoitusta oivallettu.
Toinen seikka: oli liian myöhäistä nostaa melua asiasta, sillä
ennenkuin olin voinut päättää tehdä kumpaakaan -- joko huutaa tai
juosta takaisin -- oli vene vesillä, kuusi karkuria oli laskeutunut
siihen sekä leikannut seuraavalla hetkellä taavetin taljan poikki ja
päästänyt veneen irti!
He näyttivät toimivan äärimmäisen kiireisesti, ikäänkuin he olisivat
varoneet, että heidät estettäisiin lähtemästä, tai pelänneet, että
useampi tulisi ja hyppäisi heidän kanssaan veneeseen, niin että se
tulisi liian täyteen.
Minä en voinut käsittää, miksi heillä oli sellainen epätoivoinen
kiire. Ei ollut vaaraa, että vene tulisi liian täyteen, koska oli
sovittu, että siihen menisi vain kaksitoista, ja minä tiesin, että
enin osa miehistöä pitäisi paljon parempana mennä isoon veneeseen.
Lisäksi ei ollut vielä vaaraa tulesta, sillä vaikka savua tihkui esiin
kompassihytistä, kuluisi melkoinen aika, ennenkuin tämä osa olisi
tulessa. Ruorirattaassa ei ollut ketään. Täydellinen tyyneys, jota oli
jatkunut melkein aamusta asti, teki perämiehen tarpeettomaksi, ja ratas
oli käyttämättä ja laiminlyötynä. Kompassi oli kadonnut. Sen minä olin
huomannut veneen pohjalla.
Minä en voinut sentakia käsittää, miksi kapteenin ja hänen viiden
liittolaisensa piti sillä lailla lähteä pois ja siten jättää muut
toverinsa onnettomuuteen. Siinä oli jotakin salaperäistä.
Siinä oli salaperäistä, joka seuraavalla hetkellä selveni vieläpä
pelkurimaisen kipparin itsensä toimesta.
Minä seisoin yhä peräparraspuun luona, kun taavetintalja katkaistiin,
ja minä näin, että airot olivat ulkona sekä oltiin valmiina soutamaan
pois kaikin voimin. Kippari itse piti yhdestä airosta kiinni. Sillä
hetkellä hän katsahti ylös ja huomasi minut. Hän nousi puoliksi ylös
istuimeltaan ja nikotti juopuneen äänellä:
"Ohoi, siellä! -- Sinä, poika, Ville! -- Sano heille, että pitävät
varansa -- hik -- laskiessaan vesille isonveneen -- varansa, kuuletko.
-- Olkoot he nopeita työssään -- nop -- hik -- sillä -- hik -- siellä
on tynnyri ruu -- hik -- ruutia laivassa!"