Ei tarvittu tietäjää selittämään tuota pamausta. Sen aiheutti vahvan,
rautasiteisen tynnyrin räjähtäminen -- tämän halkaisi kaasu, jonka
tuli oli sen sisällä muodostanut. Tietysti oli viina nyt levinnyt
varastohuoneen lattialle ollen kaikkialla tulessa, niin että jokainen
ulottuvilla oleva palava esine -- ja niitä oli paljon -- syttyisi
pian tuleen. Varastohuoneessa oli kuivia laivakorpputynnyreitä sekä
silavaa ja kinkkuja, edelleen ihraa, öljyä ja voita. Muistettiin, että
siellä oli myöskin tynnyri pikeä aivan lähellä sitä paikkaa, missä
viina-astiaa oli pidetty. Kaikki nämä syttyisivät halukkaasti tuleen
ja palaisivat nopeasti sekä helposti -- etenkin pikitynnyri, jonka
kansi oli auki. Luultiin, ettei siellä ollut ruutia, sillä vaikka
laivassa oli ollut suuri määrä karkeata räjähdysruutia, oli se osana
alkuperäisestä lastista sekä annettu kokonaan kuningas Dingo Bingolle
orjien vastineeksi. Siten ainakin otaksuttiin nyt, ja tämä otaksuma oli
eduksi hyödylliselle aikomukselle, koska se nimittäin sai miehistön
toimimaan kylmäverisemmin kuin he muuten olisivat tehneet. Ei ole
mitään tilannetta, joka paremmin olisi omiaan hävittämään mielenmaltin
kuin se, että on palavassa laivassa ja tietää, että jossakin liekkien
keskellä on tynnyri ruutia.
Tietystikään eivät "Pandoran" miehet olleet laiskoina ja toimettomina.
He juoksivat joka suuntaan etsien keinoa tulen sammuttamiseksi.
Ämpäreitä koottiin kaikkialta kannelta ja vettä hankittiin pumpuista
sekä laivanpartaan yli. Sitä hinattiin alas varastohuoneen luukusta --
ämpärillinen ämpärillisen jälkeen -- mutta ilmeisesti ilman toivottua
vaikutusta. Liekit raivosivat yhä, eikä vesi riittänyt niille; ainakaan
siitä ei ollut sammuttamaan niitä.
Tietysti ei yksikään uskaltanut mennä alas. Savu ja tuli estivät sen
-- yritys mennä alas olisi ollut hullunrohkea hengen uhraaminen, eikä
kukaan ajatellut tehdä siten.
Lähes kymmenen minuuttia miehet yhä nostivat vettä ja holvasivat sitä
luukusta alas ämpärittäin, mutta kaikki oli turhaa. Tuli yhä yltyi.
Savu tuli sakeammaksi ja kuumemmaksi lähtien piestä sekä muista
palavista aineista, jotka nyt olivat ilmeisesti syttyneet liekkeihin.
Sitä tulvi paksuina joukkoina, kunnes kajuutta tuli täyteen. Ei ollut
enää mahdollista lähestyä luukkua, ei enää mahdollista edes mennä
kajuuttaan, yksi tai pari miestä, jotka rohkenivat mennä sisälle,
olivat puoliksi tukehtuneita, ennenkuin he olivat menneet kuusi jalkaa
sisäpuolelle, ja tulivat takaisin hoiperrellen niinkuin juovuksissa
olevat.
Ämpärit heitettiin syrjään. Ne eivät hyödyttäneet enää, koskei kukaan
voinut päästä lähelle luukkua heittääkseen vettä siitä alas, eikä ollut
hyötyä sen kaatamisesta muualle.
Mutta epätoivon hetki ei ollut vielä tullut. Merimiehet ovat miehiä,
jotka harvoin heittäytyvät epätoivoon, ainakaan ei silloin kun on
jäljellä pieninkin mahdollisuus toivon ylläpitämiseen, ja vaikka
"Pandoran" miehistön siveellinen luonne olikin huono, eivät miehet
olleet pelkureita. Heillä oli tuhansiin paheisiin yhdistyneenä yksi
ainoa hyve, rohkeus -- vaikka se ehkä olikin raakaa rohkeutta.
He eivät olleet vielä epätoivoissaan. Nyt ajateltiin muita
turvakeinoja. Palanen letkua kiinnitettiin pumpun putkeen, sekä vietiin
kajuutan ovelle, ja tämän laitoksen avulla vettä valettiin sinne yhä.
Mutta tämä keksintö osoittautui hyödyttömäksi. Letkun suuta ei voitu
saada luukulle, koska oli mahdotonta enää mennä kajuuttaan, ja vesi
levisi lattialle. Sattui niin, että laivan takaosa oli korkealla.
Tynnyrit, jotka oli tyhjennetty, olivat kaikki peräruumassa, kun taas
täysinäiset, joissa oli merivettä olivat ladotut etupuolelle. Tämän
takia parkki oli korkeammalla takaa kuin keulasta. Siitä syystä vesi,
joka pumpattiin kajuutan lattialle letkun avulla, juoksi takaisin
käytäviä kohti niin pian kuin sitä kaadettiin, sensijaan että se olisi
jäänyt lattialle.
Tämä sai aikaan uutta tyrmistymistä, sillä miehet olivat olleet
toivossa, että kun kajuutta saatettaisiin pumppujen avulla veden
valtaan, vesi juoksisi avoimesta luukusta ja sammuttaisi sitten tulen
alhaalta.
Niin pian kuin huomattiin, ettei tätä suunnitelmaa voitu saada
toteutetuksi, silloin ilmestyi todella epätoivon merkkejä miesten
kasvoille, ja he alkoivat kääntää silmänsä toisiaan kohti kysyvin
vilkaisuin sekä katsein, jotka ilmaisivat tietoisuuden, että heidän
aikeensa oli osoittautunut epäonnistuneeksi. Yhdelläkään ei ollut
rohkeutta sanoa sitä, ja vedennostaminen jatkui, vaikka oli ilmeistä
miesten osoittamasta liikunnon hitaudesta ja tarmon puutteesta,
että ne, jotka olivat pumpunvarressa, uurastivat vain jonkinlaisen
koneellisen ponnistuksen vaikutuksesta, mikä pian vaihtuisi
alakuloisuuteen ja epätoivoon.
Ja niin se vaihtuikin. Vaikkei kukaan sanonut sanaakaan, näyttivät
kaikki hiljaisuudessa tulleen samaan loppupäätökseen -- että heidän
ponnistuksensa olivat turhia. Yhtäkkiä vedennostaminen keskeytettiin
kokonaan, pumpunvarsi laskettiin irti, letku oli litteänä kannella ja
vesi lakkasi vuotamasta.
Tähän mennessä oli aluksen koko peräpuoli savun verhossa, joka oli
tunkeutunut kajuutan ikkunoista ja ovesta, eikä yön hiljaisuuden takia
ollut kulkeutunut pois. Se nousi hitaasti ilmaan, ja niin suoraan
ylöspäin, että pilven reuna ei ollut vielä saavuttanut pääkantta,
vaikka koko perämasto oli paksun savun peitossa ja näkymättömissä
huippuunsa asti. Enin osa peräkantta oli sen verhoama, ja kajuutta
oli nyt täydelleen näkymättömissä sen usvajoukon takia, joka oli
kasaantunut sen yläpuolelle ja ympärille. Vielä ei ollut liekkejä
näkyvissä, mutta alhaalta tuleva sihisevä ja räiskivä ääni kuului
korvaan silloin tällöin sekä ilmaisi, että raju alkuaine yhä raivosi
siellä ja tulisi pian ilmi kaikessa punaisessa ja kauhistavassa
loistossaan.
Ei yksikään odottanut sen etenemistä. Kukaan ei enää ajatellut koettaa
rajun hävittäjän sammuttamista tai edes sen pidättämistä. Kaikki toivo
aluksen pelastamisesta oli menetetty; "Pandorasta" täytyi lähteä, ja
nyt kuultiin tuo merimiehen sydäntä värisyttävä kehoitus -- viimeinen
epätoivon huuto:
"Veneisiin, veneisiin!"