NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

Haluatte selitystä? Tahdotte tietää, miten "Pandora" tuhoutui?

Edellisen luvun loppulauseissa minä kiiruhdin kertomukseni edelle. Minä

palaan siihen nyt.

Yö tuli hiljaa, muttei hiljaisena -- ainakaan ei hiljaisena

orjalaivalla. Alhaalla olevien kovakohtaloisten olentojen huudot

painostivat vielä ilmaa -- heidän äänensä tulivat käheämmiksi ja

käheämmiksi. Lurjukset saattoivat teljetä heidän ruumiinsa, mutta he

eivät voineet sulkea heidän kieltään, ja aina silloin tällöin nousi tuo

kauhea melu jymisten pitkin kansia ja kaikuen kauas vesien hiljaisen

poven yli.

Se tuntui lopulta käyvän sietämättömäksi miehillekin, ja ne, jotka

olivat aikaisemmin puolustaneet orjien heittämistä mereen, ehdottivat

taas tämän menettelytavan noudattamista. Tyvenen aiheuttama odottamaton

vastustus lisäsi nyt voimaa heidän perusteilleen. He toivat esiin,

ettei ollut mitään mahdollisuutta, että neekerit kestäisivät. He

kuolisivat kaikki parissa päivässä -- tukehtumalla yhtä hyvin kuin

janostakin -- ja miksi ei asiaa saatettaisi kerta kaikkiaan loppuun?

Heidän oli nyt pidettävä tarkasti vaari omasta hengestään, ja olisi

parempi, ettei heidän enää tarvitsisi välittää näistä kiljuvista

elukoista. (Näin puhui aivan sananmukaisesti muuan niistä, jotka

puolustivat neekerien hukuttamista.) Huutaminen tekisi ihmisen aivan

hulluksi ja heille olisi vain armonosoitus (paljon lurjus valittikin

armosta) lopettaa asia lyhyeen, ja sitten olisi kurjilta pahuksilta

kaikki lopussa kerta kaikkiaan. Tällä tavoin puhui muuan sääliväisenä.

Toinen jatkoi samaan äänilajiin ja sanoi kysyvästi: Mitä se oikeastaan

merkitsi? Lastihan ei ollut niin kovin suuriarvoinen, kunhan vain laiva

oli turvassa! Mitä merkitsi kaikki se, mitä neekerit olivat maksaneet?

Oli toinen asia mitä he saisivat niistä, mutta ihminen ei voinut sanoa

tappioksi sitä, mitä hänellä ei ollut koskaan ollutkaan, ja sentakia

olisi kipparin kärsimä tappio vain se, mitä hän alkuaan oli kuluttanut.

Se ei ollut koko miljoonaa. Hän korjaisi pian vahinkonsa. Kun he vain

saisivat tynnyrit täytetyiksi, voisivat he palata Afrikaan, ja kuningas

Dingo Bingossa olisi kyllä miestä hankkimaan heille uuden lastin. Ehkä

hän antaisi sen heille luottoa vastaan, jolleivät he voisi menetellä

paremmin (tätä epätodennäköisyyttä useat nauroivat), mutta kipparin

ei tarvinnut mennä pyytämään luottoa. Hän ei ollut suinkaan niin

helposti murrettavissa. Jos häneltä itseltään olivat varat lopussa, oli

hänellä ystäviä Brasiliassa --- ja Portsmouthissa myöskin -- jotka pian

hankkisivat hänelle rahaa.

Tämän taitavan ajattelijan puhe sai vaa'an kallistumaan ja ratkaisi

kysymyksen. Huolimatta orjakapteenin ja yhden tai kahden muun miehen

vastalauseista päätettiin että neekerit heitettäisiin mereen!

Nyt käytettiin muutamia minuutteja sen tavan pohtimiseen, jolla tämä

tarkoitus saataisiin toteutetuksi, ja lopuksi sovittiin, että paras

tapa olisi poistaa yksi ainoa poikkipuu ristikosta, niin että vain yksi

uhreista voisi kerrallaan tulla ylös. Sitten vietäisiin jokainen laivan

peräosaan luukulta näkymättömiin -- tietysti etteivät muut näkisi heitä

--- sekä otettaisiin kiinni yksi toisensa perästä ja heitettäisiin

mereen, josta ei tarvinnut pelätä heidän palaavan. Epäilemättä eivät

monet heistä osaisi uida yhtäkään vetäisyä, ja ne jotka osaisivat,

eivät uisi kauan keskellä ahnasta haijoukkoa, joka risteili parkin

ympärillä!

Sotajuoni, että kurjat uhrit tuhottaisiin täten vähitellen antamatta

asiasta selvää alhaalla oleville tovereille, ei johtunut mistään

armeliaisuuden ajatuksesta -- se oli aate, joka sai alkunsa pelkästään

siitä, että sopi tehdä siten. Ihmishirviöt tiesivät että jos alhaalla

olevat aavistaisivat sen kohtalon, joka odotti heitä ylhäällä, he

eivät enää tulisi kannelle. Ja jos olisi menty alas heidän luokseen

tarkoituksella tuoda heidät ylös, olisi siitä ollut vaivaa, ja

semmoisessa olisi ollut vaara tarjolla.

Oli sydäntäkouristavaa kuunnella heidän suunnitelmansa yksityiskohtia

ja tietää, ettei voinut vastustaa eikä ehkäistä sitä. Jos minä olisin

ryhtynyt puhumaan joko vedotakseni miehiin onnettomien puolesta

tai suojellakseni heitä, on aivan otaksuttavaa, että minut olisi

ensi suupalana annettu haikaloille. En voinut muuta kuin kärsiä

hiljaisuudessa.

Itse asiassa en ole varma, olisiko ollut oikein puuttua miesten

aikomukseen, vaikka sillä hetkellä olisikin ollut minun vallassani

estää sen toteuttaminen. Ilmeisesti ei siitä olisi ollut

inhimillisyydelle hyötyä. Jonkinlainen kuolema oli varmasti näiden

kurjaosaisten olentojen varalla -- joko janon kidutuksen tuottama

hidas ja vitkallinen kuolema tai nopeampi ja paljoa vähemmän julma,

sellainen, johon he nyt olivat menemäisillään. Saattoi ehkä olla

ihmisystävällistä antaa roistojen toteuttaa tarkoituksensa ja lyhentää

mustien uhriensa kärsimyksiä helpommalla hukkumiskuolemalla.

Minulla oli sellainen ajatus tuolla hetkellä, mutta minulla ei ollut

aikaa syventyä siihen, sillä juuri silloin miesten syöksyminen

orjaluukkua kohti ilmaisi minulle, että nuo hirviöt olivat itse asiassa

aikeissa toteuttaa pirullisen aikeensa.

He olivat aikeissa ja olisivat jatkaneet aikomustaan. Kirvesmies oli

siinä kirveineen lyödäkseen poikki yhden ristikon poikkipuista -- hän

oli jo antanut yhden iskun säleeseen ja toinen olisi ollut kylliksi

--- sitten olisi hirveä näytelmä alkanut. Mutta sillä hetkellä kuului

laivan peräosasta huuto, joka aiheutti sen että kirvesmies keskeytti

työnsä ja katsahti ylös pelästyksissään. Hänen ympärillään olijat

hätkähtivät samoin kuin hänkin, ja kaikki katsoivat perään päin kauhun

kuvastuessa heidän kasvoillaan. Jok'ikinen oli kauhistunut tuosta

huudosta, eikä ihmekään, että he olivat - huuto oli: "Tuli...!" Laiva

oli tulessa!

Merille karannut: Seikkailuromaani Afrikan rannikolta · 第 52 / 73 题