Haluatte selitystä? Tahdotte tietää, miten "Pandora" tuhoutui?
Edellisen luvun loppulauseissa minä kiiruhdin kertomukseni edelle. Minä
palaan siihen nyt.
Yö tuli hiljaa, muttei hiljaisena -- ainakaan ei hiljaisena
orjalaivalla. Alhaalla olevien kovakohtaloisten olentojen huudot
painostivat vielä ilmaa -- heidän äänensä tulivat käheämmiksi ja
käheämmiksi. Lurjukset saattoivat teljetä heidän ruumiinsa, mutta he
eivät voineet sulkea heidän kieltään, ja aina silloin tällöin nousi tuo
kauhea melu jymisten pitkin kansia ja kaikuen kauas vesien hiljaisen
poven yli.
Se tuntui lopulta käyvän sietämättömäksi miehillekin, ja ne, jotka
olivat aikaisemmin puolustaneet orjien heittämistä mereen, ehdottivat
taas tämän menettelytavan noudattamista. Tyvenen aiheuttama odottamaton
vastustus lisäsi nyt voimaa heidän perusteilleen. He toivat esiin,
ettei ollut mitään mahdollisuutta, että neekerit kestäisivät. He
kuolisivat kaikki parissa päivässä -- tukehtumalla yhtä hyvin kuin
janostakin -- ja miksi ei asiaa saatettaisi kerta kaikkiaan loppuun?
Heidän oli nyt pidettävä tarkasti vaari omasta hengestään, ja olisi
parempi, ettei heidän enää tarvitsisi välittää näistä kiljuvista
elukoista. (Näin puhui aivan sananmukaisesti muuan niistä, jotka
puolustivat neekerien hukuttamista.) Huutaminen tekisi ihmisen aivan
hulluksi ja heille olisi vain armonosoitus (paljon lurjus valittikin
armosta) lopettaa asia lyhyeen, ja sitten olisi kurjilta pahuksilta
kaikki lopussa kerta kaikkiaan. Tällä tavoin puhui muuan sääliväisenä.
Toinen jatkoi samaan äänilajiin ja sanoi kysyvästi: Mitä se oikeastaan
merkitsi? Lastihan ei ollut niin kovin suuriarvoinen, kunhan vain laiva
oli turvassa! Mitä merkitsi kaikki se, mitä neekerit olivat maksaneet?
Oli toinen asia mitä he saisivat niistä, mutta ihminen ei voinut sanoa
tappioksi sitä, mitä hänellä ei ollut koskaan ollutkaan, ja sentakia
olisi kipparin kärsimä tappio vain se, mitä hän alkuaan oli kuluttanut.
Se ei ollut koko miljoonaa. Hän korjaisi pian vahinkonsa. Kun he vain
saisivat tynnyrit täytetyiksi, voisivat he palata Afrikaan, ja kuningas
Dingo Bingossa olisi kyllä miestä hankkimaan heille uuden lastin. Ehkä
hän antaisi sen heille luottoa vastaan, jolleivät he voisi menetellä
paremmin (tätä epätodennäköisyyttä useat nauroivat), mutta kipparin
ei tarvinnut mennä pyytämään luottoa. Hän ei ollut suinkaan niin
helposti murrettavissa. Jos häneltä itseltään olivat varat lopussa, oli
hänellä ystäviä Brasiliassa --- ja Portsmouthissa myöskin -- jotka pian
hankkisivat hänelle rahaa.
Tämän taitavan ajattelijan puhe sai vaa'an kallistumaan ja ratkaisi
kysymyksen. Huolimatta orjakapteenin ja yhden tai kahden muun miehen
vastalauseista päätettiin että neekerit heitettäisiin mereen!
Nyt käytettiin muutamia minuutteja sen tavan pohtimiseen, jolla tämä
tarkoitus saataisiin toteutetuksi, ja lopuksi sovittiin, että paras
tapa olisi poistaa yksi ainoa poikkipuu ristikosta, niin että vain yksi
uhreista voisi kerrallaan tulla ylös. Sitten vietäisiin jokainen laivan
peräosaan luukulta näkymättömiin -- tietysti etteivät muut näkisi heitä
--- sekä otettaisiin kiinni yksi toisensa perästä ja heitettäisiin
mereen, josta ei tarvinnut pelätä heidän palaavan. Epäilemättä eivät
monet heistä osaisi uida yhtäkään vetäisyä, ja ne jotka osaisivat,
eivät uisi kauan keskellä ahnasta haijoukkoa, joka risteili parkin
ympärillä!
Sotajuoni, että kurjat uhrit tuhottaisiin täten vähitellen antamatta
asiasta selvää alhaalla oleville tovereille, ei johtunut mistään
armeliaisuuden ajatuksesta -- se oli aate, joka sai alkunsa pelkästään
siitä, että sopi tehdä siten. Ihmishirviöt tiesivät että jos alhaalla
olevat aavistaisivat sen kohtalon, joka odotti heitä ylhäällä, he
eivät enää tulisi kannelle. Ja jos olisi menty alas heidän luokseen
tarkoituksella tuoda heidät ylös, olisi siitä ollut vaivaa, ja
semmoisessa olisi ollut vaara tarjolla.
Oli sydäntäkouristavaa kuunnella heidän suunnitelmansa yksityiskohtia
ja tietää, ettei voinut vastustaa eikä ehkäistä sitä. Jos minä olisin
ryhtynyt puhumaan joko vedotakseni miehiin onnettomien puolesta
tai suojellakseni heitä, on aivan otaksuttavaa, että minut olisi
ensi suupalana annettu haikaloille. En voinut muuta kuin kärsiä
hiljaisuudessa.
Itse asiassa en ole varma, olisiko ollut oikein puuttua miesten
aikomukseen, vaikka sillä hetkellä olisikin ollut minun vallassani
estää sen toteuttaminen. Ilmeisesti ei siitä olisi ollut
inhimillisyydelle hyötyä. Jonkinlainen kuolema oli varmasti näiden
kurjaosaisten olentojen varalla -- joko janon kidutuksen tuottama
hidas ja vitkallinen kuolema tai nopeampi ja paljoa vähemmän julma,
sellainen, johon he nyt olivat menemäisillään. Saattoi ehkä olla
ihmisystävällistä antaa roistojen toteuttaa tarkoituksensa ja lyhentää
mustien uhriensa kärsimyksiä helpommalla hukkumiskuolemalla.
Minulla oli sellainen ajatus tuolla hetkellä, mutta minulla ei ollut
aikaa syventyä siihen, sillä juuri silloin miesten syöksyminen
orjaluukkua kohti ilmaisi minulle, että nuo hirviöt olivat itse asiassa
aikeissa toteuttaa pirullisen aikeensa.
He olivat aikeissa ja olisivat jatkaneet aikomustaan. Kirvesmies oli
siinä kirveineen lyödäkseen poikki yhden ristikon poikkipuista -- hän
oli jo antanut yhden iskun säleeseen ja toinen olisi ollut kylliksi
--- sitten olisi hirveä näytelmä alkanut. Mutta sillä hetkellä kuului
laivan peräosasta huuto, joka aiheutti sen että kirvesmies keskeytti
työnsä ja katsahti ylös pelästyksissään. Hänen ympärillään olijat
hätkähtivät samoin kuin hänkin, ja kaikki katsoivat perään päin kauhun
kuvastuessa heidän kasvoillaan. Jok'ikinen oli kauhistunut tuosta
huudosta, eikä ihmekään, että he olivat - huuto oli: "Tuli...!" Laiva
oli tulessa!