Kaikkien näiden tuumiskelujen aikana ei ollut sanottu sanaakaan
viidestäsadasta onnettomasta raukasta, jotka olivat kansien välillä!
On kyseenalaista, oliko heihin tuhlattu yhtään ajatustakaan
lukuunottamatta minua, mahdollisesti Ben Bracea ja sangen luultavasti
"Pandoran" kapteenia. Mutta jos kippari ajattelikin heitä, ei se
tapahtunut mitenkään ihmisystävyydestä johtuen. Voitto ja tappio
olivat ainoat näkökohdat, jotka kiinnittivät hänen mieltään, ja jos
hän ajatteli noita kurjia olentoja säälien, ei hän säälinyt sitä
kauheata kohtaloa, joka heitä luultavasti kohtaisi, vaan yksinomaan
sitä rahallista tappiota, jonka hän kärsisi heidän tuhoutumisensa
kautta! Tunnen varmasti, että siihen hetkeen asti, jolloin miehet
olivat perinpohjin pohtineet tulevaisuudensuunnitelmiaan ja päässeet
niistä yksimielisyyteen, yksikään tuosta häikäilemättömästä joukosta
ei ollut ajatellut neekerien asemaa. Jos nämä ihmisolennot olisivat
olleet yhtä monta päätä karjaa, eivät he olisi vähemmässä määrässä
voineet vaikuttaa laskelmiin, joita oli tehty, sillä heitä ei ajateltu
ollenkaan. Ei tippaakaan vettä ollut tarkoitettu jaettavaksi heille.
Sellaisesta asiasta ei ollut esitetty ehdotustakaan -- sille olisi
naurettu aivan mielettömästi.
Vasta sitten kuin kaikesta oli sovittu, tuli puhe heistä. Silloin muuan
raaka veitikka huudahti pilkallisen ällistyneellä äänellä, josta ilmeni
inhoittavaa kevytmielisyyttä:
"Tuli ja leimaus! Mitä on tehtävä neekereille!"
"Niin, niin", huusivat monet yhteen ääneen, "mitä on tehtävä heille?
Heille ei ole yhtään vettä -- se on varma."
"No, mitä voi tehdä?" vastasi muuan epäinhimillinen hirviö. "Heitettävä
ne yli laidan!"
"Tuli ja salama!" huudahti eräs villi saksalainen, jota ajatus näytti
miellyttävän, "se on paras suunnitelma -- ei voi tehdä paremmin kuin
tehdä niistä selvää."
"_Pe Gar_!" huusi ranskalainen Le Gros, "se olisi hurjan suuri
uppoaminen -- suuri läiskähdys veteen -- _sacr-r-r-é_!"
En voi kuvailla tunteitani kuunnellessani tätä keskustelua. Nämä miehet
olivat todella vakavissaan, ja kuitenkin he laskivat leikkiä. Semmoinen
on melkein liian kauheata ollakseen uskottavaa, ja kuitenkin se on
totta!
Mutta he olivat vakavissaan -- minä tiesin, että he olivat -- ja minä
odotin joka minuutti kuulevani, että tämä kauhea ehdotus oli hyväksytty
ja että neekerit oli viskattava mereen!
Mutta lurjukset eivät olleet yksimielisiä, vaan keskustelivat asiasta
pitkän aikaa samalla puoliksi vakavalla, puoliksi leikillisellä
tavalla. Oli hirveätä kuunnella tätä epäinhimillistä pohdintaa!
Mutta orjakapteenin toivomuksille oli vastaista se, että hänen lastinsa
viskattaisiin mereen, ja huolimatta miesten kapinallisesta mielialasta
oli hänellä vielä kylliksi arvovaltaa saavuttaakseen tarkoituksensa.
Hänen oli kuitenkin pakko nöyryyttää itseään turvautumalla
todisteluihin. Hänen puheensa oli luonteenomaista; siinä ei ollut koko
aikana sanaakaan inhimillisyydestä.
Hän huomautti, että neekerit joka tapauksessa tulisivat kuolemaan ja
että muutama päivä ei heihin nähden merkitsisi mitään. Eikä ei heistä
(meistä) ollut väliä, kuolivatko neekerit janoon vai hukkumalla. He
saattoivat viskata ne mereen yhtä hyvin sitten kuin henki oli poissa.
Mutta joku niistä saattoi elää matkan loppuun. Hän oli huomannut
neekereiden kestävän pitkän aikaa ilman vettä -- he saattoivat
sietää semmoista paljon kauemmin kuin valkoiset miehet -- sillä he
muistuttivat trutseja, kameleja ja muita oman maansa eläimiä siinä
suhteessa, että he saattoivat olla kokonaisia viikkoja juomatta!
Epäilemättä monet heistä kuolisivat ja siten joutuisivat hukkaan
häneltä, mutta he eivät kuolisi, jos he voisivat estää sen, ja oli
vielä mahdollisuuksia, että hyvin moni heistä keinottelisi itsensä
läpi (nämä olivat kapteenin sanat), kunnes he saapuisivat maihin
tai tavoittaisivat jonkun laivan. Ja vaikka he ehkä olisivat hyvin
äärimmillään (toinen puhujan lauseparsi), niin kulaus vettä saattaisi
heidän, vatsansa jälleen kuntoon. Siten kuului tuo lurjusmainen puhe.
Hän jatkoi edelleen osoittaakseen kuulijakunnalleen sen avuttoman
aseman, jossa hän ja he olisivat, jos he tulisivat Brasilian rannikolle
ilman lastia. Ei tulisi ylimääräisiä palkintoja -- ei tarverahaa --
ei mitään, kun sitävastoin jos he vain pääsisivät sinne mukanaan edes
osa neekereitä elävinä -- edes yksi viidestä (sata koko määrästä)
olisi vielä silloinkin suuri rahamäärä saatavissa, ja hän lupasi olla
antelias kaikille miehille.
Oli sentakia typerää puhua, että lasti heitettäisiin mereen. Neekerit
eivät voineet mitenkään tuottaa vaivaa siellä, missä he nyt olivat;
ei voinut syntyä mitään vaaraa, koska he pitäisivät neekerit varmassa
säilössä laskuoven alla, ja sentakia oli joka suhteessa parempi antaa
näiden kestää niin kauan kuin voivat, sekä koettaa saada joku heistä
markkinoille. Sellainen oli kipparin puhe, ja minä olen jäljitellyt
hänen puhetapaansa, mikäli muistan sitä. Se oli kauhistava esitys, ja
sydäntäni kouristi, kun minä kuuntelin sitä.
Sillävälin olivat onnettomuuteen tuomitut uhrit, jotka olivat näiden
pohtimisten aiheena, tietämättömiä siitä hirveästä kohtalosta, jolla
heitä uhattiin.
Muutamat heistä, joiden laihat kasvot katselivat ristikon läpi;
saattoivat ehkä huomata, että jokin oli huonosti. Mutta koska he eivät
tunteneet tyrannillisten vanginvartijainsa kieltä eivätkä tapoja, eivät
he luultavasti voineet tietää vaaraa, mihin heidän elämänsä nyt oli
joutunut.
Voi, voi! He saisivat pian tietää sen -- liian pian. Pian he tunsivat
janon tuskaa -- pian tunsivat he sen hirveät vaatimukset.
Tuollakin hetkellä se lähestyi heitä; silloinkin he huusivat vettä,
sillä sen huomion seurauksena, joka oli tehty, oli, että heidän
aamuannostaan ei ollut vielä annettu heille, ja vettä he näkyivät
eniten haluavan ja tahtovan. Sen niukkuus oli heidän suurimpana
murheenaan. Tuollakin hetkellä, kun minä kuljin ohi, saatoin kuulla
heidän pyytävän: "Vettä, vettä"; jotkut omalla kielellään ja toiset
-- toivoen, että heitä ymmärrettäisiin paremmin -- sillä kielellä,
joka tunnetaan parhaiten Afrikan rannikolla -- portugalinkielellä --
toistaen sanaa:
"_Agoa -- agoa_!"