Me olimme keskellä laajaa Atlanttia, satojen mailien päässä maasta.
Tämä tosiasia muistettakoon.
Eräänä aamuna minä tulin kannelle jokseenkin paljon myöhemmin kuin
tavallista. Tavallisimmin minut herätti unesta vieläpä hyvin aikaisin
perämiehen jyrisevä ääni, jota tavallisesti seurasi joko kirous tai
raaka ravistaminen -- tämä aina silloin kuin lurjus oli kyllin lähellä
tehdäkseen siten.
Erityisesti tänä aamuna minun sallittiin maata hiljaa ja häiritsemättä
-- mistä syystä, en voinut arvata -- ja käyttäen hyväkseni
armonosoitusta sekä tosin myös unen uuvuttamana, mitä minä en
milloinkaan saanut tarpeeksi, minä makasin hiljaa ja nukuin edelleen.
Oli kulunut melkoinen aika päivän noususta kun minä heräsin. Aurinko
paistoi alas keulakannelle ja valaisi tämän pienen puisen huoneen -- se
oli enimmät ajat pimeä kuin vankila -- aivan tavattomalla loistolla,
ja minä saatoin nähdä selvästi kaikki esineet sekä jokaisen siellä
olevan henkilön. Näitä oli vain kaksi tai kolme. Kirkas valo, joka
tulvi silmiini, ilmaisi minulle, että minä olin nukkunut liikaa ja että
se hetki oli aikoja sitten mennyt, jolloin minun olisi pitänyt olla
kannella ja työssä. Tästä syystä oli ensimmäinen ajatus mielessäni,
että minulla oli tiedossa köydenpäätä perämieheltä ja että voisin
odottaa sitä heti kun ilmestyisin peräkannelle.
Ei hyödyttänyt kuitenkaan ajatella sen välttämistä. Minä tulisin
varmasti saamaan sitä ennemmin tai myöhemmin, ja mitä pikemmin sitä
parempi, tuumin minä, koska pelko siitä olisi sitten poissa mielestäni,
ja asia olisi ohi. Jättäytyen katsomaan asiaa tältä näkökannalta minä
vedin äkkiä takin päälleni ja kengät jalkaani (nämä olivat ainoat
vaatekappaleeni, mitkä milloinkaan riisuin päältäni) sekä rohkaisten
itseäni odotettua rangaistusta varten minä ryömin tikapuita ylös ja
sukeltaen esiin keulakannen luukun kautta seisahduin kannelle.
Päästessäni kannelle sain minä sellaisen vaikutelman, että laivassa
ei kaikki ollut paikallaan; niin, minulla oli jo jokin sellainen
vaikutelma, ennenkuin tulin ylös. Alhaalla keulakannella oli vain
kaksi miestä -- he olivat ulkomaalaisia -- ja he keskustelivat omalla
kielellään, jota en ymmärtänyt, mutta heidän kasvojensa ilmeessä oli
jotakin, joka vaikutti minuun voimakkaasti. Kumpikin näytti synkältä,
vaikka kiihtyneeltä, ja heidän viittoilunsa, kun he puhuivat toistensa
kanssa, sai minut uskomaan, että he pohtivat jotakin vakavaa tapausta,
joka joko oli tapahtunut tai oli tapahtumaisillaan "Pandoralle."
"Ehkä", ajattelin minä, alkaen taaskin toivoa, "ehkä purje on näkyvissä
--- sotalaiva, jossa on Englannin lippu? Ehkä orjalaivaa ajetaan takaa?"
Minä olisin koettanut päästä keskusteluun miesten kanssa ja kysyä
heiltä, mitä oli tapahtunut, mutta he sattuivat olemaan pari äreätä
toveria, jotka olivat aina osoittaneet vihamielisyyttä minua kohtaan,
joten minä pidätyin tekemästä heille mitään kysymyksiä. Minä saisin
asian selville menemällä kannelle, ja minä juoksin iloisemmin askelmia
ylös, mieleni hieman keventyneenä tästä otaksumasta.
Niin pian kuin pääsin kannelle, vahvistuivat vaikutelmani, vaikkakaan
ei otaksumani, sillä melkein ensimmäinen asia, johon ryhdyin, oli
tarkastaa merta katseillani kääntyen ympäri sitä mukaa kuin katselin.
Yhtään purjetta ei ollut näkyvissä. Vesillä oli melkein täydellinen
tyyneys, ja taivas oli sininen sekä pilvetön. Minä olisin voinut nähdä
purjeen monien mailien päästä, jos sellaista olisi ollut. Mutta ei
purjetta eikä pyöröpuuta näyttäytynyt parkin ja taivaanrannan reunan
välillä.
Se ei siis synnyttänyt laivalla kiihtymystä, sillä nyt minä näin, että
kiihtymystä, jopa tavatonta, oli ilmassa.
Sekä perämies että kapteeni olivat peräkannella myrskyten ja vannoen,
kun taas merimiehet kiirehtivät sinne tänne muutamat syöksyen
alas avoimista luukuista ja toiset palaten takaisin niiden kautta
kasvoillaan synkkä ja kauhistava kalpeus, joka ilmaisi pelästyksen ja
kauhun tunteita.
Minä huomasin kannella useita vesiastioita, jotka oli äskettäin tuotu
ruumasta. Niiden ympärillä oli miehiä ryhmissä -- jotkut lyöden tappeja
auki, toiset upottaen nuoriin ripustettuja tinaisia ammennusastioita
läpiin ja ilmeisesti mitaten sisältöä tai koetellen vettä.
Mutta jok'ikinen näytti seuraavan toimia mielenkiinnolla, joka oli
paljon suurempi kuin mitä he olisivat osoittaneet jotakin aluksen
tavallista työtä kohtaan, ja minä saatoin sanoa heidän katseistaan sekä
eleistään, että jotakin hyvin vakavaa oli kyseessä. En voinut arvata,
mitä se oli. Minä kuvittelin kumminkin että se oli jotenkin yhteydessä
veden kanssa.
Tulin innokkaaksi tietämään tämän omituisen äkillisen hälinän syyn.
Minä tähystelin Bracea, mutta en voinut nähdä häntä. Luultavimmin oli
hän alhaalla ruumassa, jossa vesiastioita pidettiin -- ruuma näet
näytti olevan mielenkiinnon tärkeimpänä esineenä. Sentakia minä läksin
etukannelta ja astuin eteenpäin isoa kansiluukkua kohti.
Minä olin nyt aivan perämiehen lähellä. Hän näki minut, mutta ei
välittänyt minusta. Tämä oli itsessään tarpeeksi merkillistä, ja minä
olin nyt varmasti vakuutettu, että jokin vakava tapaus oli sattunut tai
tulisi sattumaan.
Mikä se saattoikaan olla, joka siten pelasti minut odotetusta
kurituksesta? Jotakin hyvin tärkeätä -- jokin kauhistava vaara?
Minä tähystin luukusta alas nähdäkseni Bracen. Minä näin hänet
alhaalla, kaukana ruuman pohjalla puuhaamassa suurten tynnyrien
keskellä vierittäen niitä toistensa päälle. Hänen kanssaan oli muita --
joista toiset seisoivat vieressä ja toiset, taas auttoivat häntä. Kuten
kannella olijoillakin oli kaikilla heillä synkkä katse, mikä ilmaisi
pelkoon yhtyneitä epäilyksen tunteita.
En voinut kestää epätietoisuutta kauempaa. Odottaen vain kunnes
perämies oli kääntänyt päänsä pois, liu'uin minä avonaisesta luukusta
sisään ja laskeuduin ensin puolikannelle sekä sitten tikapuita alas
ruumaan.
Minä kiipeilin tynnyreiden yli, kunnes olin aivan ystäväni lähellä.
Minä tartuin häneen kiinni hihasta kiinnittääkseni hänen huomionsa
puoleeni. Hän kääntyi ympäri, kun tein siten.
"Mikä nyt on, Ben?" kysyin minä.
"Rumia uutisia, Ville, rumia uutisia!"
"Mitä uutisia?"
"Vedestä on selvä!"