Minä säästän lukijalta monta yksityisseikkaa tältä "Pandoran" matkalta.
Oli vain harvoja tapauksia ulkopuolella laivaa, jotka keskeyttivät
yksitoikkoisuuden -- ei edes yhtäkään purjetta nähty kahteen viikkoon
sitten kun oli lähdetty Guinean lahdesta. Mutta laivassa sattui
kylliksi tapauksia, joiden yksityiskohdat säästän lukijalta.
Yhdestä täytyy minun kertoa aivan yksityiskohtaisesti. Siinä voi
huomata kauhistavia asioita, jotka riittäisivät tuhanteen tapaukseen,
ja tahtoisin säästää lukijaa niistä mikäli mahdollista. Mutta jos
tekisin siten, tulisi kertomukseni loppumaan äkkiä, sillä tästä
sattumasta riippuu tarinani jatkuminen.
Sattuma on tuskin oikea nimi siitä käytettäväksi. Se oli enemmän
kuin pelkkä sattuma, se oli peloittava ja kauhea onnettomuus, ja
silmätessäni taaksepäin elämäni tapauksia on tämä yksi niitä, jotka
kohoavat muistiini surullisimpina ja synkimpinä; itse asiassa, kun se
tapahtui, vaikutti se mieleeni niin kauhistavana, että kului pitkä
aika, ennenkuin saatoin ajatella mitään muuta. Vielä nytkin, pitkien
vuosien kuluttua, tuo hirveä näytelmä, johon jouduin näkijäksi ja
osittain myötävaikuttamaan, kulkee usein muistini silmien ohitse,
ja sen kauheat näyt kuvastuvat minulle todellisuuden kaikessa
tuskallisessa eloisuudessa.
Kuunnelkaa siis! Minä selvitän tämän hirmuisen tapahtuman laadun.
Kuten jo on sanottu olimme me olleet noin kaksi viikkoa merellä
suotuisan tuulen puhaltaessa melkein koko ajan ja olimme saapuneet
keski-Atlantille, toisin sanoen noin puoliväliin Afrikassa olevaa Cape
Palmasia ja Etelä-Amerikan itäisintä kärkeä -- me olimme tietysti sen
tähden monen sadan mailin päässä kummaltakin rannalta.
Tuuli oli yhä lauhkea, sillä me purjehdimme eteläisessä
paasadituulessa, ja kaikki näytti lupaavan nopeata pääsyä Brasilian
rannikolle. Minä olin itse iloissani etenemisestämme, sillä minä
pidin jokaista päivää kokonaisena kurjuuden viikkona ja jokaista
tuntia päivänä, en ainoastaan itselleni, vaan myös niille kurjille
olennoille, jotka elivät kidutuksessa ja joita kuoli joka päivä tästä
kidutuksesta. Joka päiväkö? Joka tunti, voin miltei sanoa, heitä kuoli,
ja heidän ruumiidensa molskahdus, kun ne vieritettiin pitemmittä
mutkitta laidan yli, oli käynyt yhtä tavalliseksi tapaukseksi kuin
vahtikellon soittaminen. Laidan yli heidät viskattiin kaikessa
kauheassa alastomuudessaan -- aivan kuin olisi heitetty kuollut koira
-- ei edes kanuunankuulaa tai kiveä sidottu heihin upottamaan heidän
ruumiitansa vedenpinnan alle. Päinvastoin moni heidän ruumiistaan jäi
kuoleman jälkeen luonnottomalla tavalla paisuneena meren pinnalle, ja
niiden saattoi nähdä vanavedessämme keikkuvan ylös ja alas aalloilla
jotka aluksen emäpuu oli tehnyt kulkiessaan veden läpi. Tämä kauhea
näky ei ollut koskaan kovin pitkää aikaa silmiemme edessä. Vaikka se
toistui usein, oli se tavallisesti lyhyt ja loppui äkkinäiseen kiistaan
syvyyden hirviöiden välillä vaahdon ja kuohujen keskellä, joita niiden
pyrstöjen voimakkaat iskut olivat nostaneet korkealle, kunnes paikan
yläpuolella näytti olevan pilvi, mikä peitti alapuolella tapahtuvan
kauhean taistelun. Sitten kun tämä pilvi hitaasti hälveni saattoi
nähdä, ettei meressä ollut enää ihmishaahmoa, mutta sen paikalla
voitiin huomata joitakin raadeltuja jäännöksiä ja haikalan purjemainen
evä, joka pisti esiin pinnan yläpuolelle tai liukui nopeasti veden
lävitse.
Tämä oli alussa ollut minusta tuskallinen näky, kun taas, uskomatonta
kertoa, se tuotti vain huvia "Pandoran" miehistölle. Mutta lyhyessä
ajassa oli se toistunut niin monta kertaa, ettei se enää herättänyt
heidän mielenkiintoaan hetkellisenäkään huvituksensa, ja minun --
toivoakseni ei sydämeni kovettunut, vaan ainoastaan tottui kestämään
tuskaa -- minuun vaikutti kauhea näky päivä päivältä yhä vähemmän.
Minulla oli mittaamattomia mahdollisuuksia tehdäkseni huomioita
noista merihirviöistä, haikaloista. En epäile ollenkaan, että monet
niistä olivat seuranneet meitä koko matkan Afrikan rannikolta, sillä
niissä oli useita, joiden ulkomuotoon minä olin tottunut tarkattuani
niitä päivä päivältä. Itse asiassa monella niistä oli tuntomerkkeinä
sellaisten vanhojen haavojen arvet, joita ne luultavasti olivat saaneet
otteluissa omaa lajiaan olevien vastustajien kanssa tai tappeluissa
joidenkin muiden saaliinahnaiden syvyyden hirviöiden kanssa. Näistä
arvista saatoin minä erottaa toisistaan useamman kuin yhden hain;
olen varma siitä, että ne olivat seuranneet meitä koko matkan,
sillä minä olin pannut merkille joitakin "leimalla" varustettuja
yksilöitä, kun purjehdimme pois lahdelta. Minä olin myöskin huomannut,
että niitä oli useanlaatuisia, vaikka merimiehet panivat vähän
huomiota eroavaisuuksiin, sanoen niitä kaikkia hyvintunnetulla,
luonteenomaisella nimellään, "haikaloiksi." Itse asiassa eivät minun
omat huomioni niistä olleet kovin tarkkoja tai tieteellisiä. Minulla
oli liian paljon ajateltavaa samoinkuin toimitettavaakin, että olisin
voinut usein suunnata ajatuksiani aluksen rajojen ulkopuolelle, ja
vain silloin tällöin omistin jonkunverran huomiota merelle tai sen
evillä varustetuille asukkaille. Yhtä asiaa en voinut olla huomaamatta,
nimittäin että haikalojen lukumäärä oli joka päivä kasvanut ja kasvoi
yhä. Ja nyt, toisen viikon lopulla, saattoi niitä nähdä parkin
ympärillä tusinoittain -- joskus liukuen poikki sen väylän ja joskus
uiden samaan suuntaan kuten joukko merisikoja! Toisinaan niitä saattoi
nähdä joka puolella aluksen ympärillä niiden katsellessa sen kylkiä
ikäänkuin ne olisivat tahtoneet hypätä laivaan, sekä tuijottaen
ahnaasti silmillään niinkuin nälkäiset koirat, jotka odottavat että
niille heitettäisiin luu.
Sille, joka ei ollut tottunut siihen, sellainen olisi ollut pelottava
näky, mutta minä olin muiden mukana käynyt niin tottuneeksi näihin
haikalojen mielenilmaisuihin, että minä saatoin katsella niitä
tuntematta vähintäkään levottomuutta.
Mutta on palattava sen peloittavan onnettomuuden kertomiseen, jonka
olen luvannut kuvailla.