Kutteria me emme nähneet enää milloinkaan. Kun aurinko nousi, ei
ollut yhtäkään purjetta näkyvissä, vaan orjalaiva kulki yksinään
läntistä suuntaansa hiljaisessa, vienossa tuulessa ja kokonaisen
purjepilven varjossa. Epäilemättä oli kutteri luopunut takaa-ajosta
lähellä rannikkoa, sillä sen edellinen kokemus oli opettanut sille,
että sellaisen kevyen tuulen puhaltaessa se ei vetänyt vertoja
parkille. Se näki, että toinen oli paennut -- että olisi hyödytöntä
seurata sitä Atlantille, ja sen oli tästä syystä pakko mennä etsimään
muita orjalaivoja, jotka ehkä eivät osoittautuisi niin nopeiksi kuin
"Pandora". Asian näin ollen oli takaa-ajosta luovuttu, ja parkki
saattoi nyt vapaasti kulkea laajan Atlantin valtameren yli sekä
toimittaa ihmislastinsa Brasilian rannoille. Olisi pelkkä sattuma, jos
sille sattuisi vielä keskeytys. Mahdollisesti saattoi englantilainen
sotalaiva Etelä-Amerikan laivueesta vielä saavuttaa sen, mutta paljoa
todennäköisemmin se löytäisi tiensä johonkin rauhalliseen Brasilian
pikku satamaan -- tai Kuubaan, jos se piti sitä parempana -- missä se
olisi aivan tervetullut ja missä sen omistaja ei kohtaisi vähintäkään
vaikeutta myydessään viisisataa "paaliansa", vieläpä kymmenkertaisenkin
määrän, jos hänellä olisi ollut.
Tällainen osa oli "Pandoralle" luultavasti tulossa. Sen matka tulisi
olemaan menestyksellinen; viisisataa uutta onnetonta olentoa oli
paisuttava orjalaumojen rivejä -- sen kapteeni rikastuisi -- sen
miehistö saisi palkintonsa ja eläisi jonkun aikaa hillittömässä
irstailussa -- ja kaikki tämä tapahtui kaiken inhimillisen oikeuden --
kaikkien siveellisten periaatteiden kustannuksella.
Mitä välittivät he siitä, kapteeni tai miehistö? He tiesivät, että
hallitukset katsoivat sormiensa lävitse heidän lainloukkauksiaan
-- että jotkut avoimesti hyväksyivät ne -- vieläpä olivat jotkut
näistä raaoista veitikoista kylliksi älykkäitä, tietääkseen että
Ison Britannian hallituksen puolelta osoitetut näennäisesti vakavat
yritykset olivat lopulta kuitenkin vain teeskennellyn vakavia --
pelkkiä valtiollisia verukkeita -- sotajuonia Amerikan tasavaltaisuutta
vastaan. Niin, muutamat näistä raaoista veitikoista tiesivät homman
olevan petkutusta -- tiesivät myöskin, että ne summat, jotka Iso
Britannia vuosittain kulutti toimettoman hovin raakalaisylellisyyteen,
olisivat riittäneet pysäyttämään orjakaupan yli koko maailman --
mutta että tämä yletön tuhlaaminen sensijaan vain synnytti orjia --
valkoisia orjia, vieläpä paljon suuremman määrän kuin kaikki neekerit,
jotka milloinkaan olivat menneet Atlantin yli. Niin, monella näistä
raaoista veitikoista oli kylliksi älyä ymmärtääkseen sellaisia asioita,
ja sentakia on vähemmän ihmeteltävää, että he olivat joutuneet
tähän häikäilemättömän lainsuojattoman elämään. Lisäksi, kun vain
onnistuttaisiin, niin meren toisella puolen ei oltaisi ollenkaan
pahantekijöitä. Rikas kippari asettuisi siellä kauppiasruhtinaiden
joukkoon. Hän pääsisi parhaaseen seuraan, ja hänet otettaisiin hyvin
vastaan. Ei merkitsisi mitään, että hänen kätensä olisi verentahraama
ja hänen otsallansa syyllisyyden leima. Meidän päiviemme kuninkaat,
ruhtinaat ja keisarit ovat samalla tavoin polttomerkillä varustetut,
mutta kaikesta siitä huolimatta naisen hieno, valkea käsi on halukas
tarttumaan heidän käteensä ystävyyden ja hyväksymisen sydämellisessä
syleilyssä. Kun maailman silmien edessä on sellaisia korkeita
esimerkkejä, ei ole ihme, että on orjakauppiaita -- ei ihme, vaikka
olisi merirosvoja. On vain omituista, että näitä ei ole enää.
"Pandoran" miehet olivat iloisia ja hauskalla päällä, kun he näkivät
kutterin katoavan taivaanrannan alapuolelle ja huomasivat, että se
luopui takaa-ajosta. Heidän työnsä tulisi nyt olemaan mitä helpointa,
sillä purjehdus Atlantin poikki Guinean lahdesta Brasiliaan on
helpoimpia matkoja merimiehelle. Pasaadituulet puhaltavat melkein
aina hänen edukseen. Kunnossa oleva alus kiitää tasaisesti pitkin
merenpintaa, ja purjeita tarvitsee vain harvoin muuttaa. Matka tuntuu
enemmän jonkun hiljaa virtaavan joen virrassa sohimiselta kuin
matkanteolta leveän aaltoilevan Atlantin pinnan yli.
Voi! Vaikka me kuljimme tasaisesti, ei matka suinkaan ollut miellyttävä
ajanjakso minun elämässäni. Minun oli oltava läsnä yhtämittaisen
kärsimyksen näyttämöllä; joka päivä -- niin, joka tunti kouristi tuska
sydäntäni sillä ei kulunut tuntiakaan, ilman jotakin tuskallista
näytelmää aluksemme "puolikannen" kurjien asukasten keskuudessa.
Minun ei tarvitse tässä kuvailla orjalaivan tavallisia kärsimyksiä.
Niistä on kerrottu monissa kirjoissa, ja minä luulen, että
sydäntäsärkevimmät tarinat, mitä on kerrottu eivät ole hiukkaakaan
liioitellut. Omat kokemukseni saavat minut vakuutetuksi siitä, että
useimmat niistä ovat totuuden rajojen sisäpuolella. "Pandoralla"
näitä kurjia raukkoja kohdeltiin niinkuin on tavallista muissakin
orja-aluksissa. Heitä pidettiin alhaalla, tiheään sullottuina ja ilman
mitään laitoksia nukkumista tai edes pitkällään oloa varten. Heidän
oli pakko kasautua yhteen ja maata toinen toisensa päällä! Heillä
ei ollut edes tarpeeksi tilaa istua kaikki yhtaikaa, ja ilma, jota
heidän oli pakko hengittää, oli pilaantunutta sekä kaikkia terveysopin
periaatteita uhmaavaa. Heitä syötettiin ja juotettiin aivan niinkuin
maanviljelijä ruokkisi sikojaan tai karjaansa ja itse asiassa heitä
kohdeltiin kaikissa suhteissa niinkuin karjaa, kun sitä viedään meren
poikki -- ehkä ei aivan niinkään hyvin. Eläintenkään suhteen ei
olisi menetelty niin julmasti. Heitä päästettiin kannelle vain neljä
tai viisi kerrallaan ja ainoastaan muutamiksi minuuteiksi, minkä
jälkeen heidät pakotettiin pitemmittä mutkitta sukeltamaan takaisin
inhoittaviin asuntoihinsa, ja armoton ristikko suljettiin heidän
jälkeensä.
Ristikon yläpuolella oli vartija ladattuine musketteineen ja
pistimineen; jälkimäistä käyteltiin mitä mielivaltaisimmalla ja
julmimmalla tavalla. Tarkoituksena oli saattaa nuo kurjat raukat
sellaisen pelon valtaan, että se olisi lamauttanut kaikki salaliiton
tai kapinan yritykset, sillä näitä pelätään joskus orjalaivalla.
Tietysti sellainen kohtelu pian saavutti tarkoituksensa. Muutamissa
päivissä oli ilmeinen muutos huomattavissa onnettomien uhrien kasvoissa
ja ulkomuodossa. Heidän ruumiinsa kävivät laihoiksi, heidän poskensa
kuihtuneiksi ja heidän silmänsä painuivat syvälle kuoppiinsa. Heidän
korkealla olevat poskiluunsa nousivat korkeammalle ja antoivat
kasvoille laihan, sutta muistuttavan ulkomuodon, joka oli kauhea
katsella. Kiiltävän musta väri hävisi heidän kasvoiltaan, ja iho sai
vaaleahkon, tomuttuneen näön, ikäänkuin he olisivat kieritelleet
itseään jauhoissa.
Oli tosiaan kauhea näky, kun Jumalan kuva täten muuttui enemmän
paholaista muistuttavaksi -- kauhea näky, ja joka hetki kouristi
sydäntäni murhe sekä tuska.
Niin ei ollut "Pandoran" muiden miesten laita. He söivät ja joivat ja
olivat iloisia joka suhteessa. He eivät edes ajatelleetkaan noiden
alhaalla olevien kurjien raukkojen kärsimyksiä, joiden huokaukset usein
olivat kaikuna heidän nauruunsa. Ei, nämä neekerit olivat vain eläimiä,
joita saattoi ostaa ja myydä, ja sellaisina he itse asiassa pitivät
niitä.