Minä aloin saada toivoa orjakapteenin ja hänen perämiehensä
käyttäytymisestä. Heidän pelkonsa kasvoi, kun he näkivät kutterin
levittävän purjeensa ja alkavan halkoa vettä. Liike oli niin nopea,
että laiva ei ilmeisesti ollut odottanut kunnes saisi ankkurinsa ylös,
vaan oli hakannut ankkuriköyden poikki! Niin sanoivat "Pandoran" miehet.
Perämies näytti yllyttävän päällikköään johonkin epätoivoiseen
toimenpiteeseen. Hänen sanansa olivat, mikäli minä kuulin ne: --
"Me emme pääse sen ohi -- siitä ei ole hyötyä, kautta -- toinen keino
on ainoa mahdollisuutemme -- vuorovesi on käsillä -- ei ole mitään
vaaraa!"
"Koeta sitä sitten!" oli kapteenin vastaus; "Meidät otetaan kiinni joka
tapauksessa, jollemme tee niin, ja kautta --, minä menisin mieluummin
palasiksi riuttaan kuin soisin että tämä verinen -- saisi minut kiinni."
Rienaava keskustelu loppui, ja perämies kiiruhti antamaan joitakin
määräyksiä miehistölle.
Minä en tietänyt, mitä he aikoivat tehdä, mutta muutamia minuutteja
myöhemmin minä huomasin, että "Pandora" äkkiä muutti suuntaansa ja
ohjasi suoraan kutteria kohti! Olisi voinut luulla, että se aikoi ajaa
suoraan tämän päälle tai saadakseen laukauksen sen ampumaluukuista.
Epäilemättä hämmästyi sotalaiva tästä tempusta, niinkuin monet
orjalaivan omista miehistäkin.
Mutta perämiehellä, joka oli neuvonut tekemään tämän liikkeen, oli
hulluudessaan jotakin järjellistä. Hänen tarkoituksensa ei ollut
syöksyä turmioon, niin varma kuin se olisi ollutkin, ja ennenkuin
"Pandora" oli purjehtinut kolmea kaapelinmittaa uuteen suuntaansa,
nähtiin sen kääntyvän ympäri, kunnes tuuli kävi sen leveältä puolelta,
ja sen raine osoitti taas maata kohti.
Temppu oli yhä arvoituksena useimmille orjalaivan miehille, jotka
tietysti toimivat vain totellen käskyjä. Heissä oli kuitenkin muutamia
päällystönsä luottamusta nauttivia, jotka tiesivät tarkoituksen.
Risteilijä ei ilmeisesti sitä tietänyt. Epäilemättä ajatteli sen
komentaja, että parkki aikoi takaisin joelle, sillä se oli nyt
suunnattu tätä kohti. Nähdessään, ettei se voinut päästä pakoon
merelle, luopui se yrityksestä, ja sen miehistö oli päättänyt laskea
laivansa joko takaisin joelle tai johonkin rannalle, aikoen lähteä
pois siitä ja paeta veneisiin. Vain siten saattoi kutterin komentaja
selittää parkin omituisen liikehtimisen. Hän ei ollenkaan epäillyt
mitään sotajuonta, sillä ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta
yrittää semmoista. Mutta kutterin komentaja oli erehtynyt. Sotajuoni
oli kyseessä, eikä kulunut kahtakymmentä minuuttia sen jälkeen,
kun se suoritettiin komentajan silmien edessä, epäilemättä hänen
kummastuksekseen ja mielenkarvaudekseen. Joskin orjakapteenilta ja
hänen apulaiseltaan puuttui inhimillisyyttä, ei heiltä puuttunut
merimiestaitoa, ja heidän suurempi rannikon tuntemisensa pani heidät
nyt parempaan asemaan.
Niin pian kuin huomattiin, että orjalaiva oli kääntynyt ja suuntautui
takaisin jokea kohti, muutti risteilijäkin suuntaansa ja seurasi
perässä. Tietysti se kiiruhti kaikin voimin odottaen täydellä
todella joko kaappaavansa parkin heti tai ajavansa sen joelle, jossa
siitä tulisi helppo saalis. Nyt pelkäsivät kutterin miehet vain,
että orjalaivan miehistö joko upottaisi parkin tai sytyttäisi sen
lähtiessään tuleen. Kaappausrahojen ajatus mielessään oli tämä seikka
heidän suuri pelonaiheensa. Mutta he olivat päättäneet olla antamatta
aikaa laivan upottamiseen tai polttamiseen, ja joka mies ponnisti
sotalaivalla lisätäkseen vauhtia.
Olen maininnut, että tyynen puolella oli riutta: sitä pitäisi pikemmin
sanoa matalikoksi, koska se oli eräänlainen mutainen hiekkasärkkä,
jonka joessa oleva virta oli muodostanut, ja se ulottui vinosti mereen
pitkän matkaa -- se oli tavallaan matala niemimaa. Nyt oli tämä
hiekkasärkkä tavallisesti veden peitossa siinä kohdassa, jossa se
yhtyi maahan, ja vuoroveden ollessa korkeimmillaan saattoi tavallisen
kokoinen laiva kulkea pienoiskannaksen yli ja päästä merelle pitkän
vesialueen läpi, joka oli hiekkasärkän ja rannan välillä. Sen saattoi
tehdä vain korkean veden aikana sellainen alus, joka kulki melkoisen
syvässä.
Takaa-ajo oli kestänyt noin kymmenen minuuttia -- toinen laiva seurasi
toista aivan vanavedessä. Parkki oli nyt aivan lähellä maata näyttäen
aikovan laskea sisään joen suusta, kun taas kutteri oli puoli mailia
perässä aivan vastapäätä matalikon pitkittäistä syrjää.
Tällä hetkellä orjalaiva irroitti tuulen alla olevat ohjausköytensä --
sen kokka kääntyi, kunnes tuuli oli suoraan perässä, ja laiva oli aivan
riutan takana. Tällöin oli tuskan hetki sen miehistön keskuudessa.
Seuraavalla hetkellä se ajaisi kiinni tai pääsisi vapaaksi. Seuraavalla
hetkellä se olisi avuttomana pohja auki Afrikan hiekan keskellä tai
sitten se olisi vapaana ja esteettömänä matkallaan Amerikan rannoille!
Tällä kertaa riemuvoitto oli pahuuden voimilla. Parkki raapi pohjallaan
hiekkaa, mutta pääsi onnellisesti läpi. Ratkaisu oli tapahtunut, ja
roistomaisen miehistön käheä riemuhuuto ilmoitti voiton!
Pitempi takaa-ajo oli hyödytön. Kutteri nousi yhä hiekkaisen matalikon
reunaa -- hitaasti, sillä tuuli ja vuorovesi olivat sitä vastaan, kun
taas parkki pyyhälsi kaikki purjeet nostettuina vastakkaista sivua
alaspäin kahdentoista solmuvälin nopeudella tunnissa!
Risteilijän tykeistä ammuttiin laukauksia, mutta pienellä tuloksella
-- murtunut pyöröpuu ja yksi tai pari katkennutta köyttä köysistössä
olivat helposti korjatut. Ennenkuin kutteri saattoi kääntyä ja päästä
merelle, oli orjalaiva kaukana, kaukana poissa taivaan rannan reunaan
päin suunnattuna!