Parkki ei ollut vielä minua vastapäätä, mutta sen etenemisnopeudesta
minä arvostelin, että se olisi tasallani silloin kun tulisin keskelle
virtaa.
Brace oli sanonut minulle, että uisin keulalaitaa kohti, sillä hän
olisi siellä köysineen; siinä tapauksessa taas etten voisi saada siitä
kiinni, olisi toinen valmiina laskuportaiden aukon luona toisen köyden
kanssa. Jompikumpi varmasti hinaisi minut ylös; mutta olisi parempi
jos pääsisin laivaan keulalaidan puolelta, koska silloin perämies tai
kippari ei huomaisi minua, ja vaikkapa hänen majesteettinsakin tulisi
hakemaan minua, saattoi minut piilottaa keulakannen tienoille. Koska
kippari ei tietäisi minun olevan laivassa, kieltäisi hän tietysti
asian kaikin voimin. Sentakia olin päättänyt tehdä kaiken, minkä voin,
päästäkseni laivaan keulan puolelta.
Minä olin mainio uija -- minua ei ollut voittanut kukaan "Pandoran"
miehistä, jollei ehkä Brace itse, joka oli maailman parhaita. Minä olin
harjoitellut uintia kouluaikanani hyvän joukon jo'issa, suolattoman
veden järvissä ja meressä itsessään, enkä pitänyt minään asiana uida
maili tai enemmänkin lepäämättä. Mennä joen rannalta keskivirralle
-- noin kahdensadan yardin matka -- oli vain pikku asia, enkä minä
ollenkaan pelännyt, etten kykenisi suorittamaan matkaa vastuksetta.
Mutta vaikka en pelännyt voimien uupuvan uidessani, olin minä tarkasti
tietoinen vaarasta, joka aiheutui toisaalta. Minä en ollut ajatellut
sitä ennen tätä hetkeä, sillä pakenemisen aiheuttama kiihoitus ja
vaikeus raivata tieni pensaikon läpi, oli vienyt päästäni ajatukset
kaikista muista vaaroista paitsi siitä, että minua ajettaisiin takaa.
Takaapäin tuleva vaara oli estänyt minua viipymästä edestäpäin tulevien
vaarojen ajattelussa, ja vasta virtaan syöksyttyäni valtasi minut
voimakas pelontunne. Silloin ja vasta silloin muistin minä onnettoman
hollantilaisen kohtalon -- silloin ja vasta silloin ajattelin minä
krokotiileja!
Kauhea tunne valtasi minut -- hirveä pelontunne. Vereni jäähtyi -- se
kävi paljon kylmemmäksi kuin virran vesi -- ehkä minä sillä hetkellä
olin suuren, ihmisiä syövän krokotiilin saavutettavissa? Ainakin
näkyvissä, sillä muutamia näistä kauheista hirviöistä oli varmaan
likellä rannalla taikka toisella. Itse asiassa, kuin aioin sukeltaa
veteen, näin minä pitkän, tumman haahmon rannalla, noin parikymmentä
yardia alempana ja minä olin pitänyt sitä uivana puukappaleena. Ääni,
jonka ruumiini aiheutti veteen osuessaan, oli saanut sen liikkumaan.
Luulin silloin, että sen aiheutti virta, mutta nyt ajattelin
voimakkaiden pelontunteitteni vallassa toisin. Siinä ei ollut mikään
kuollut puukappale -- siinä oli elävän olennon liikuntoa -- epäilemättä
suurensuuren krokotiilin!
Tämä otaksuma kävi pian varmuudeksi. Uiva puukappale olisi tuskin
asettunut siihen kaislaista rantaa vasten, paikkaan, jossa oli kyllin
suuri virta viemään sitä eteenpäin; se ei ollut puukappale, se oli
suuri sisiliskoeläin itse.
En voinut olla kääntymättä puoliksi ympäri ja nostamatta ruumistani
korkealle vedessä katsoakseni taakseni. Kirkas kuuvalo oli kaikin tavoin
edukseni ja minä saatoin erottaa jokaisen esineen veden pinnalla
melkein yhtä selvästi kuin päivällä.
Yksi katse oli minulle kylliksi osoittamaan vaarallisen asemani.
Armollinen taivas! Minun arvaukseni oli liiankin totta! Kuollut
puukappale ei ollut puukappale, vaan mahdottoman suuri krokotiili! Sen
ruman muodon saattoi nähdä selvästi; sen pitkä, halkonainen pää ja
leveä suomuinen selkä kimaltelivat korkealla vedenpinnan yläpuolella ja
sen kuono oli kohotettu sekä käännetty minua kohti, ikäänkuin se olisi
juuri selviämässä ällistyksestä ja tulemassa tietoon siitä, minkälainen
olento minä olin.
Sen ällistys oli kuitenkin pian ohi, ja ennenkuin minä saatoin oikaista
itseni uidakseni eteenpäin, näin minä sen pieksevän veden vahtoon
pyrstöllään ikäänkuin saadakseen itsensä liikkeelle, ja seuraavalla
hetkellä se lähti rannalta sekä tuli syöksyen minua kohti!
Sen ruumis oli nyt vaipunut veden pinnalle, mutta sen tylppä, ruma pää
ja terävä kuono olivat kohotetut korkealle veden yläpuolelle.
Minä näin kaiken tämän, kun käännyin taas ympäri, ja tuntien
jäädyttävää kauhua minä uin eteenpäin.
Parkki oli nyt lähellä -- sen keula ei ollut viidenkymmenenkään yardin
päässä, ja krokotiili oli yhä enemmän kuin sata yardia takanani. Mutta
minä tiesin hyvin että nämä sekä maalla että vedessä toimentulevat
hirviöt voivat hyvin paljon voittaa ihmisen uinnissa. Ne etenevät
vedessä kuin saukko ja yhtä nopeasti. Tunsin, että minut varmasti
saavutettaisiin ja sitten --
Jäädyttävää kauhua jatkui -- minä huusin apua -- minä jatkoin
huutamistani, kun uin eteenpäin!
Minä kuulin parkista ääniä vastaukseksi huutoihini. Minä saatoin nähdä
haahmoja, jotka liukuivat keulapuolella ja juoksivat ohjasriu'un
vanteille sekä pitkin rainetta. Minä saatoin erottaa Bracen syvän
äänen, kun hän huusi rohkaisun ja neuvon sanoja.
Minä olin raineen pään alla -- minä en voinut nähdä köyttä -- tähystin
turhaan köyttää -- minulle ei ollut heitetty sitä. Oi taivas, mitä
minun piti tehdä?
Minä nousin vielä kerran vedestä ylös ja katsoin taakseni. Silmieni
eteen avautui kauhistava näky. Krokotiilin musta pää kimalteli kymmenen
jalan päässä minusta -- minä saatoin nähdä leuat ojennettuina --
pitkät, epäsäännölliset torahampaat -- vahvat, suomuiset raajat, kun ne
meloivat vedessä.
Seuraavalla hetkellä olisin tuntenut nuo kauheat hampaat, ja minut
olisi vedetty mustien vesien pohjaan ikäänkuin pihdissä hirviön kovien
leukojen puristuksessa, jos se olisi ollut minun kohtaloni.
Mutta niin ei ollut kirjoitettu kohtaloiden kirjaan. Juuri kun pidin
itseäni menneenä, tunsin vahvan käden tarttuvan vaatteisiini vyötäisten
kohdalta, ja hetkeä myöhemmin oli minut hinattu kokonaan ylös joesta
sekä kohotettu korkealle ilmaan! Krokotiili syöksähti eteenpäin ja
hyppäsi korkealle pinnan yläpuolelle, mutta minut oli nostettu sen
ulottuvilta, ja se putosi molskahtaen takaisin sekä pieksi edelleen
jonkun aikaa vettä pyrstöllään. Nähtyään uhrinsa päässeen pakoon, ui se
sitten pois ja katosi aluksen sivuitse.
Minä tuskin tiesin miten olin pelastunut niin ihmeellisesti. Epätoivo
ja kauhu olivat sekoittaneet aistimeni, ja vasta kun olin pääsyt ylös
sekä astunut tukevalle kannella, ymmärsin minä kaikki.
Brace oli pelastajani. Hän oli kiiruhtanut raineen nokkaan ja
laskeutunut sieltä alas keulatangolle sekä pudottautunut yhä alemmaksi
silmussa olevan köyden avulla. Tällä keinoin oli hän saattanut
heilauttaa itsensä alas ulottuakseen vedenpintaan. Onneksi olin minä
juuri tällä hetkellä nousut vedestä katsoakseni krokotiilia ja antanut
siten Bracelle tilaisuuden tarttua minuun varmasti sekä kiskaista minut
ylös.
Mutta kaikki oli kuitenkin hyvin täpärällä, ja minä lupasin etten
milloinkaan enää huuhtelisi jäseniäni afrikalaisen joen vesissä, jollei
minun olisi pakko.