Minä muistin Bracen neuvon ja alistuin hänen mustan majesteettinsa
vierasystävyyden osoituksiin niin suopealla mielellä kuin saatoin.
Minä join osan hänen rommiaan, näytinpä vielä iloiseltakin. Hän näytti
olevan hyvin tyytyväinen minun käytökseeni ja piti minua ilmeisesti
hyvänä kauppana, vaikka orjakapteeni oli kiristänyt häneltä paljon yli
hänen alkuperäisen tarjouksensa. Hänen ensimmäinen esityksensä oli
ollut suora vaihtokauppa: mies miehestä tai mies pojasta, ja hän oli
varmaan ollut kovin halukas kauppaan, koska antoi kuusi yhdestä!
Mihin tarkoitukseen aikoi hän minua? Orjaksi palvelemaan häntä?
Antamaan hänelle ruokaa, kun hän tunsi halua syödä? Antamaan hänen
romminsa, kun häntä miellyttäisi juoda? Löyhyttämään moskiitot
pois hänestä, kun hän nukkui? Ja huvittamaan häntä, kun hän oli
valveilla? Tämänlaiseenko elämään hän oli määrännyt minut? Tai aikoiko
hän korottaa minut johonkin korkeampaan virkaan? Tehdä minusta
yksityissihteerinsä tai kirjurinsa? Ehkä pääministerinsä? Naittaa minut
jollekin tummaihoisista tyttäristään? Tehdä minusta ruhtinaan?
Siitä vierasvaraisesta tavasta, jolla hän alkoi kohdella minua, olin
minä todella ruvennut ajattelemaan, että jos yhä miellyttäisin häntä,
hän saattaisi antaa minulle kelpo elämän. Olin kuullut sellaisista
tapauksista, että valkoiset miehet olivat tulleet neekeriruhtinaiden
suosikeiksi ja asetetut hyvin luottamuksellisiin toimiin. Sellainen
ehkä olisi ollut minunkin tulevaisuuteni, jos olisin jäänyt kuningas
Dingo Bingon luo.
Mutta vaikka olisin ollut varma mitä parhaimmasta kohtelusta -- vaikka
minulle olisi luvattu hänen kuningaskuntansa korkein virka -- itse
valtaistuin ja sievin hänen tyttäristään kuningattarekseni -- olisin
pysynyt edelleen päätöksessäni -- karata pois hänen luotaan yhtäkaikki
ja palata parkkiin. Se ei tosiaan ollut mikään paratiisi pakopaikaksi
-- ehkä menin ojasta allikkoon; mutta olihan kuitenkin toivo, ettei
oloni "Pandoralla" olisi pitkäaikainen, ja siellähän oli minua Bracen
suojeluksen alaisena ruvettu kohtelemaan viime aikoina vähemmän
julmasti.
Mitä tulee kuningas Dingo Bingoon, tunsin minä hänen seurassaan
vastenmielisyyttä, jota en voi kuvailla. Minä tunsin aavistuksen
jostakin hirmuisesta pahasta ja minä olin päättänyt karata hänen
luotaan yhtä kaikki, vaikken onnistuisikaan pääsemään parkkiin, sekä
koettaa onneani metsissä. Niin, huolimatta leijonista ja muista
rajuista villieläimistä olin minä päättänyt paeta metsään ja elää
parhaani mukaan tai kuolla, jollen voinut elää.
Mielessäni oli muuan ajatus. Olin kuullut puhuttavan englantilaisesta
varastopaikasta, joka oli ylempänä rannikolla -- viisikymmentä mailia
kauempana. Minun ehkä onnistuisi päästä sinne. Muuan englantilainen oli
sen päällikkönä.
Totta kylläkin että hänen sanottiin olevan kuningas Dingo Bingon
ystävän -- itse asiassa yhtiötoverin -- ja siitä, mikä oli tullut
julki oli minulla syytä uskoa, että se oli vain liiankin totta. Mutta
kuitenkin hän oli englantilainen. Varmaankaan hän ei luovuttaisi minua,
varmaan hän ei uskaltaisi. Minä ajattelin myöskin risteilijää. Se
suojelisi minua, se ei luovuttaisi minua, vaan päinvastoin lennättäisi
hänen mustan majesteettinsa pilviin sellaisen vaatimuksen tekemisestä.
Jos vain voisin tehdä asemani tiettäväksi -- mutta miten saattoi se
tapahtua? Mahdotonta! Aamuauringon valaistessa ei risteilijä enää
olisi rannikolla. Se olisi mennyt ajamaan takaa "Pandoraa", -- ehkä jo
seuraavalla tunnilla!
Minua inhoitti tuon neekerikuninkaan läsnäolo, joka näytti koettavan
olla miellyttävä törkeällä tavallaan. Hän tyrkytti minulle rommia,
ja minä olin juovinani sitä. Minä en voinut ymmärtää hänen puhettaan
vaikka muutamat englantilaiset sanat, vieläpä kielen alhaisimmat,
olivat minulle hyvin tuttuja "Pandoralla" tekemäni matkan jälkeen.
Mutta hänen majesteettinsa oli tällä haavaa niin juovuksissa, että
hänen omat miehensäkin vaivoin saattoivat ymmärtää häntä, ja hän antoi
joka hetki enemmän ja enemmän perään voimakkaan juoman vaikutukselle.
Minä iloitsin huomatessani tämän -- se auttaisi minun tarkoitustani.
Minä iloitsin, nähdessäni hänen hoipertelevan lattian yli ja vielä
enemmän, kun hän kompastui eräänlaista leposohvaa vasten ja putosi
raskaasti sen päälle.
Seuraavalla hetkellä oli hän vahvassa unessa -- syvässä juopuneen
unessa. Hänen kuorsaamisensa oli musiikkia minun korvissani, vaikka se
muistutti kiinnisaadun härän kuolinkorinaa.
Tällä hetkellä minä kuulin joen poikki ankkurin vivun kolinaa
ja ankkurikettingin epäsointuista kitinää, kun sitä vedettiin
kettinkireiän rautaisen renkaan läpi.
Useimmat kuninkaan seurueeseen kuuluvista olivat rannalla ollakseen
läsnä parkin lähtiessä -- sen saattoi juuri nähdä tumman hämärän läpi.
Minä odotin vielä viisi minuttia, etten lähtisi liian aikaisin
liikkeelle ja sentakia tulisi takaa-ajetuksi sekä saavutetuksi,
ennenkuin ehtisin joen suulle. Tiesin että parkki liikkuisi aivan
hitaasti -- virta oli kapea ja teki kaarroksia useissa paikoissa, ja
sentakia se ei voinut käyttää purjeitaan. Se ajautuisi alaspäin virran
voimasta, ja minä saatoin helposti pysyä sen tasalla.
Kuninkaan seuralaiset eivät millään tavoin epäilleet minun aikeitani.
He huomasivat että minä näytin hyvin tyytyväiseltä uuteen asemaani.
Epäilemättä useimmat heistä kadehtivat minun onneani, ja on luultavaa,
että minua pidettiin "uutena suosikkina". Ei ollut todennäköistä,
että minä karkaisin sellaisen loistavan tulevaisuuden odottaessa --
ei todellakaan luultavaa! Sellainen ajatus ei johtunut yhdenkään
mieleen niistä mustista herrasmiehistä, jotka olivat ympärilläni.
Heti kun hänen majesteettinsa vaipui uneen, annettiin minulle vapaus
kuljeskella, missä minua vain huvitti. Juuri silloin huvitti minua
hiipiä taaksepäin suuren varastohuoneen taa ja vielä hieman kauemmaksi
toisella puolella oleviin taajoihin metsiin. Sitä varten minä valitsin
vinoon kulkevan tien, joka vei minut takaisin joen rannalle -- mutta
melkoisen matkan päähän "varaston" alapuolelle -- ja, kun nyt olin
päässyt neekerijoukkion kuulumattomiin ja aivan heidän näkymättömiinsä,
etenin minä niin nopeasti rantaa alas kuin tiheikkö salli minun mennä.