"Pandora" varustettiin nyt kiireesti Atlantin yli menoaan varten.
Kirvesmies oli saanut valmiiksi väliseinänsä ja luukunristikkonsa, ja
miehet olivat joka päivä puuhassa tyhjentääkseen suolaveden tynnyreistä
sekä täyttääkseen ne raikkaalla vedellä -- se oli jokseenkin hidasta
ja vaivaloista työtä. Kun nämä valmistukset olivat käynnissä, tuli
kuningas Dingo Bingon varastohuoneelle sanansaattaja joka toi
mukanaan sanoman, mikä saattoi hänen majesteettinsa mitä kauheimpaan
levottomuuden ja huolestuksen tilaan ja jolla niinikään oli hyvin
samanlainen vaikutus "Pandoran" kippariin.
Sanansaattaja -- tai sanansaattajat, niitä oli näet kolme -- olivat
tietysti neekereitä. He olivat krooman-nimellä tunnettua lajia, toisin
sanoen neekeriluokkaa, jota on Afrikan länsirannikon useimmissa
osissa. He ovat suuresti kiintyneitä mereen ja heistä tulee mainioita
merimiehiä, kun heitä käytetään siihen ammattiin. He ovat todenteolla
Afrikan rannikon "pursimiehiä" tai "venemiehiä" jos pidätte paremmin
siitä nimestä, mutta he purjehtivat usein pitkiäkin matkoja, ja monet
Afrikan kauppaa käyvät alukset ovat tottuneet ottamaan miehistönsä
näistä kroomeneista, kun heillä on vähän miehiä.
Kolme näistä kroomanneista oli siis äkkiä ilmestynyt joelle tuoden
sanoman, joka levitti tyrmistystä kuningas Dingo Bingon miesten ja
"Pandoran" miehistön joukkoon.
Mikä oli tämä sanoma?
Se oli semmoinen, että muuan brittiläinen risteilijä oli käynyt
eräällä asemalla noin viisikymmentä mailia kauempana rannikolla sekä
ilmoittanut, että se oli ajanut takaa suurta orjaparkkia ja että se
oli kadottanut tämän näkyvistään ulkona merellä, mutta etsi yhä tätä
ja odotti löytävänsä sen etelässä päin. Edelleen sanottiin, että
risteilijä pysähtyi mainittuun satamaan vain ottaakseen vettä ja että
heti kun se olisi tehty, tulisi se rannikkoa alaspäin ja etsisi joka
sopen ja poukaman löytääkseen orjalaivan.
Enin osa näistä tiedoista oli annettu kaikessa tuttavuudessa sataman
ylitoimitsijalle, eräälle englantilaiselle, jonka kauppatavaroina
oli palmuöljy, maapähkinät, norsunluu sekä muut Afrikan tuotteet ja
jonka ei arveltu olevan minkäänlaisessa yhteydessä orjakaupan kanssa.
Päinvastoin oli hän niitä, jotka antoivat apuaan sen kukistamiseksi
avustamalla kaikin tavoin orjaristeilijöitä ja ollen ystävyys- ja
tuttavuussuhteissa niiden komentajien kanssa. Mutta kaikesta tästä
huolimatta epäiltiin tätä miellyttävää John Bullia -- ei kuitenkaan
edellämainittujen komentajien puolelta -- siitä, että hän oli hyvin
ystävällisissä suhteissa hänen majesteettiinsa kuningas Dingo Bingoon
-- niin ystävällisissä, että oli sellaisia, jotka viittailivat heidän
välillään olevan jonkinlaisen yhtiön!
Olipa tämä miten tahansa, on varmaa, että englantilainen oli lähettänyt
kolme kroomannia varoittamaan kuningas Dingo Bingoa vaarasta. Tätä
tosiasiaa ei näet mitenkään pidetty salassa "Pandoralla". Kroomannit
olivat uskaltaneet tulla rannikon ympäri pienessä purjeveneessä ja he
olivat tulleet joen suusta sisään kuljettuaan enimmän osan vaarallista
matkaa yöllä.
Kuten olen sanonut, sai heidän sanomansa aikaan tyrmistystä kaikissa
miehissä. Ei voinut olla epäilystä siitä, että risteilijä oli se
kutteri, joka oli ajanut meitä takaa, ja tietäessään, että orjalaiva
oli mennyt eteläänpäin päästyään pakoon risteilijältä, tulisi
takaa-ajaja tätä suuntaa tähystelläkseen parkkia ja samalla se tutkisi
varmasti joka tuuman rannikosta risteillessään siellä. Tietystikään ei
joki luultavasti jäisi siltä huomaamatta, ja jos se löytäisi "Pandoran"
sieltä, olisi orjalaivan ura lopussa. Oli sangen luultavaa, että
risteilijä oli ottanut luotsin, joka tiesi kaikki, mikä koski kuningas
Dingo Bingoa ja hänen orjain säilytyspaikkaansa. Jos asia oli niin,
ei kuluisi kauan, ennenkuin se olisi kimpussamme. Sen saattoi odottaa
näkevänsä joka minuutti!
Ei ihmettä siis, että kroomannin sanoma toi tyrmistystä mukanaan.
Mitä tuli "kuninkaaseen", oli hän paljon vähemmän kauhistunut kuin
"kapteeni". Hänen roistomaisella majesteetillaan oli paljon vähemmän
pelättävänä risteilijän vierailusta. Hän oli jo tehnyt kauppansa, ja
vaikka orjat olivat yhä varastohuoneessa, eivät ne enää olleet hänen,
eikä hän välittänyt siitä, kenen käsiin ne joutuivat. Hän oli saanut
täyden maksun niistä rommissa, suolassa ja musketeissa; nämä tavarat
oli tuotu maihin ja luovutettu hänelle, ja heti kun hän saattoi
siirtää ne pois risteilijän saatavilta oli hän täydelleen turvassa ja
levollisena.
Tähän varokeinoon hän ryhtyi heti kun kroomannit olivat ilmoittaneet
tietonsa. Hänen seuralaisensa pantiin työhön, ja muutamissa tunneissa
oli jokainen parkista purettu tavaraerä viety pois "varastolta" sekä
piilotettu kauas metsiin. Kun siirtämistyö oli suoritettu, sytytti
hänen majesteettinsa piippunsa ja täytti lasinsa sekä istuutui sitten
niin kylmänä ja asiasta piittaamattomana, ikäänkuin Afrikan rannikolla
ei olisi ollut yhtäkään risteilijää.
Mutta "Pandoran" kapteenin asema oli aivan erilainen. On totta, että
hänkin olisi voinut kätkeä osan omaisuudestaan. Hän olisi voinut ajaa
orjat metsiin ja piilottaa ne sinne joksikin ajaksi. Oli huvittavaa
nähdä, millä ponnella "kuningas" neuvoi häntä menettelemään näin.
Hänen majesteettinsa näki, että jos tähän tuumaan suostuttaisiin ja
risteilijä ilmestyisi joelle, niin parkki otettaisiin kiinni ja orjat
jätettäisiin. Tästä kaikesta sekasorrosta olisi hänelle varmaan jotakin
hyötyä; olisi mahdollisuus, että nuo viisisataa "paalia" joutuisivat
hänen käsiinsä, ja hän saattoi myydä ne toistamiseen. Tämä oli todella
mainio mahdollisuus, ja viittaamatta mihinkään mahdolliseen omaan
etuunsa yllytti vanha veijari kipparia suostumaan hänen suunnitelmaansa
semmoisella innolla ja itsepintaisuudella, joka oli aivan naurettavaa.
Mutta kapteenia ei saatu suostumaan neuvoon. Hän tiesi vaaran, joka
koitui viidensadan orjan uskomisesta metsän hoiviin. Useimmat niistä
pötkisivät pakoon sieltä, ja mahdollisesti ei hänen "rakas ystävänsä"
kuningas Dingo Bingo vartioisi heitä kovinkaan huolellisesti tämän
varalta! Muutamat heistä osaisivat tien omiin koteihinsa jälleen,
mutta hyvin moni harhaantuisi luultavasti takaisin kuningas Dingon
kaupunkiin, ja olisi työlästä todeta omakseen tavaraa, joka oli niin
toinen toisensa näköistä, kuin neekerit ovat.
Jos hänen sitä paitsi olisikin onnistunut kätkeä lasti, ei hän voinut
toivoa saavansa alusta kätketyksi. Jos kutteri vain tulisi lähelle
jokea, löytäisi se varmasti parkin ja ottaisi sen kiinni yhtä varmasti.
Kun se olisi tehty, miten kävisi orjien ja miten kävisi kapteenin
itsensä sekä hänen miehistönsä? Heidän olisi kovin vaikeata sekä
pysyä hengissä sellaisessa epävieraanvaraisessa maassa että löytää
sieltä poispääsytie. Kapteeni näet tiesi hyvin, että kun hänen mainio
aluksensa vain olisi mennyttä, käyttäytyisi hänen rakas ystävänsä Dingo
häntä kohtaan aivan toisenlaisella tavalla. Niin, kippari oli kokenut
mies, hän tiesi kaiken tämän ja tietäessään sen ei hän kallistanut
korvaansa "kuninkaan" neuvoille.
Sentakia, kun kroomannien sanoma tuli hänen tietoonsa -- se ei näet
tullut hänen tietoonsa ennenkuin jonkun ajan kuluttua siitä, kun
hänen majesteettinsa oli saanut sen ottaa vastaan -- teki hän heti
päätöksensä siitä, miten hän menettelisi, ja tämä päätös oli se, että
hän panisi lastinsa laivaan niin pian kuin mahdollista, ja lähtisi
merelle menettämättä hetkeäkään.
Tämän huomasi varovainen kippari olevan parhaan suunnitelman,
itse asiassa ainoan jonka avulla hän saattoi toivoa pelastavansa
aluksensa. Jos risteilijä todellakin oli tulossa rannikolle -- ei
ollut mitään epäilystä siitä, ettei se tulisi -- olisi hänen ainoana
mahdollisuutenaan päästä pois, ennenkuin se tulisi joen suun kohdalle.
Jos se tulisi sinne, ennenkuin hän pääsisi merelle, silloin olisi
parkki täydelleen loukossa ja yksi tai pari aseistettua veneellistä
ottaisi sen kiinni ilman mitään vaikeutta -- niin, ilman vastusta,
sillä vaikka orjalaivan miehistö oli raakaa, törkeätä ja uhkarohkeata,
tiesivät miehet sangen hyvin, että olisi turhaa vastustaa sotalaivan
hyvin järjestettyä hyökkäystä tai puolta tusinaa aseistettua
veneellistä, sellaisia kuin kutteri saattoi laskea vesille. Parkin
valtaaminen olisi sentakia itsestään selvä asia, ja ainoa mahdollisuus,
joka omistajalla oli pelastaakseen sen, oli heti paikalla merelle
lähteminen.
Tuuli oli heikko -- se puhalsi rannalta päin. Nämä molemmat asiat
olivat suuresti edistämässä Pandoran pakoa. Vastatuuli estäisi
luultavasti risteilijää tulemasta lähelle, joka tapauksessa viivyttäisi
se sitä, ja sitten jos orjalaivan onnistuisi päästä ulos, olisi
heikko tuulenhenki kokonaan sen hyödyksi, niinkuin ennen on nähty, ja
vastustajalle haitaksi.
Näiden toiveiden innostamana, mutta yhä ollen kauheassa levottomuudessa
ei kapteeni hukannut yhtään aikaa saadakseen lastinsa laivaan.