Ei pidä luulla, että me katsoimme olevamme turvassa. Me olimme vain
turvassa sillä hetkellä, koska meidän katoamisemme puun onteloon, ollen
äkillinen ja odottamaton, oli saanut mandrillit ällistyksiin, niin
etteivät ne olleet seuranneet meitä puun sisälle. Siitä huolimatta
ne olivat syöksyneet jälkeemme -- niiden koko joukko tuli meidän
kintereillämme -- ja niiden mielenosoituksista kävi ilmi, etteivät
ne viivyttelisi kauan vaan hyppäisivät ovesta sisään ja kävisivät
kimppuumme. Ne olivat jo aivan sisäänkäytävällä ja uhkasivat meitä
ulkopuolelta äänekkäästi mölisten. Seuraavalla hetkellä saatoimme
odottaa niiden ryntäävän päällemme.
Sisäänkäytävä oli vielä auki -- ovilaatta oli ulkopuolella, emmekä
me uskaltaneet mennä hakemaan sitä -- meillä ei ollut mitään, jota
olisimme käyttäneet ovena -- ei mitään, jonka avulla olisimme voineet
estää eläimet tulemasta. Kaikki, mitä saatoimme keksiä, oli seisoa
sisäänkäytävällä ja puolustaa sitä parhaamme mukaan, Ben pitkällä
musketilla ja minä kekäleellä, josta yhä pidin kiinni, mutta joka ei
enää leimunnut, joten sitä saattoi käyttää vain nuijana. Jos nämä aseet
pettäisivät, olisi meidän ollut otettava veitsemme ja taisteltava
parhaamme mukaan. Mutta me tiesimme, että jos paviaanit kerran
pääsisivät sisälle, niin että ne saattoivat piirittää meidät, ei meillä
olisi pitkää aikaa elettävänä.
Kiljuvat pedot olivat kaikki tulleet lähelle, ja me saatoimme nähdä
ne selvästi puukappaleiden loimussa. Ne täyttivät koko alan, joka
oli puunrungon ja tulen välillä, ja mikäli me saatoimme arvostella
niiden lukumäärää, oli niitä kuutisenkymmentä. Ne tanssivat hulluina
ympäri, päästäen äänekkäitä valitushuutoja ikäänkuin ne olisivat
surreet kaatuneita tovereitaan, sitten puhjeten meluisampiin huutoihin,
jotka ilmaisivat raivoa ja kostonhalua. Ne eivät olleet vielä tehneet
rynnäkköään sisäänkäytävää vastaan, mutta suuri joukko niitä seisoi tai
pikemmin juoksenteli sen edustalla ilmeisesti odottaen vain jotakin
merkkiä syöstäkseen eteenpäin.
Me seisoimme tuskaisina odottaen ja pitäen aseemme valmiina paiskaamaan
hyökkääjät takaisin. Me tiesimme, ettemme voineet tehdä mitään enempää
kuin "sohia" niitä, ja me olimme huolissamme tuloksesta. Huolimatta
kaikista ponnistuksistamme joku niistä saattoi päästä ohitsemme, ja
silloin meidän kimppuumme hyökättäisiin takaapäin joten meidät tietysti
voitettaisiin ja tapettaisiin.
"Jos vain pääsisimme oveen käsiksi", sanoin minä katsoen
kaarnankappaletta kohti, jonka saattoi nähdä siinä, missä se oli
ulkopuolella.
"Se ei ole mahdollista", vastasi Ben, "nuo törkeät elukat ovat kaikki
sen ympärillä -- ne repisivät meidät palasiksi, jos vain näyttäisimme
nenäämme ulkopuolella. Hiisi minut vieköön, Ville, jollen ole keksinyt
keinoa -- me tulemme toimeen ilman ovea -- sinä torjut niitä sill'aikaa
kun minä täytän aukon. Otahan tästä pyssy -- se on parempi kuin
puukappale -- katso tarkasti, poika! -- iske ne takaisin -- tällä
tavalla!"
Ja siten Ben yhä ohjaili minua kauan sen jälkeen kun hän oli antanut
musketin minun käsiini. Minä huomasin, että hän oli livahtanut
taakseni, mutta en voinut arvata mitä tarkoitusta varten. Mutta eihän
minulla ollut aikaa arvata, kun paviaanit nyt olivat päättäneet
päästä väkisin sisään, ja tarvittiin kaikki voimani sekä taitavuuteni
pidättämään niitä pyssyn piipun avulla. Yksi toisensa jälkeen hyppäsi
kapean oviaukon astuimelle, ja yhden toisensa jälkeen lähetin minä
kierien jälleen takaisin niiden iskujen avulla, joita annoin kaikella
voimalla, minkä saatoin koota käsivarsiini. Näitä iskuja minun oli
pakko toistaa yhtä nopeasti kuin seppä toistaa vasaran iskuja hevosta
kengitettäessä.
Minä en olisi voinut jatkaa sellaista ruumiin harjoitusta kauan
aikaa. Minä olisin pian käynyt lopen uupuneeksi siitä, ja silloin
leppymätön joukko olisi syössyt sisään. Mutta minun ei ollut
välttämätöntä ponnistella kovin kauan, sillä juuri silloin tunsin
toverini tunkeutuvan ohitseni sisäänkäytävää kohti joka seuraavalla
hetkellä pimeni. Vain muutamista raoista saatoin minä erottaa liekit
ulkopuolelta, ja ainoastaan näiden kautta valo pääsi huoneeseen!
Mikä oli saanut aikaan keskeytyksen? Mikä tukki sisäänkäytävän? Oliko
se toverini ruumis? Panisiko hän siten itsensä alttiiksi ulkopuolella
olevan raivostuneen joukon hyökkäyksiä vastaan?
Ei ollenkaan siten. Ben Brace ei ollut niin tuhma, että olisi uhrannut
henkensä sellaisella turhanpäiväisellä tavalla, ja ojentaessani
käteni sekä koskettaessani mustaa ainesjoukkoa, joka nyt oli asetettu
meidän ja vaaran väliin, minä ymmärsin, mikä se oli. Siinä oli yksi
pahantekijöistä!
Siinä ei ollut enempää eikä vähempää kuin yksi muumioista, johon Ben
oli käynyt käsiksi ja käännettyään sen kaksinkerroin tunkenut yks'
kaks' sisäänkäytävään, minkä se täytti melkein alhaalta ylös.
Sulku ei ollut vielä täydellinen, ja toverini livahti takaisin
hankkimaan toista samanlaista, kehotettuaan minua pitämään edellistä
paikallaan. Hän toi pian toisen ja käännettyään sen kaksinkerroin
niinkuin hän oli tehnyt edellisellekin sekä sullottuaan sen sopivan
kokoiseksi ja muotoiseksi ollenkaan välittämättä luiden katkeamisesta
ja nivelten ritisemisestä hän työnsi sen toisen viereen, kunnes
molemmat likistyivät toisiinsa ja sulkivat oviaukon täydellisesti!
Sellainen näky olisi saattanut olla kylläkin naurettava -- huolimatta
paikan pyhästä luonteesta -- mutta emme toverini enkä minä olleet
huvinäytelmätuulella. Asiaintila oli yhä vielä liian vakava, ja
vaikka ajatus luurankosulusta oli hyvä, emme olleet vielä vakuutetut
turvallisuudesta. Tilamme saattoi suoda meille vain hetkellisen
hengähdysajan, sillä me pelkäsimme, että rajut vastustajamme kävisivät
hampainensa muumioiden kimppuun ja hävittäisivät pian suojamuurin, joka
oli välillämme.
Ja tämän ne varmaan olisivat tehneet, jollei avuksemme olisi tullut
muuan temppu, joka johtui mieleemme. Temppu oli siinä, että me jätimme
kaksi pientä aukkoa, josta me yhä saatoimme sohia vihollisiamme ja
pitää niitä loitolla. Pahantekijäin ruumiiden välissä oli kaksi rakoa,
ja nämä muokattiin pian sopivan kokoisiksi, niin että toisen kautta
saattoi työntää musketin ja toisen kautta puukappaleen. Pitämällä näitä
aseita yhtä mittaa toimessa me saatoimme työntää eläimet takaisin, kun
ne tulivat kyllin lähellä tarttuakseen kiinni meidän luurankosulkuumme.
Onneksi suippeni oviaukko huoneesta ulos päin -- aivan kuin
linnoituksen ampuma-aukko -- ja tämän takia ruumiit olivat likistyneet
kiinteästi sivuja vastaan kummallakin puolen, niin että vaikka olisi
ollut helppoa poistaa ne sisäpuolelta, olisi tarvittu voimakasta
nykäisyä vetämään ne ulospäin. Siksi olisimme me aivan turvassa, niin
kauan kuin saatoimme estää mandrillit repimästä ne palasiksi.
Me saimme olla yhtämittaisessa työssä enemmän kuin tunnin ajan,
työntäen aseitamme edestakaisin niin kuin pari sahuria. Mutta vihdoin
kävivät ulkopuolella olevan vihollisen hyökkäykset heikommiksi ja
hajanaisemmiksi. Apinat rupesivat huomaamaan, etteivät ne voineet saada
syntymään sisäänkäytävää, ja kun useimmat olivat tähän mennessä saaneet
hyvän iskun päähänsä tai kylkiluittensa väliin, eivät ne olleet niin
innokkaita koettamaan uudelleen.
Mutta vaikka ne lopulta luopuivat yrityksistään murtautua kimppuumme
saatoimme me yhä kuulla niiden äänen niinkuin ennenkin. Me emme voineet
enää nähdä niitä, sillä tuli oli sammunut ja kaikki oli pimeätä sekä
ulkona että sisällä.
Ei yksikään valosäde tullut ulottuvillemme miltään puolelta, ja me
kulutimme yön keskellä täydellistä pimeyttä sekä synkkyyttä.
Mutta ei hiljaisuudessa; koko yön jatkoi joukko kuorossa huutoaan,
ulvomistaan ja valitustaan, ja vaikka me kuuntelimme tarkkaavasti
toivoen saavamme kuulla joitakin lähdön merkkejä, eivät korvamme
tulleet palkituiksi millään sellaisilla äänillä.
Se oli varmaan epämiellyttävimpiä öitä, mitä toverini tai minä
olimme ikänä viettäneet. Minun ei tarvitse sanoa, ettei kumpikaan
meistä nukkunut; meillä ei ollut silmänräpäyksenkään unta koko tuon
loppumattomalta tuntuvan yön aikana, eikä Morfeuksen itsensäkään
olisi ollut mahdollista nukkua sellaisten olosuhteiden vallitessa. Me
olimme kuulleet siitä lepyttömästä mielenlaadusta, jota eivät osoita
ainoastaan mandrillit, vaan muutkin paviaanisukuiset apinat, kun
vihollinen on hyökännyt niiden kimppuun; me olimme kuulleet, että kun
niiden kostonhalu kerran on syttynyt, ei se tyynny, ennenkuin sen esine
joko tulee heidän uhrikseen tai sitten pääsee kokonaan pakoon heidän
ulottuviltaan. Apinoiden suhteen ei asianlaita ole sama kuin leijonien,
puhvelien sarvikuonojen tai muiden vaarallisten eläinten, joita saattaa
tavata Afrikan metsissä. Kun vihollinen on näkymättömissä, näyttävät
kaikki nämä eläimet unohtavan hyökkäyksen, joka ehkä on tehty niitä
vastaan, tai ainakin luopuvat pian vihamielisistä aikomuksistaan. Niin
ei ole paviaanien laita. Näillä kauheilla olennoilla on paljon parempi
äly kuin tavallisilla nelijalkaisilla. Itse asiassa ne omaavat jossakin
määrin harkitsemiskykyä, ja vaikka se onkin paljoa huonompi verrattuna
inhimilliseen älyyn, on se kuitenkin täsmälleen samanluonteista.
On joitakin ihmisiä, jotka luulevat tämänlaisen väitteen tekemisen
vivahtavan pyhyydenloukkaukseen. Mutta on olemassa hyvin heikkoälyisiä
ihmisiä, jotka pelkäävät katsoa tieteellistä ajattelutapaa suoraan
kasvoihin, ettei se ehkä vastustaisi jotakin mielioppia, jota he
ovat pitkän aikaa tottuneet uskomaan. Sellaiset ihmiset kieltävät
rohkeasti mitä varmimmat tosiasiat, jotka voidaan panna merkille sekä
geologisessa että eläinmaailmassa, eivätkä he epäröi antaa kovia
nimityksiä niille, joilla on suoruutta tunnustaa nämä tosiasiat. On
nurinkurista sanoa, ettei apinoilla ole harkintakykyä; ei kukaan
ihminen voisi seisoa viittä minuuttia apinahäkin edessä tulematta
tästä tosiasiasta vakuutetuksi.
Paviaaneissa ei harkintakyky ole niin hyvin kehittynyt kuin muutamissa
muissa apinasuvun lajeissa niinkuin suuressa orangutangissa ja
simpanssissa, mutta kaikesta tästä huolimatta Ben Brace ja minä
tiesimme, että se oli kylliksi hyvä, jotta ne kykenivät täydelleen
ymmärtämään tilanteen, jossa me olimme sekä tietämään, ettemme
me mitenkään voineet päästä pakoon puussa olevasta vankilastamme
kulkematta niiden silmien ohitse. Me tiesimme myöskin, että niiden
intohimot olivat vielä voimakkaammat kuin niiden ajatusvoima ja että
sellaisen loukkauksen jälkeen, minkä me olimme osoittaneet niille
tappamalla yhden joukosta -- ehkä heimon kunnioitetun johtajan -- ja
haavoittamalla toista sekä antaen voimakkaita "töyttäyksiä" melkein
kaikille joukkueen jäsenille, että tämän kaiken jälkeen ei ollut
ollenkaan todennäköistä, että ne sallisivat meidän päästä pakoon ensin
koettamatta pitkän piirityksen vaikutusta meihin.
Jos asianlaita oli oleva näin, ei meillä voinut olla mitään toiveita
pakoonpääsystä. Mandrillit saattoivat pysyä paikalla niin kauan
kuin niitä miellytti. Jotkut saattoivat mennä pois hakemaan ruokaa
ja juomaa, sill'aikaa kun toiset pitivät vahtia, ja siten ne voivat
vuorotella toistensa kanssa. Mitä itse ravinnon hankkimiseen tulee, oli
juotavaa saatavissa aivan läheltä -- mainiosta lähteestä, jonka luona
me olimme syöneet illallisemme -- vaikka siihen nähden mitä hyötyä
siitä olisi saattanut olla meille, se olisi yhtä hyvin voinut olla
viidenkymmenen mailin päässä. Ruokaa saattoivat apinat myöskin helposti
hankkia metsistä, jotka olivat aivan kukkulan juurella tai voivat ne
elättää itseään baobabin suurilla hedelmillä, mitkä olivat niiden
erikoista mieliravintoa, niin että niitä sen johdosta sanotaan apinan
leipähedelmiksi. Toverini ja minä epäilimme nyt todenteolla, että
suuri puu oli niiden tavallinen kokoontumispaikka -- niiden nukkuma-
tai olopaikka -- ja että ne olivat juuri kotimatkalla -- retkeiltyään
päivänsä metsissä -- silloin, kuin ne ensi kertaa tapasivat meidät.
Tämä seikka saattoi olla syynä siihen villiin, aivan aiheettomaan
hyökkäykseen, johon ne yht'äkkiä olivat ryhtyneet meidän leiriämme
vastaan.
Kun ajattelimme kaikkea tätä, ei ollut ihme, ettei kumpikaan meistä
ajatellut mennä nukkumaan vaan että me päinvastoin istuimme ylhäällä
koko yön vaaramme täydellisen ymmärtämisen valveilla pitäminä. Meillä
oli toiveita -- vaikka me emme suinkaan luottaneet niihin -- että niin
pian kuin päivä koittaisi, piirittäjämme valtaisi kiusaus seurata
tavallista tapaansa, ja ne menisivät pois metsiin.
Voi! Kun aamu tuli, näimme me kauhuksemme, ettei niillä ollut
mitään sellaista aikomusta; niiden huudoista ja eleistä me tulimme
vakuutetuiksi siitä, että piiritystä aiottiin jatkaa. Ne olivat kaikki
siellä -- kaikki, jotka me olimme nähneet edellisenä yönä -- ja näytti
siltä kuin niitä olisi ollut paljon enemmän. Epäilemättä niihin oli
liittynyt muita metsistä tulleita, sillä niitä ei ollut vähempää kuin
sata. Noita rumia eläimiä näyttäytyi kaikkialla -- jotkut kyyristelivät
maassa, toiset baobabin oksilla -- ja keskellä lörpöttelevää joukkoa me
saatoimme nähdä sen raadon, joka oli tapettu, kun taas aivan lähellä
oli haavoitettu eläin, niinikään myötätuntoisten ystävien ympäröimänä.
Silloin tällöin kokoontui jokin joukkio ja kasautui ilmeisesti uuden
raivonpuuskan innostamana meidän turvapaikkamme sisäänkäytävän eteen
sekä uudisti hyökkäyksensä sulkua vastaan. Me ajoimme hyökkääjät
takaisin, kuten ennenkin, kunnes ne huomasivat, että niiden hyökkäykset
olivat turhia, jolloin ne luopuivat yrityksistään sekä vetäytyivät
pois, kunnes jokin niiden keskinen kiihoittava seikka näytti yllyttävän
niitä uuteen koetukseen.
Tällainen oli niiden käytös koko sen päivän ja koko tämän ajan me
olimme suljettuina hämärään vankikoppiimme. Me olimme vahvistaneet
suojaavaa sulkuamme aineksilla, joita saimme kolmannesta
pahantekijästä, ja tunsimme itsemme siinä suhteessa kylläkin
turvallisiksi. Mutta nyt me rupesimme pelkäämään toista vihollista --
sellaista, joka oli yhtä pelottava hyökkäyksissään ja yhtä voimakas
hävittämään kuin joko mandrillit tai itse väkevä leijona. Tämä
vihollinen ei ollut meille uusi; meillä oli jo ollut ottelu sen kanssa;
me olimme kohdanneet sen traakkipuun oksilla ja me olimme kohtaamassa
sen taas baobabin rungon luona. Se oli jano.
Niin, me tunsimme jo sen aiheuttamaa tuskallista tunnetta. Se pääsi
joka hetki meistä enemmän voitolle, ja sen tuskat tulivat ankarammiksi
sekä kovemmiksi kestää. Jos piiritys jatkuisi vielä paljon kauemmin,
emme me tienneet, miten me voisimme kestää sitä.
Tulisiko piiritys jatkumaan? Se jatkui koko sen päivän; rajut eläimet
jäivät puun luo koko seuraavaksi yöksi, ja kun sitä seuraava aamu
sarasti, näimme me ne ympärillämme yhtä lukuisina kuin konsanaan ja
ilmeisesti yhtä leppymättöminä sekä kostonhimoisina, kuin ne olivat
olleet ensi kertaa hyökätessään!
Mitä meidän piti tehdä? Ilman lepoa, ilman unta, ilman ruokaa, mutta
mikä oli kaikista pahinta, ilman vettä, me emme voineet kestää
kauempaa. Ulosmeno oli samaa kuin joutua surman suuhun -- tulla
revityksi palasiksi -- tulla syödyksi; siellä pysyminen, missä
me olimme, merkitsi janoon kuolemista -- siis vain hitaampi ja
tuskallisempi kuolema! Mitä meidän piti tehdä?
Me olimme syvässä epätoivossa -- me olimme melkein heittäneet toivon
tulla pelastetuiksi -- emme melkein, vaan kokonaan.
Meillä ei saattanut olla mitään toiveita, paitsi että vastustajamme
väsyisivät pitkistyneeseen piiritykseen ja lähtisivät pois luotamme.
Mutta kuten jo on huomautettu, on näillä olennoilla ymmärrys, joka
muistuttaa inhimillisten olentojen ymmärrystä. Ne käsittivät täydelleen
meidän asemamme, ja tuntiessaan sen eivät ne todennäköisesti tulisi
antamaan meille mitään mahdollisuutta päästä pakoon; siitä ei ollut
toivoa.
Me olimme olleet tässä uskossa jonkun aikaa istuen vieri vieressä
syvimmän alakuloisuuden masentamina. Ei kumpikaan meistä sanonut
sanaakaan. Meillä ei ollut mitään sanottavana -- ei mitään neuvoa
annettavana toisillemme.
Me olimme useita kertoja puhuneet mahdollisuudesta taistellen
raivata tiemme mandrillijoukon lävitse sekä päästä pakoon jalkojemme
ketteryyden avulla. Me tiesimme, että kun vain pääsisimme avoimelle
kentälle, voisimme me juosta kovemmin kuin vastustajamme, sillä vaikka
paviaanit juoksevat hyvin tiheikköjen ja metsien läpi, missä ne
tilaisuuden sattuessa auttavat itseään eteenpäin tarttumalla puiden
oksiin, ja vaikka ne avoimella maalla etenevät nopeammin kuin monet
muut apinalajit, niin ihminen voi kuitenkin voittaa ne juoksussa.
Me tiesimme tämän ja kaduimme nyt suuresti, ettemme olleet murtautuneet
apinoiden rivien läpi ja menneet pois heti alussa, kuten meidän olisi
pitänyt tehdä. Jälkeenpäin kävi vaikeammaksi tehdä siten, kun joukko
tuli suuremmaksi ja saarsi meidät tiukempaan, ja me olimmekin pitäneet
sitä aivan mahdottomana. Nyt kuitenkin, kun kauhea jano pakotti
meitä, olimme me miltei päättäneet murtautua ulos ja uskaltautua
kujanjuoksuun. Ben päätteli, että oli parempi tehdä siten, kuin
menehtyä vähä vähältä mustassa luolassa, ja minä olin samaa mieltä
hänen kanssaan. Meillä tulisi varmaan olemaan kauhea taistelu ja me
tulisimme pahoin revityiksi; kaiken todennäköisyyden mukaan jompikumpi
meistä tai molemmatkin kaatuisivat, mutta sellainen mahdollisuus tuntui
vähemmän pelottavalta niiden kärsimysten johdosta, joita saimme kokea
janon takia. Minä saatan lisätä, että me olimme nälissämme niinikään,
mutta nälkä oli vain toisarvoinen asia verrattuna sen seuralaisen
tuottamiin tuskiin.
Nyt tuli esiin toinen levottomuuden syy. Tullen ilmeisesti
kärsimättömiksi odottaessaan niin kauan kostoaan näyttivät paviaanit
muodostaneen omia suunnitelmiaan ja alkoivat tehdä uusia hyökkäyksiä
luurankosulkua vastaan. Kaksittain ja kolmittain kävivät ne
hampainensa sen kimppuun; ja joka kerralla lähti muumioiden kuivasta
nahasta ja luista palasia. Oli selvää, että jos semmoinen jatkuisi
paljon kauemmin, tulisivat kaikki kolme pahantekijää revityiksi,
emmekä me voisi enää puolustaa sisäänkäytävää. Tietystikin tämän
jälkeen saattaisi olla seurauksena vain yksi loppukohtaus -- meidän
sortumisemme.
Me jouduimme epätoivoon enemmän kuin milloinkaan ja pitäen tuskin
vaivaa-ansaitsevana ryhtyä ponnistuksiin me jäimme toimettomina
odottamaan ratkaisua.
Yht'äkkiä huomasin minä toverini nousevan alistumista ilmaisevasta
asennostaan ja ryhtyvän haparoimaan lattialla. Mitä saattoi hän etsiä,
kysyin minä.
"Olen saanut erään aatteen, Ville!" oli hänen vastauksensa; "menköön
kaaripuuni hajalle", jatkoi hän, "jollen luule voivani hajoittaa
apinoita kaikkiin neljään ilmansuuntaan."
"Miten?" kysyin minä innokkaasti.
"Sinä saat nähdä, poika! Missä on leijonannahka?"
"Minä istun sen päällä", sanoin minä, "tarvitsetko sitä?"
"Kyllä, heti! Anna se minulle, Ville!" Oli vain pelkkä sattuma,
että leijonannahka oli tuotu huoneeseen. Me emme olleet käyttäneet
sitä peitteenä, koska se oli vielä raaka, ja ennenkuin paviaanit
olivat ilmestyneet, oli se levitetty auki sekä pantu puuontelon
sisäänkäytävälle, koska se oli sopivin paikka, mikä tarjoutui. Kun me
syöksyimme sisään, tulimme potkaisseeksi sen edellämme, ja siten se
sattui olemaan meidän hallussamme.
Menettämättä sekuntiakaan ajastamme vedin minä sen altani ja annoin
toverilleni aavistaessani jo, mihin hän aikoi käyttää sitä. Ryhtymättä
sen pitempiin selityksiin rupesin minä auttamaan häntä aikeessaan.
Kymmentä minuuttia myöhemmin oli Ben Brace kokonaan kääritty
leijonannahkaan, joka oli sidottu ja nyöritetty hänen ympärilleen
sellaisella tavalla, että olisi tarvittu tarkempia silmiä kuin
paviaanin huomaamaan petoksen.
Hänen aikeensa oli tunkeutua ulos tässä valepuvussa sekä näyttäytyä
paviaaneille toivossa, että niiden kuninkaan ilmestyminen pelottaisi ne
pakoon. Jollei petoksella olisi tätä vaikutusta, päätteli Ben ettemme
voineet olla huonommassa asemassa kuin ennenkään, koska hän saattoi
peräytyä takaisin luolaan, ja me saatoimme sulkea sen niinkuin ennenkin.
Oli varmasti jonkunverran todennäköistä, että suunnitelma onnistuisi.
Me tiesimme, että melkein kaikki eläimet pelkäävät suuresti leijonaa,
ja etteivät paviaanit ole minään poikkeuksena säännöstä. Usein metsien
itsevaltiaan pelkkä näkeminenkin pelottaa muita villieläimiä siinä
määrin, että ne juoksevat sen edellä ikäänkuin ihmisolennon näkyvistä.
Sentähden tämä nerokas suunnitelma jäljitellä leijonaa, minkä toverini
oli keksinyt, omasi hyvät mahdollisuudet onnistua, ja me olimme
kumpikin iloissamme tästä ajatuksesta.
Varmistuaksemme siitä ettei sattuisi epäonnistumilta valmistusten
hätäisyyden tai huolimattomuuden takia ryhdyimme me toimeen
asianomaisella huolella ja varovaisuudella sekä käytimme melkoisen
ajan saadaksemme kaikki täydelliseksi. Me verhosimme Benin käsivarret
nahalla, joka oli peittänyt leijonan etukäpälät, venyttäen sitä, kunnes
kynnet peittivät hänen kädenrystönsä. Jalat oli kääritty taljaan, joka
oli verhonnut suuren eläimen takajalat, ja meillä oli hyvän joukon
vaivaa, ennekuin "housut" saatiin sopimaan. Päänahka saatiin helposti
sovitetuksi merimiehen päälaelle, ja ruumista verhoava suuri nahka sopi
hyvin yhteen etupuolelta ja kiinnitettiin siitä nauhoilla. Onneksi
oli meillä paljon nuoraa. Tuo mainio nuora, joka jo oli tehnyt meille
niin hyvän palveluksen, oli yhä hallussamme, ja me käytimme sitä taas
hyödyksemme.
Lopulta pidettiin naamiaispukua täydellisenä, ja leijona oli valmis
näyttelemään osaansa.
Me olimme varovaisia myöskin käsitellessämme muumioita, niin että
ne tarpeen vaatiessa hyödyttäisivät meitä taas. Ja kun kaikki
oli järjestetty tyytyväisyydeksemme, vedimme me ne takaisin
sisäänkäytävältä.
Meidän sotatemppumme olivat nyt vetäneet puoleensa piirittäjien huomion
-- ne osoittivat huudoillaan ja liikkeillään olevansa varuillaan.
Juuri tällä ratkaisevalla hetkellä leijona lähti liikkeelle, ja jos
milloinkaan on apinajoukossa ollut katselemisen arvoista sekasortoa,
niin toverini ja minä näimme sen tuolla hetkellä. Kuului huutoa ja
ulvomista, lörpöttelyä ja papattamista, ja siinä syöstiin joka suuntaan
-- paitsi siihen, joka olisi vienyt valeleijonaa kohti. Tämä eläin
osoitti koko ajan mitä rajuimmalla tavalla mieltään ja päästi kovia
ärjymisiä, jotka barytonin syvyydessä miltei vetivät vertoja itsensä
metsien itsevaltiaan karjumiselle!
Me emme voineet sanoa, mitä paviaaneista tuli -- ne näyttivät
katoavan maan sisään tai ilmaan; joka tapauksessa vähemmässä ajassa
kuin kahden minuutin kuluttua siitä, kun leijona oli ilmestynyt
baobabin ulkopuolelle, ei niitä näkynyt yhtäkään. Ja keltaisenruskean
nelijalkaisen, joka yht'äkkiä lakkasi karjumasta leijonan tavoin,
voitiin kuulla päästävän julmasta kidastaan inhimillisestä naurusta
johtuvia äänekkäitä huutoja!
Me emme jääneet paljoakaan pitemmäksi aikaa baobabin varjoon. Se
oli vaarallista maaperää. Mandrillit saattoivat huomata petoksen ja
tulla takaisin. Siten me peläten ajatuksissamme tätä otimme nopeat
jäähyväiset iäkkäiltä ystäviltämme muumioilta ja kiiruhdimme nopeasti
kukkulaa alas. Me pysähdyimme vain juomaan ja ponnistimme sitten
eteenpäin.
Oli melkein kolmannen päivän puolipäivä siitä, kun olimme lähteneet
retkellemme, ennenkuin me hämmästytimme "Pandoran" miehistön jälleen
ilmestymällä laivaan.