Me vaivuimme uneen miltei silmänräpäyksessä, mutta en voi sanoa,
kuinka kauan me nukuimme. Siihen ei tuntunut kuluneen enempää viittä
minuuttia, ja sitten meidät herätti melu, joka oli kyllin äänekäs
ja kyllin epämiellyttävä herättääkseen kuolleetkin. Sen muodostivat
omituisimmat äänet, mitä olen kuullut eläessäni, eikä kumpikaan meistä
voinut selvittää, mikä sen aiheutti, vaikka ei voinut olla epäilystä
siitä, että se sai alkunsa jonkunlaisista eläimistä.
Ensin me ajattelimme, että sen saivat aikaan sudet tai pikemmin hyenat
ja sakaalit -- nämä näet ovat Afrikan susia -- ja muutamat äänistä
muistuttivat näiden eläinten ääntä, joihin olimme jo tutustuneet
kuultuamme niitä joka yö kuningas Dingo Bingon varastohuoneiden
ympärillä ja joen rannoilla. Mutta kuului myös muita, toisenlaisia
ääniä -- kimeitä kiljaisuja ja kissojen naukumista muistuttavia huutoja
sekä silloin tällöin lörpöttelyä ja papattamista, joka muistutti
ihmisolentojen ääniä tai tarkemmin sanoen mielipuolien tolkutonta
puhetta!
Ilmeisesti oli useita olentoja, jotka saivat aikaan nämä äänet,
mutta minkälaisia olentoja ne olivat, sitä emme toverini enkä minä
voineet mitenkään arvata. Äänet olivat karkeita ja epämiellyttäviä --
niiden jokainen sointu oli omiaan synnyttämään kauhua niissä, jotka
sattuivat kuuntelemaan niitä -- ja ne kauhistuttivat meitä niin pian
kuin olimme hereillä kuullaksemme niitä. Me hyppäsimme kumpikin heti
ylös ja katselimme ympärillemme säikähtyneinä, odottaen joka hetki,
että meidän päällemme hyökättäisiin, mutta vaikka me saatoimme kuulla
meteliä joka puolelta, emme me vieläkään voineet nähdä, kuka tai mikä
sen sai aikaan. Tulemme hehkui heikosti ja soi meidän nähdä vain
hyvin lyhyen välimatkan ympärillemme. Mutta jotta saisimme paremman
näköalan, potkaisi Ben koneellisesti puoliksipalaneita puukappaleita,
ja siten saatiin aikaan kirkas liekki, joka valaisi koko sen alan, mitä
baobabin oksat varjostivat. Vieläkään me emme voineet nähdä mitään,
sillä meteli tuli ulkopuolella olevasta synkästä pimeydestä. Mutta
me saatoimme huomata, että se tuli kaikilta puolin, takaa yhtä hyvin
kuin edestämmekin. Mitä olentoja ne olivatkin, jotka päästivät näitä
kauheita ääniä, eivät ne olleet kaikki yhdellä paikalla, ne olivat
kaikkialla suuren puun ympärillä; meitä ympäröi itse asiassa suuri
lauma niitä -- me olimme aivan saarroksissa.
Nyt tuntuivat äänet tulevan kovemmiksi ja lähemmä, ja kun me yhä
tuijotimme pimeyteen, rupesimme me erottamaan muutamia loistavia
täpliä, jotka säteilivät ja kimaltelivat ikäänkuin liikkuvan tulen
säteet. Nämä täplät olivat pyöreitä ja vihertävän hohtoisia. Kun me
katselimme niitä, saatoimme me pian sanoa, mitä ne olivat -- ne olivat
silmiä!
Niin -- ne olivat joidenkin eläinten silmiä, vaikka me emme voineet
arvata minkälaisten. Meillä oli täysi syy uskoa, että ne olivat
villieläinten, ehkäpä petoeläinten. Niiden omistajien villit huudot ja
lähestymistapa osoitti tämän todeksi -- eläimet näet lähestyivät tullen
joka hetki lähemmäksi ja lähemmäksi.
Aivan muutaman sekunnin ajassa ne olivat päässeet niin likelle,
että me voimme nähdä ne tarpeeksi selvästi, emmekä enää arvailleet,
minkälaisia eläimiä ne olivat. Minä tunsin ne niin pian kun valo
saattoi ne minun näkyviini. Tunsin ne siitä, että olin nähnyt muutamia
niiden kaltaisia eläinkokoelmassa, ja toverini oli vieläkin paremmin
tutustunut niihin -- ne olivat paviaaneja. Tämä huomio ei ollut
mitenkään sovelias tyynnyttämään niitä pelontunteita, joita niiden
äänet olivat synnyttäneet. Aivan päinvastainen oli se vaikutus, jonka
ne saivat aikaan. Me tunsimme kumpikin tarpeeksi hyvin näiden eläinten
villin luonteen -- joka vain on ollut näkemässä niiden käyttäytymistä
häkissä, sen täytyy tuntea se tosiasia, että ne ovat pahanilkisimpiä
ja hurjimpia olentoja, mitä voi ajatella, sekä erittäin vaarallisia
lähestyä. Ja tämä vielä senjälkeen kun ne on kesytetty ja saavat
yhtämittaa kokea ystävällisyyttä ihmisen kädestä. Vielä vaarallisempia
ovat ne ollessaan alkuperäisissä olopaikoissaan -- siinä määrin,
että alkuasukkaat eivät milloinkaan mene ilman suurta varovaisuutta
niiden metsien läpi, joissa ne asuvat, ja sittenkin vain, jos useita
henkilöitä kulkee yhdessä hyvin asestettuina.
Nyt sekä toverini että minä tunsimme hyvin nämä asiat, ja sanoessani,
että me olimme pelästyksissämme, kun näimme paviaanien lähestyvän
leiripaikkaamme minä vain tunnustan yksinkertaisen totuuden. Me olimme
pelästyksissämme ja aika lailla olimmekin -- aivan yhtä kauhistuneita
kuin olimme olleet leijonan nähdessämme. Me näimme lisäksi, että nämä
paviaanit olivat suurinta ja vaarallisinta laatua -- Afrikassa on näet
useita erilaisia paviaanilajeja. Nämä olivat rumia "mandrilleja",
niinkuin saatoimme huomata niiden suurista, paisuneista poskista,
jotka olivat väriltään purppuraa ja tulipunaa, mikä loisti selvästi
tulemme valossa. Me saatoimme erottaa niiden lähestyessä paksut, sian
kärsää muistuttavat kuonot ja keltaisen poskiparran. Me emme ollenkaan
epäilleet, minkälaisia vihollisia meillä oli edessämme.
Vaikka näitä rumia eläimiä olisi ollut vain yksi tai pari, olisi
hyökkäys niiden puolelta ollut tarpeeksi vaarallinen -- paljon
vaarallisempi kuin ottelu hyenain tai rajujen verikoirien kanssa, sillä
mandrilli on enemmän kuin kummankin veroinen. Mutta millainen olikaan
kauhistuksemme huomatessamme, että eläimiä oli suurissa joukoin -- itse
asiassa oli kokonainen lauma eli heimo siinä, lähestyen meitä kaikilta
puolilta. Käännyimmepä mihin tahansa välkkyivät niiden silmät meitä
vastaan ja niiden kirjavat naamat loistivat tulen hohteessa. Kaikilta
suunnilta kuulin niiden uhkaavia huutoja -- niin kimeinä ja kovina,
ettemme voineet kuulla omia ääniämme, kun puhuimme toisillemme!
Niiden aikeista ei voinut olla epäilystä; ne lähestyivät ilmeisesti
käydäkseen meidän kimppuumme, ja syy, miksi ne eivät kerta kaikkiaan
syöksyneet esiin saattoi olla se, että ne jotenkin pelkäsivät lähestyä
tulta tai ne eivät mahdollisesti olleet vielä päässeet mielessään
selville siitä, minkälaisia vihollisia me olimme.
Ei ollut kuitenkaan todennäköistä, että tuli pitäisi ne poissa pitkän
aikaa. Ne tottuisivat siihen pian, ja ne näyttivätkin itse asiassa
saavan joka hetki rohkeutta sekä tulivat lähemmä ja lähemmä.
Mitä oli tehtävä? Sellaista joukkoa vastaan me emme voineet
puolustaa itseämme viittä minuuttiakaan, vaikka olisimme olleet
kuinka hyvin asestetut. Voimakkaat eläimet olisivat lyöneet meidät
maahan silmänräpäyksessä ja repineet meidät palasiksi vahvoilla sian
torahampaita muistuttavilla iskuhampaillaan. Puolustus olisi turhaa --
ei ollut muuta tapaa välttää niitä kuin koettaa päästä pois paikalta.
Mutta miten? Puuhun kiipeäminen ei hyödyttäisi meitä, vaikka se oli
pelastanut meidät leijonalta. Nämä mandrillit osasivat kiivetä paremmin
kuin me; ne saavuttaisivat meidät pian ja repisivät meidät palasiksi
oksien keskellä.
Sitten me ajattelimme juosta avoimelle kentälle ja päästä pulasta
pakenemalla. Luultavasti me olisimme tehneet yrityksen, mutta
käännyimmepä minne puolelle tahansa, näimme me, että paviaanit olivat
tiellä -- niistä oli muodostunut täydellinen kehä ympärillemme,
useita rivejä vahva. Jos olisimme yrittäneet päästä niiden lävitse,
oli selvää, että ne olisivat käyneet meihin käsiksi ja vetäneet
meidät kumoon. Lyhyesti sanoen, me olimme saarretut, ja meidän
peräytymistiemme oli katkaistu.
Me olimme täydellisessä pulassa, emmekä voineet keksiä mitään
pakokeinoa. Ja kuitenkin oli paikallemme jääminen samaa kuin varma
päällekarkaus, sillä joka hetki uhkaavat rivit sulkeutuivat tiukempaan
ympärillemme päästäen yhä samoja kauheita huutoja, mitkä luultavasti
olivat osaksi tarkoitetut pelottamaan meitä, osaksi rohkaisemaan itse
kutakin hyökkäämään. Minä olen hyvin varma siitä, että jollei vain
olisi ollut tulta, joka epäilemättä tarjosi niille omituisen näyn, ne
eivät olisi tuhlanneet aikaa hyökätessään, vaan olisivat syöksyneet
päällemme kerta kaikkiaan. Mutta tuli, jota ne yhä näyttivät katselevan
jonkinmoisella epäluulolla, pidätti niitä hyökkäämästä.
Huomatessaan tämän mietti toverini keinoa saada ne yhä enemmän
pelästyneiksi ja kehoittaen minua seuraamaan hänen esimerkkiään hän
tempasi yhden leimuavista puukappaleista ja syöksyen lähimpänä olevia
kohti heilutti kekälettä niiden naaman edessä. Minä tein niinkuin näin
hänenkin tekevän, mennen vain vastakkaiselle puolelle vastustajiemme
piiriä.
Tempulla oli vaikutuksensa. Paviaanit peräytyivät tätä omituista
hyökkäysmuotoa, mutta eivät niin suinpäin, että olisivat antaneet
toivoa siitä, että me olisimme kyenneet ajamaan ne kokonaan pois.
Päinvastoin, heti kun me pysähdyimme, ne pysähtyivät myöskin, ja kun
me palasimme tulta kohti vaihtaaksemme kekäleemme toisiin, seurasivat
ne meitä ja tulivat yhtä likelle kuin ennenkin. Ja päälle päätteeksi
ne kävivät yhä raivokkaammiksi ja meluavammiksi, sillä se asia,
ettemme olleet loukanneet yhtään niistä, opetti niitä pitämään tulisia
kekäleitämme vaarattomina aseina, niin ettei niitä enää tarvinnut
pelätä. Me uudistimme tempun useamman kuin yhden kerran, mutta piankaan
se ei enää herättänyt niissä pelkoa, ja meidän oli heilutettava
soihtuja aivan niiden kuonojen edessä, ennenkuin saimme ne kääntymään,
ja pakenemaan luotamme.
"Tämä keino ei menettele, Vilho", sanoi toverini äänellä, joka ilmaisi
hänen levottomuuttaan, "ne eivät juokse tiehensä, poika! Minä koettelen
niitä laukaisemalla niitä vastaan vanhan tuliluikun -- ehkä se saa ne
hieman liikkeelle."
"Anna-kuningatar" oli kuten tavallista ladattu pienillä ammuksilla,
ja me olimme ajatelleet ampua apinoita, kun ne ensi kertaa tulivat
näkyviin. Mutta me tiesimme, että pienet ammukset vain pistäisivät
niitä tekemättä mitään todellista haittaa ja siis tekisivät ne
raivoisemmiksi sekä lepyttömämmiksi. Me olimme sentakia luopuneet
pyssyn laukaisemisesta, kunnes koettaisimme kekäleiden vaikutusta.
Nyt oli Ben kuitenkin päättänyt, että ainakin yksi vastustajistamme
saisi maksaa pahantyönsä. Minä näin hänen lykkäävän latasimen pyssyyn
-- aivan niinkuin hän oli tehnyt ladatessaan pyssyn leijonan varalle.
Muutamissa sekunneissa tuli hän valmiiksi, ja sitten hän astui
eteenpäin, kunnes seisoi lähellä uhkaavaa mandrilliriviä, jolloin hän
ojensi aseensa erästä suurinta kohti ja laukaisi.
Tuskan huuto ilmaisi, että hän oli tähdännyt hyvin, ja suuri eläin
näkyi sätkyttelevän maassa sekä taistelevan kuoleman tuskissa,
sill'aikaa kun joukko sen tovereita syöksyi esiin kaikilta sivuilta
ja kokoontui sen ympärille. Samalla hetkellä olin minä laukaissut
pistoolin ja haavoittanut toista, joka niinikään tuli myötätuntoisen
joukon keskipisteeksi.
Ben ja minä juoksimme laukaistuamme aseemme takaisin tulen luo.
Oli mahdotonta ladata pyssyä uudestaan, kun latasin oli paviaanin
ruumiissa, mutta vaikka meillä olisi ollut tusina latasimia, ei meillä
olisi ollut aikaa käyttää niitä. Laukaustemme vaikutus, niin tuhoisia
kun ne olivatkin olleet, oli aivan vastakkainen kuin olisi saattanut
odottaa. Sensijaan että ne olisivat peloittaneet hyökkääjiämme, olivat
ne vain lisänneet niiden rohkeutta ja nyt eläimet jättivät toverinsa
sekä ryhtyivät uudestaan hyökkäämään kaksistuneella raivolla ja
ilmeisesti päättäen suorittaa välinsä meidän kanssamme pitemmittä
puuhitta.
Me näimme, että ratkaisukohta oli tullut; minä olin siepannut suurimman
kekäleistä, ja toverini piti muskettia tukki ylöspäin käännettynä,
ollen itse valmiina jakelemaan iskuja ympärilleen. Mutta mitä olisivat
nämä hyödyttäneet sellaista joukkoa vastaan? Meidät olisi pian voitettu
ja vedetty maahan -- niin ettemme ikinä enää olisi päässeet jaloillemme,
vaan olisivat nuo kauheat hampaat repineet meidät palasiksi, nuo, jotka
kirskuivat ja uhkasivat ympärillämme.
Ja tämä olisi aivan varmasti ollut kohtalonamme, jollei tuolla hetkellä
meille olisi tarjoutunut tilaisuutta päästä vaarallisesta asemastamme.
Tilaisuus oli itsestään tarjolla, ja oli omituista, ettemme olleet
ajatelleet sitä ennemmin.
Juuri kun epätoivomme oli kukkuroillaan, odottaessamme jokaisen hetken
olevan viimeisemme, sattuivat silmämme kääntymään mustaa oviaukkoa
kohti, joka avautui puun sivussa -- siinähän oli kuolleiden asunnon
sisäänkäytävä. Se oli yhä avoinna, sillä me emme olleet panneet
takaisin kaarnakappaletta paikoilleen, vaan se oli siinä, mihin olimme
sen sysänneet maahan ulkopuolelle. Me näimme kumpikin oven samalla
hetkellä ja huomasimme siinä heti paikalla keinon päästä pakoon -- me
näet huusimme kumpikin yhteen ääneen ja syöksyimme sitä kohden yhdessä.
Vaikka sisäänkäytävä oli ahdas, pääsimme me nopeasti sen lävitse.
Kaniini olisi tuskin voinut liukua nopeammin luolaansa, ja ennenkuin
yksikään vainoavista mandrilleista saattoi iskeä hampaitaan
liepeisiimme, olimme me päässeet sisälle ja olimme taas luurankojen
seurassa.