Varmaan hämmästytte kuullessanne, etten minä ollut paljoakaan
pelästyneempi kuin hän. Olisi ollut luonnollista että asianlaita
olisi ollut siten -- koskapa olin nuorempi enkä niin rohkea --
mutta todellisuudessa ei ollut siten. Itse asiassa, pienen kauhun
tunteen jälkeen, jota tunsin ensi pelästyksessäni, en ollut ollenkaan
peloissani.
Tietystikin oli sellainen villi ja kauhistava näky -- nuo kolme
luurankohaahmoa jäykkine jäsenineen ja ruumiineen sekä valkoisine,
irvistävine hammasriveineen -- omiaan herättämään pelkoa kenessä
tahansa, etenkin kun nämä miehet kohdattiin sellaisessa omituisessa
paikassa ja nähtiin kuten me näimme ne, soihdun loistavassa valossa.
Enkä tahdo kieltää, että ensi kertaa silmätessäni niitä minä olin yhtä
suuresti kauhistunut kuin toverini, ja ehkä vielä pahemminkin.
Mutta kauhuni oli lyhytaikainen, sillä minä olin melkein seuraavalla
hetkellä vapaa siitä, ja seisoin katselemassa luurankoruumiita
tuntematta mitään muuta kuin suurta uteliaisuutta -- aivan ikäänkuin
olisin katsellut muumioita jossakin museossa.
Tiedän, että hämmästytte tästä osoittamastani kylmäverisyydestä ja
pidätte sitä kummallisena. Mutta siinä ei ole mitään kummallista. Se
oli helposti selitettävissä, ja minä ryhdyn antamaan selitystä.
"Ihmekirjani" on taas selityksenä -- sitä sain minä kiittää siitä, että
se päästi minut pelostani ja saattoi minut taas parempaan asemaan kuin
oppimattoman toverini. Muistin lukeneeni tuosta kirjasta - tietystikin
samasta luvusta, joka käsitteli baobabia -- millainen omituinen
tapa esiintyi muutamien neekeriheimojen keskuudessa. Nämä nimittäin
koversivat näiden puiden suuria runkoja holveiksi elikkä huoneiksi
ja asettivat kuolleensa sinne. Siten ei menetelty niiden kanssa,
jotka kuolivat luonnollisella tavalla, vaan pahantekijöiden kanssa --
miesten, jotka oli telotettu jonkun suuren rikoksen takia ja joiden
ruumiille ei ollut suotu oikeutta tulla haudatuksi säännönmukaisella
tavalla. Näillä villikansoilla on näet piintyneitä ennakkoluuloja
sellaisissa asioissa, aivan kuten huomaamme olevan useimpien
kristittyjen ja sivistyneiden kansojen kesken.
Sentakia neekerit hautaavat tällä tavoin niiden ruumiit, jotka ovat
kärsineet kuolemanrangaistuksen, sen sijaan että viskaisivat ne
hyenoille ja sakaaleille sekä jättäisivät ne näiden ahnaitten eläinten
syötäväksi. Hautaus tapahtuu, kuten jo on kuvattu, sulkemalla ruumiit
baobabin runkoon hakattuihin holveihin -- se onkin minun mielestäni
hyvin mukava hauta. Ruumiit, jotka haudataan siten, eivät lahoa eivätkä
mätäne, kuten ne jotka haudataan tavallisella tavalla. Päinvastoin,
jokin puussa oleva säilyttävä ominaisuus tai siellä vallitseva
ilmanlaatu saa aikaan, että ne kuivuvat hyvin samalla tavoin kuin
muumiot ja pysyvät siinä tilassa satoja vuosia.
Ihmettelette ehkä, miksi neekerit pelkkien rikollisten takia ryhtyvät
niin suuriin puuhiin, että nimittäin muodostavat näitä suuria holveja
vahvoihin puunrunkoihin, etenkin sellaisilla alkeellisilla työaseilla,
kuin heillä on tavallisesti niitä tehdessään. Mutta tämä ihmettely
lakkaa, kun ilmoitan, että huoneen kovertaminen baobabin runkoon on
vain pikku asia ja vaatii ainoastaan mitättömän työn. Tämän suuren
puun puuaines on huomattavan pehmeää ja huokoista ja siihen voi
kovertaa ontelon melkein yhtä helposti kuin nauriin kylkeen; ainakaan
ei se tuota suurempaa vaikeutta kuin kovan savi- tai multapenkereen
kaivaminen, ja neekerien keskuudessa on hyvin tavallista hakata
baobabin runkoihin suuria huoneita muitakin tarkoituksia varten kuin
yllämainittua.
Kun siis muistin lukeneeni selostuksen kaikista näistä asioista, olin
minä ehdottomasti paremmassa asemassa kuin toverini joka ei ollut
milloinkaan lukenut sanaakaan niistä. Kun Ben kääntyi ja huomasi, että
minä katselin näkyä aivan kylmäverisesti hänen itsensä vavistessa
pelosta, näytti hän aivan hämmästyneeltä minun käytökseni johdosta.
Minä selitin hänelle pian syyn, miksi olin niin rohkea, ja sen
kuultuaan tuli Ben itsekin rohkeaksi. Täydennettyämme soihtuamme
ottamalla uusia puita tulesta me tunkeuduimme kumpikin ahtaasta
sisäänkäytävästä huoneeseen ja seisoimme kuolleiden asunnossa. Me emme
pelänneet enää edes laskea kättämme luurankoihin, joiden me huomasimme
olevan aivan kuivia eikä millään lailla mädänneitä, ei myöskään kovin
muurahaisten tai minkäänlaisen turmelevan hyönteisen syömiä -- nämä
kaikki oli niistä varmaan pitänyt erillään puun omituinen tuoksu, joka
ympäröi niitä.
Oli kylläkin todennäköistä, että hyenat ja sakaalit olisivat vähät
välittäneet tästä, sekä jo aikoja sitten raahanneet ruumiit pois, mutta
kuten sanottu, huoneessa oli ovi ja vahva olikin, joka oli tarkasti
sopinut sen sisäänkäytävään ja joka ilmeisesti oli puun paksua kaarnaa,
mikä oli leikattu huolellisesti irti huonetta tehtäessä ja sitten taas
pantu paikoilleen. Tämä tarkasti sopiva ovi oli epäilemättä ollut
kyllin vahva vastustamaan kaikkia villieläinten hyökkäyksiä siihen
aikaan kun ruumiit oli ensinnä sinne pantu, mutta koska se nyt oli
kuiva, oli se käynyt hölläksi ja antoi helposti perään merimiehen
voimakkaasti potkaistessa.
Me olimme jonkun aikaa tässä omituisessa huoneessa ja tutkimme sen
jokaista nurkkaa hyvin tarkkaan. Meille kävi selville, ettei sinne
ollut astuttu vuosiin, koska siellä ei ollut mitään merkkiä, että
jokin olisi siellä saatettu epäjärjestykseen. Mahdollisesti ei mikään
inhimillinen olento ollut milloinkaan avannut ovea, sen jälkeen kun
kuolleet oli sinne pantu, ja vaikka ei ollut mitään mahdollisuutta
sanoa, kuinka kauan sitten tämä tapaus oli sattunut, viittasi kuivien,
kuihtuneiden ruumiiden ulkomuoto selvästi siihen, että ne oli saatettu
leposijaansa hyvin kauan sitten. Se oli ehkä tapahtunut silloin,
kun ympärillä oleva maa oli tiheästi kansoitettu asujamilla, joka
tapauksessa silloin kun naapuristossa asui jokin heimo, joka oli aikoja
sitten joutunut perikatoon vihollistensa käden kautta tai mikä on
luultavampaa, otettu vangiksi, myyty orjuuteen sekä viety Atlantin yli
Amerikan siirtomaihin.
Sellaisia ajatuksia kulki mielessäni, kun seisoin tässä omituisessa
huoneessa ja tuijotin kolmea eriskummallista olentoa, jotka olivat niin
kauan olleet sen asujamia. Luulen, että toverini mietteet olivat toista
laatua. Epäilen, että hän ajatteli sillä hetkellä, oliko mahdollisesti
ruumiiden mukana haudattuna jokin aarre. Hän näet vei soihtunsa huoneen
jokaiseen nurkkaan ja tutki silmillään jokaista halkeamaa ja rakoa
innokkaasti, ikäänkuin olisi hän odottanut jonkin tulevan äkkiä esiin
-- ehkä pussin kultahiekkaa tai jonkun sellaisen arvokkaan kiven, joita
usein tavataan villi-ihmisten huostassa.
Mutta jos hänellä oli joitakin sellaisia toiveita, oli hän tuomittu
saamaan pettymyksen osakseen, sillä lukuunottamatta kolmea luurankoa
itseään ei paikalta löytynyt minkäänlaista esinettä -- ei pukua eikä
koristetta.
Kun Ben oli tullut vakuutetuksi tästä ja kun hän vielä kerran oli
silmännyt puuhuoneen kolmea vaiteliasta asukasta jätti hän heille
hyvästit vakavan hullunkurisella tavalla sekä toivotti heille hyvää
yötä.
Me palasimme nyt tulemme ääreen aikoen ruveta nukkumaan, sillä vaikka
ei ollut vielä myöhäistä, tunsimme itsemme väsyneiksi päivän retkeilyn
jälkeen, ja oikaisten itsemme kuivalle maalle leimuavien puiden ääreen
me valmistauduimme yötä varten.