Tiesin, että puulla oli muita nimiä baobab-nimen ohella: että Senegalin
neekerit sanovat sitä "apinanleipäpuuksi", "happamaksi kurpitsaksi"
ja "lalo"-kasviksi. Minun kirjani oli ollut niin yksityiskohtainen,
että se mainitsi puun tieteellisenkin nimen, mikä on _Adansonia_
-- nimi on johtunut kuuluisasta ranskalaisesta kasvitieteilijästä
Adansonista, joka kauan sitten matkusti läntisen Afrikan läpi
ja kuvaili ensimmäisenä tätä ihmeellistä puuta. Vieläpä muistin
Adansonin kuvauksen siitä ja hänen tiedonantonsa että hän uskoi olevan
muutamia baobab-puita, jotka olivat viisituhatta vuotta vanhoja, siis
samanikäisiä kuin maailma. Hän oli itse mitannut muutamia, jotka
olivat setsemänkymmentäviisi jalkaa ympärykseltään, sekä oli kuullut
toisista, jotka olivat yli sata jalkaa! Tämän minä saatoin nyt uskoa.
Minä muistin lisäksi, että hän oli kertonut puun hedelmän olevan
suuren soikean kappaleen, joka oli täyteensä yhdeksän tuumaa pitkä
ja tummanvihreä väriltään sekä pinnaltaan valkean villan peitossa,
että se muistutti kurpitsaa ja avattuna toi näkösälle useita pikku
kammioita, joissa oli kovia, kiiltäviä siemeniä uponneena pehmeään
hedelmälihaan, että alkuasukkaat niillä seuduin, missä puu kasvoi,
valmistivat tästä hedelmälihasta hapahkoa juomaa, mikä oli hyvää
parantamaan kuumetauteja, että sama kansa sekoitti lehtiä kuivattuina
ja survottuina ruokaansa estämään liian runsasta hikoilua, lisäksi
että suurempia lehtiä käytetään kattamaan heidän majojaan sekä että
he valmistivat kuoresta eräänlaista köyttä ja myöskin karkealajista
kangasta, mitä köyhemmät ihmiset pitivät lanteillaan muodostamaan
verhon, joka ulottui vyötäisiltä polviin. Myöskin astioita
valmistettiin hedelmän ulkokuoresta, mitkä astiat sopivat samoihin
tarkoituksiin, kuin ne, joita saatiin kurpitsapuusta.
Kaikki nämä asiat minä muistin sillä hetkellä ja aioin ilmoittaa ne
toverilleni niin pian kun olimme majoittuneet johonkin yötä varten.
Mutta tähän mennessä me olimme vain saapuneet paikalle, emmekä olleet
saaneet jättiläiskasvista selville mitään muuta kuin että se oli
kaikki yhtä ainoata puuta, sillä me saatoimme vielä erottaa päärungon
hämärän heikossa valossa. Tietystikin suoritti Ben mittaamisensa
vasta jälkeenpäin, ja se tapahtui vasta kauan sen jälkeen kuin olimme
saapuneet paikalle.
Niin, me olimme tulleet tämän ihmeellisen puun luo ja kumartaessamme
alas sekä astuessamme sen oksien alle me näimme yhdellä silmäyksellä,
että se oli juuri sopiva paikka yöpymistä varten. Talokaan olisi tuskin
voinut sopia meille paremmin, ja mitä tuli tilaan, oli sitä siellä
kylliksi, vaikka sinne olisi majoittunut kolmikantisen laivan miehistö.
Oli tuskin väliä, mihin me asetuimme lepäämään -- puun laajalle
leviävän katoksen alla oli runsaasti valinnan varaa, eikä kaste
häiritsisi luultavasti missään meidän uinailuamme.
Me olimme kuitenkin päättäneet sytyttää tulen, sillä me pelkäsimme yhä
edelleen villieläimiä. Eikä ihmekään sellaisen päivän seikkailujen
jälkeen.
Vaikka puun varjon alla oli miltei pimeä, oli ulkopuolella vielä
hämärää, ja oli yhä kylliksi valoisaa, että saatoimme koota
polttoaineita tultamme varten. Siten me laskettuamme maahan
leijonannahkamme ja muut sälymme rupesimme kokoamaan puunkappaleita.
Pienen matkan päässä me tapasimme jonkun määrän kuivunutta puuta, joka
sopi erinomaisesti polttoaineeksi, ja kolme tai neljä täyttä sylillistä
oli tarpeeksi.
Me kokosimme nopeasti sen verran ja valittuamme paikan erään suuren
vaakasuoran oksan alta me rakensimme leiritulemme. Oksa oli niin paksu
ja leveä alhaaltapäin, että se jo itsessään muodosti tarpeeksi suuren
katon suojaamaan meitä sateelta, joka mahdollisesti tulisi, ja maa oli
alapuolella taulakuiva, joten meillä oli kaikki mahdollisuudet saada
mukava yölepo.
Me rakensimme tulemme jonkun matkan päähän päärungosta ja heti kun se
oli saatu kunnolla sytytetyksi, me lopetimme työmme sekä istuuduimme
sen viereen. Benillä oli savipiippunsa taskussaan, ja täyttäen sen
siihen kuuluvalla huumaavalla aineella hän rupesi polttamaan sitä
hyvin tyytyväisenä. Minä olin itse hyvin onnellinen. Sen jälkeen mitä
olin kokenut parkissa, oli tämä vapaa metsäelämä todella ihastuttavaa,
ja minä ajattelin, että haluaisin sen jatkuvan aina. Vaikkakaan minä
en ruvennut vetelemään savuja toverini kanssa, istuuduin minä häntä
vastapäätä, ja me nautimme kumpikin luontevan keskustelun tuottamasta
huvista.
Olen sanonut, että kun ensiksi tulimme baobabin varjoon, oli siellä
aivan pimeä -- niin pimeä kuin yö itse -- emmekä me voineet nähdä
kuuttakaan jalkaa nenäämme edemmäksi mihinkään suuntaan. Mutta pian
tuli rupesi leimuamaan, joten me saatoimme tehdä tarkempia huomioita
uudesta asunnostamme. Me voimme nähdä päidemme yläpuolella pitkän,
munanmuotoisen hedelmän riippuvan suurien lehtien keskellä, kun taas
pitkin maata oli siroteltuna monta, jotka olivat pudonneet ollen liika
kypsiä, sekä kuoria toisista, jotka olivat auenneet ja hajoittaneet
siemenensä maahan ollen nyt kuivia ja tyhjiä.
Kaikki tämä oli huomattu muutamissa sekunneissa -- juuri sill'aikaa kun
nuotion puut alkoivat leimuta. Mutta tarkkaavaisuutemme johtui pois
sellaisista huomioista ja keskittyi yhteen ainoaan seikkaan, joka heti
herätti meissä innokasta uteliaisuutta.
Tämä seikka oli muuan omituinen ilmiö, joka oli näkyvissä puun
rungossa. Aivan tulen toisella puolen, mutta -- kuten jo on mainittu
-- jonkun matkan päässä siitä kohosi päärunko suuren seinän tapaisena.
Kaarna oli ruskeanharmaa väriltään, ryppyinen ja mukurainen, ja sen
pinnalla oli monta nystermää sekä epätasaista kohtaa. Mutta huolimatta
tästä epätasaisuudesta me huomasimme heti kun liekit rupesivat
loistamaan rungolla neljä säännöllistä viivaa eli uurretta, mitkä
tekivät toistensa kanssa suoria kulmia. Nämä viivat muodostivat
suunnikkaan, joka oli kolme jalkaa pitkä ja kaksi leveä. Pohjaviiva oli
noin kaksi jalkaa maanpinnan yläpuolella, ja suunnikas itse kuvastui
pitkinpäin puuta vasten.
Heti kun loimme silmämme säännöllisesti muodostuneeseen kuvioon,
näimme me, ettei se ollut voinut syntyä mistään luonnollisesta syystä
-- kaarna ei ollut voinut haljeta niin sopusuhtaiseen muotoon. Oli
selvää, että kuvio oli keinotekoinen -- toisin sanoen sen oli ihmiskäsi
tehnyt. Itse asiassa, kun tarkastimme sitä seikkaperäisemmin, saatoimme
sanoa, että asianlaita oli siten, sillä puussa voi huomata veitsen tai
jonkun muun leikkausaseen jäljet, vaikka työ oli tehty aikoja sitten,
eikä väri antanut mitään opastusta siitä, milloin se oli tehty. Viivat
olivat samanlaisesti tummanharmaita kuin luonnolliset halkeamat puun
muissa osissa.
Kun uteliaisuutemme oli herännyt, nousimme toverini ja minä tulen
äärestä sekä lähestyimme suurta runkoa tutkiaksemme sitä. Jos maa olisi
ollut asuttu, emme olisi ajatelleet asiasta mitään, sillä silloin
olisimme luulleet, että joku oli leikellyt puun kaarnaan kuvioita
huvikseen -- mahdollisesti ne olivat olleet toimettomia poikia --
niinhän olen itsekin usein tehnyt ja Ben oli tehnyt, kun hän oli
toimeton poika. Mutta tuon päivän koko retkeilyn aikana me emme olleet
kohdanneet yhtäkään ihmisolentoa emmekä myöskään nähneet merkkiä tai
jälkeä kenestäkään, ja me olimme jokseenkin varmoja kaiken sen jälkeen
mitä meille oli kerrottu, että tämä osa maata oli aivan ilman asujamia.
Sentakia baobabin kuoreen leikattu kuvio hämmästytti meitä, sillä se
oli merkkinä siitä, että siellä oli ollut ihmisolentoja ennen meitä,
vaikka siitä saattoi olla hyvinkin pitkä aika.
Me siis lähestyimme runkoa tutkiaksemme sitä tarkemmin.
Kun tulimme lähelle, huomasimme, että viivat olivat hyvin syviä,
aivan kuin ne olisivat olleet leikatut puuhun asti, mutta tämän
lisäksi ei ollut huomattavissa mitään erikoista. Kaarnassa ei ollut
muuta uurrosta, niinkuin olimme odottaneet -- ei mitään muuta kuin
tämä pitkänomainen kuvio, joka muistutti vähän pienen ikkunan tahi
oven muotoa. Itse asiassa, kun seisoimme sitä ihmettelemässä, toi se
mieleemme ajatuksen pienestä ovesta, joka avautui puun sivusta, sillä
uurros näytti yltympäri reunastaan mustalta, ikäänkuin olisimme voineet
nähdä johonkin tummaan onteloon sen toisella puolen.
Tämä ajatus tuli mieleeni, kun seisoin tuijottamassa sitä, ja Benillä
oli samanlainen kuvitelma.
"Hitto vieköön, Vilho!" sanoi hän astuen lähemmäksi sitä, "se on ovi,
luulemma", ja sitten kumartuen eteenpäin sekä iskien sitä nyrkillään
hän huudahti: "Menköön kaaripuuni rikki, jollei se ole ovi! Kuulehan
poika! Kuuletko tätä? Se kumajaa yhtä ontolta kuin tyhjä tynnyri!"
Tosiaan, merimiehen rystöjen isku kaarnaan antoi onton kuminan --
aivan erilaisen kuin mikä olisi syntynyt iskemällä jykevää puunrunkoa.
Lisäksi huomasimme me, että se osa, johon oli lyöty, tärisi iskusta.
Epäilemättä oli puu ontto, ja se osa, joka oli vetänyt huomiomme
puoleensa, ei ollut mitään muuta kuin sen sivuun leikattu ovi.
Tämä asia kävi heti varmaksi, sillä Ben nosti jalkansa taas
tuumattuaan: "menköön kaaripuuni rikki", ja potkaisi kelpo tavalla
siihen osaan, joka oli irtonainen. Se antoi heti perään ja saattoi
hämmästyneitten silmiemme nähtäväksi puun kyljessä olevan oven, joka
johti toisella puolella olevaan mustaan onkaloon!
Ben juoksi heti takaisin tulen luo ja ottaen useita leimuavia
puukappaleita sekä sovittaen ne vieri viereen, niin että ne muodostivat
soihdun, hän palasi ne mukanaan rungon luo. Pitäen soihtua onkalon
suun edessä me kurkistimme sisään, kun silmiämme kohtasi näky, joka
sai aikaan jotakin enemmän kuin hämmästystä -- jotakin joka oli hyvin
lähellä kauhua. Meillä oli kummallakin tämä tunne, ja vaikka toverini
oli mies, vieläpä hyvin rohkea mies, oli hän yhtä kauhuissaan kuin
minäkin. Itse asiassa minä näin, että hänen vartalonsa vapisi kokonaan
ja että hänen kätensä tutisivat sillä tavoin, että useita puukappaleita
putosi hänen sormistaan, ja hän näytti olevan muutamia sekunteja kahden
vaiheella, viskaisiko hän soihdun pois ja lähtisi pakoon!
Tätä voi tuskin kummastella, kun ajattelee sitä omituista näkyä, joka
avautui silmiemme eteen. Olisi koetellut rohkeimmankin kuolevaisen
hermoja, mikä ikinä on elänyt, katsoa tuohon mustaan puun onteloon
tietämättä edeltäpäin, mitä se sisälsi. Ei ollut ihme, että Ben Brace
päästi villin huudahduksen ja seisoi vavisten sanattomassa kauhussa.
Puunrungon sisäpuolella oli huone. Se oli neliskulmainen muodoltaan,
noin kuusi, seitsemän jalkaa pitkä, leveä ja korkea. Se ei ollut mikään
mädäntyneen puun luonnollinen ontelo, vaan sen olivat ilmeisesti
ihmiskädet kovertaneet, ei aivan tarkkaan, vaan karkeasti hakaten
ikäänkuin kirveellä.
Pitkin takaosaa oli jätetty paikoilleen osa puuta, muistuttaen penkkiä
tai rahia, ja tällä penkillä olivat ne esineet, jotka herättivät
kauhuamme. Siinä istui kolme ihmishaahmoa, kasvot kääntyneinä
sisäänkäytävää kohti. Ne istuivat niinkuin ihmiset tavallisesti tekevät
lepuuttaessaan itseään -- selkä nojaten huoneen takimmaista seinää
vasten ja käsivarret riippuen hervottomina sivulla, polvet koukussa ja
raajat hieman kurotettuina lattian keskustaa kohti.
Kukaan näistä kolmesta ei liikkunut, sillä vaikka ne olivat
ihmishahmoja, eivät ne olleet eläviä, eivätkä ne myöskään olleet
kuolleita ruumiita! Ei, ne eivät olleet eläviä eikä kuolleita
ihmisiä, ja tämä seikka lisäsi hämmästystämme, kun katselimme niitä.
Jos ne olisivat olleet eläviä tai vain ruumiita, olisi näky ollut
luonnollinen, mutta ne eivät olleet kumpaakaan. Aikanaan ne olivat
olleet molempia, mutta siitä oli varmaan pitkä aika, sillä nyt ne eivät
muistuttaneet kumpaakaan!
Ne olivat kaikki kolme ryppyisiä ja kuivaneita kuin muumiot, mutta
ne eivät olleet muumioitakaan. Ne muistuttivat enemmän luurankoja,
jotka oli suljettu mustiin nahkaverhoihin, mitkä olivat rypistyneinä
ja kutistuneina heidän päällään, vaikkakin ne sopivat tarkasti
heidän ruumiiseensa. Heidän päälaellaan oli villatukkaa -- he olivat
ilmeisesti olleet neekereitä -- ja silmät olivat vielä päässä,
vaikkakin kiillottomina ja kuoppiinsa kuivuneina, niinkuin muukin liha.
Yksi kohta oli yhä säilyttänyt kiiltonsa, nimittäin heidän hampaansa.
Rypistyneet ja taaksepäin vetäytyneet huulet paljastivat ne täydelleen,
ja kaikkien kolmen suussa loisti kaksinkertainen hammasrivi valkean
norsuluun tavoin. Ollen vastakohtana nahan tummalle värille ja pään
luurankomaisen muodon sekä leukojen laihan terävyyden tehostamina ne
saivat aikaan näyn, joka oli äärimmäisen hirveä ja kamala. Ei ihmettä,
että toverini vapisi, kun hän näki miehet.