Ensin meillä oli aikeena jäädä sinne, missä olimme keittäneet ja
syöneet illallisemme. Vettä oli helposti saatavissa ja siellä oli
pitkää ruohoa, jossa saatoimme levätä hyvin mukavasti.
Mutta vaikka silloin oli tarpeeksi lämmintä ja vaikka me olisimme
voineet ruveta nukkumaan tuntematta ollenkaan kylmää, tiesimme me
että asianlaita olisi toinen keskiyön aikaan. Me tiesimme tämän siitä
kokemuksesta, jonka me jo olimme saaneet tästä osasta maata, sillä
huolimatta auringon suuresta kuumuudesta päivällä nousi yöllä paksu
kaste, ja ilma oli usein sumuista sekä kylmää. Muutamina öinä olimme
parkissa ollessamme huomanneet ilman kyllin kylmäksi ottaaksemme
käytäntöön kaikki peitteet, jotka voimme saada. Mahdollisesti ei ilma
ollut itsessään niin kylmä kuin me kuvittelimme, sillä tähän aikaan
minä en tietänyt mitään lämpömittarista. On hyvin luultavaa, että me
tunsimme yön kylmyyden tuntuvammin sen vastakkaisuuden takia verrattuna
päivän suureen kuumuuteen, ja kun me olimme tavallisesti kovassa työssä
ja hikoilimme koko päivän, ei veremme ollut tietystikään valmistautunut
muutosta varten.
Kyseessä oleva päivä oli ollut erikoisen kuuma, ja kävellessämme
palmunpähkinöiden yli sekä ponnistellessamme tiheikköjen ja muiden
vaikeakulkuisten paikkain lävitse me olimme hikoilleet ylenmäärin koko
päivän. Koska meillä ei ollut peitteitä verhotaksemme itseämme -- ei
mitään muuta kuin aivan keveät vaatteemme -- tulisimme luultavasti
kärsimään yöllä, kun kostea kaste laskeutuisi päällemme. Totta
kylläkin, että meillä oli leijonan nahka mukanamme, mutta kun se oli
tuore ja vielä muokkaamaton ei se olisi suurestikaan hyödyttänyt meitä.
Kun asianlaita oli näin, tuli mieleemme, että me saatoimme yhtä
hyvin etsiä suojaa jonkun puun alta, joka ainakin varjelisi meidät
laskeutuvalta kasteelta, vaikkakaan se ei lämmittäisi meitä.
Me olimme jo huomanneet metsikön, joka oli jonkun matkan päässä mäen
rinteellä. Se näytti lupaavan juuri sitä suojaa, mitä me kaipasimme,
ja me läksimme metsikköön päin ottaen mukaamme pyssyn, leijonannahan,
trapin jäännökset sekä vähän polttoaineksia tehdäksemme niistä uuden
tulen.
Tämä metsikkö näytti olevan sitä lajia, jota tavallisesti sanotaan
viidakoksi -- sellainen, jota voi usein huomata englantilaisissa
puistoissa. Se oli muodoltaan pyöreä ja peitti noin puolen acren
alan maanpinnasta. Ei mikään puista ollut suuri -- ei yli kolmen-
tai neljänkymmenen jalan korkuinen, mutta kun pääsimme lähemmäksi,
saatoimme huomata, että ne olivat kaikki yhtä lajia. Sen saatoimme
päättää lehdistä, jotka olivat hyvin suuria ja loistavan vihreitä
väriltään. Ne olivat pitkulaisia ja jokainen lehti oli jakautunut
viiteen lehdykkään, jotka olivat toisiinsa nähden samassa asennossa
kuin sormet kädessä. Lehdykätkin olivat samanlaisia kuin suuret,
kokonaiset lehdet, ja jokaisesta lehtikimpusta huomasimme kasvavan
suuren, valkean kukan, mikä riippui pitkässä nuokkuvassa varressa pää
alaspäin. Nämä kukat antoivat metsikölle hyvin kauniin ulkonäön --
niiden loistavat, valkeat terät olivat somana vastakohtana lehtien
tummalle vihreydelle.
Kaikki nämä seikat me huomasimme, kun menimme lähemmäksi, sillä vaikka
aurinko oli laskenut, oli yhä kyllin valoisaa, jotta saattoi nähdä
esineet melkoisen välimatkan päästä.
Me emme huomanneet tästä pienestä viidakosta mitään muuta, mikä olisi
näyttänyt erikoiselta, kunnes me olimme päässeet aivan sen reunaan.
Me huomasimme vain, että se oli sievästi pyöreä, aivan kuin se olisi
kuulunut johonkin hienoon puistoon ja kuin olisi puistonvartijan
tai jonkun maisemapuutarhurin karsimaveitsi pitänyt sitä somasti
leikattuna. Tietysti oli tämä vain satunnainen omituisuus, kun
ajatteli, että metsikkö kasvoi villissä, asumattomassa maassa, missä
ihmiskäsi ei milloinkaan puuttunut siihen, kuten otaksuimme. Mutta minä
olin kuullut, että sellaisia säännöllisesti muodostuneita viidakkoja
tavataan usein villeissä seuduissa sekä etelä-Afrikan tasankomailla
että Amerikan heinäaavikoilla, ja siksi ei ollut mitään merkillistä,
että niitä olisi yhtä hyvin keski-Afrikassakin.
Tämän takia me olimme tuskin huomauttaneetkaan toisillemme viidakon
muodon omituisuudesta, vaan lähestyimme sitä tarkoittamatta mitään
muuta kuin että saisimme varjoa sen alla. Sen taaja lehvistö, joka
tarjosi suojaa kasteelta vieläpä sateeltakin, jos se sattuisi tulemaan,
näytti kutsuvan meitä luokseen, ja me päätimme ottaa vastaan sen
tarjoaman vieraanvaraisuuden.
Vasta kun me pääsimme hyvin lähelle viidakkoa, me huomasimme tämän
omituisen metsikön oikean luonteen -- ja silloin me huomasimme
erikoisuuden, joka hämmästytti meitä.
Voitte kuvitella hämmästystämme, kun huomasimme, että koko tiheikössä
oli vain yksi puu sen sijaan että -- niinkuin olimme otaksuneet --
siinä olisi ollut todellinen metsikkö, joka peitti tuon miltei acren
suuruisen alan maata.
Varmastikin siinä oli vain yksi puu, ja me olimme väärin pitäneet
suurta, varjostavaa lehti- ja kukkalatvaa kokonaisena metsikkönä!
Mutta minkälainen puu se olikaan! Jos olimme hämmästyneet
traakkipuusta, kävi hämmästyksemme nyt enemmän kuin kaksinkertaiseksi,
kun katselimme jättiläismäistä puiden hallitsijaa, joka tässä levisi
laajalle silmiemme edessä. Traakkipuu kutistui pensaaksi siihen
verraten.
Jos minun pitäisi mainita tämän äärettömän suuren kasvin mittasuhteet,
niin minua tuskin uskottaisiin. Mutta onneksi eivät sen jättiläismitat
ole yksin minun vakuutukseni varassa. Kasvitieteilijät ovat kuvanneet
samankaltaisia puita, vieläpä aivan samaa lajiakin olevia, ja sentakia
tuntee tieteellinen maailma niiden suuren koon hyvin.
Siinä puussa, jonka Brace ja minä tapasimme, oli runko täydelleen
sata jalkaa ympärimitaten. En voi sanoa tarkkaan, koska minulla ei
ollut mittanauhaa, ja olisi tarvittu melko pitkä nuora ympäröimään
sitä. Mutta Ben mittasi sen huolellisesti käsivarsillaan ja ilmoitti
sen olevan "kaksikymmentäviisi syltä". Nyt olivat Benin sylet kelpo
syliä, sillä hänellä oli pitkät käsivarret, ja siitä päätän, että
runko oli vähintäin sata jalkaa ympärimitaten. Noin kahdentoista
jalan korkeudessa maasta haarautui runko useaksi suureksi oksaksi,
joista jokainen oli itsekin aivan kuin puu, ja itse asiassa muutamat
niistä olivat paljon paksumpia kuin metsän useimmat puut. Nämä haarat
ulottuivat monen yardin päähän, ensin vaakasuoraan, mutta kun ne
kaventuivat päätään kohti, alkoivat ne vähitellen kaartua alaspäin,
kunnes niiden uloin pää -- huipussa olevat oksat lehtineen -- aivan
koskettivat maata. Tästä syystä me emme olleet voineet nähdä päärunkoa,
kun lähestyimme. Ulompana olevien oksien lehdet kätkivät sen meidän
näkyvistämme, ja sentakia olimme pitäneet yksityistä puuta metsikkönä
ja viidakkona. Se muistutti tätä sitäkin enemmän korkeutensa tähden,
sillä kuten jo on huomautettu, sen ylimmät oksat eivät nousseet suoraan
ylöspäin enemmän kuin kolme- tai neljäkymmentä jalkaa. Sentakia se ei
ollut maailman korkein puu, vaikka se varmaan oli paksuimpia.
Nyt sattui niin, että minä tiesin, minkälajinen puu se oli -- tiesin
sen nimenkin; minun "ihmekirjani" ei ollut jättänyt kuvaamatta tätä
kasvimaailman harvinaisuutta. Se oli suuri _baobab_.