Benin ja minun tarkoituksena oli palata suoraa päätä parkkiin. Me
olimme täysin tyytyväisiä päivämme metsästykseen emmekä halunneet
enempää riistaa.
Me lähdimme sentakia suuntaan, joka ajatuksemme mukaan veisi meidät
takaisin joelle.
Mutta me emme olleet menneet kauas, kun rupesimme ajattelemaan, että
olimme väärään suuntaan menossa, ja silloin me käännyimme siitä sivulle
päin sekä läksimme toisaalle päin.
Tätä uutta suuntaa me kuljimme enemmän kuin mailin matkan, mutta kun
ei mitään jokea tullut näkyviin, luulimme me, että me nyt varmasti
kuljimme väärää tietä ja palasimme taas takaisin.
Kun olimme kävelleet vielä mailin tai pari tulematta joelle, rupesimme
me ajattelemaan olevamme hukassa. Ainakin olimme varmasti eksyneet
tieltämme, eikä meillä ollut pienintäkään aavistusta, millä puolella
meistä oli joki tai parkki tai kuningas Dingo Bingon varastohuone.
Levähdettyämme hetken -- me olimme tulleet aivan väsyksiin
ponnistellessamme sinne tänne läpi metsien -- me lähdimme uudestaan
liikkeelle ja kävelimme tällä kertaa kolme mailia tai enemmänkin suoraa
suuntaa. Mutta kaikki oli arvaamista ja näyttäytyipä lisäksi olevan
huonoa arvaamista, sillä sen sijaan että olisimme tulleet alaville
laaksomaille, joita oli pitkin joen rantaa; me huomasimme tulevamme
mäkiselle maalle, joka oli avonaista ja jossa kasvoi puita harvassa. Me
näimme runsaasti riistaa joka puolella -- useanlaatuisia antilooppeja
-- mutta me olimme nyt niin huolissamme tiestä, että me emme
ajatelleetkaan pysähtyä ampuaksemme niitä. Sillä hetkellä me olisimme
mieluummin halunneet nähdä "Pandoran" yläprammitangon kuin maailman
suurimman antilooppilauman.
Muuan edessämme olevista kukkuloista näytti olevan korkeampi kuin
muut, ja kun se myöskin näytti olevan lähimpänä, ehdotti Ben, että me
jatkaisimme matkaamme sen huipulle. Siten me saisimme nähdä ympärillä
olevan maan ja luultavasti huomaisimme joen sekä ehkä itse parkinkin.
Tietystikään minä en vastustanut -- minä olin kokonaan toverini
neuvojen johdettavissa -- ja me lähdimme heti kukkulaa kohti.
Se näytti olevan vain mailin tai parin päässä, mutta kun olimme
kävelleet kokonaisen mailin, se ei näyttänyt suureksi hämmästykseksemme
olevan yhtään lähempänä!
Mutta se ei ollut pahinta, sillä kun olimme kulkeneet vielä mailin,
emme yhä näyttäneet olevan lähempänä kukkulaa kuin lähtiessämme. Sitten
meni kolmas maili, ja välimatka meidän sekä mäen välillä oli, mikäli
saattoi huomata, vain hiukan vähentynyt!
Jos minä olisin saanut määrätä olisin heittänyt kaiken toivon
tuon kukkulan saavuttamisesta ja mennyt takaisin, niinkuin olimme
tulleetkin. Mutta toverini oli ihmeellisen kestävä mies siinä mihin hän
vain ryhtyi, ja nyt kun hän oli lähtenyt kulkemaan kukkulalle, oli hän
päättänyt, ettei pysähdyttäisi ollenkaan, ennenkuin olimme saapuneet
aivan sen huipulle, vaikka meiltä menisi auringonlaskuun saakka,
ennenkuin saisimme matkan suoritettua. Siten me ponnistimme eteenpäin
pitäen kukkulan huippua silmissämme ja matkaten suoraan sitä kohti koko
ajan.
Matka oli paljon pitempi kuin olimme otaksuneet. Kukkula oli ainakin
runsaan kymmenen Englannin penikulman päässä siitä paikasta,
missä olimme sen ensin huomanneet, korkeimmalle kohdalle, vaikka
se lähtiessämme näytti olevan vain yhden penikulman päässä!
Mutta ilmakehän puhtaus on niin suuri muutamissa osissa kuumaa
vyöhykettä, missä ei ole yhtään pilveä taivaalla eikä ollenkaan sumua
maan pinnalla, että semmoinen pettyy helposti, joka on tottunut
englantilaiseen maisemaan.
Tuntia ennen auringonlaskua Ben ja minä ehdimme kukkulan huipulle,
mutta meidän vaivamme palkitsi se loistava näköala, joka avautui
eteemme sekä erikoisesti joen näkeminen, se kun juoksi toista puolta
pitkin ja ulottui kauas poispäin meistä loistavan hopeavyön tapaisena,
kunnes se kohtasi valkoisen meren kaukaisuudessa. Me saatoimme juuri
erottaa "Pandoran", joka oli ankkurissa, ja me luulimme voivamme nähdä
kuningas Dingo Bingon majat ja varastohuoneet, jotka pilkistivät
vihreiden puiden keskeltä. Parkki ei näyttänyt suuremmalta kuin pieni
vene, ja vaikka se näytti olevan hyvin lähellä joen suuta, oli sekin
vain näköhairaus, sillä me tiesimme sen olevan enemmän kuin mailin
päässä virtaa ylöspäin.
Tietysti näky tuotti meille iloa, sillä me olimme todella luulleet
olevamme hukassa ja tunteneet itsemme hyvin levottomiksi koko
iltapuolen. Mutta nyt kun näimme asemamme ja suunnan, mihin joki
juoksi, saatoimme helposti löytää tiemme sen luo ja seuraamalla sen
rantoja me tulisimme aikanaan määräpaikkaamme.
Mutta eräs asia oli hyvin epämiellyttävä. Me emme voisi ehtiä
"Pandoralle" takaisin tänä yönä. Me voisimme päästä joen rannalle asti,
ennenkuin aurinko kokonaan laskisi. Mutta me näimme, että maa oli
molemmilla puolilla virtaa tiheän metsän peitossa, ja jollei löytyisi
polkua, tulisi kulkeminen metsän läpi hitaaksi, ja hämärän tultua olisi
mahdotonta mennä eteenpäin. Näytti jokseenkin selvältä, ettemme ehtisi
"Pandoralle" sinä iltana, vaan että meidän piti viettää yö metsässä.
Kun asianlaita oli oleva näin, ajatteli Ben, että me saatoimme yhtä
hyvin pysyä kukkulalla kuin mennä jonnekin muuanne. Me olisimme
saattaneet mennä alas joen rannalle -- joki näet juoksi aivan mäen
toista sivua pitkin, ehkä ei aivan mailin päässä rinteen alareunasta --
ja me ajattelimme alussa tehdä siten, mutta harkitessamme asiaa meistä
näytti paremmalta pysyä siellä, missä olimme. Meillä olisi vähempi
vaara villeistä pedoista, jos jäisimme kukkulalle, jossa ei ollut
paljoa puita, kuin jos menisimme alas tiheisiin metsiin. Joen rantojen
tiesimme olevan paikan, jossa villejä petoja oli eniten, ja vaara
niiden hyökkäyksestä olisi siellä paljon suurempi. Mitä tuli veteen,
emme voineet olla paremmassa asemassa, sillä me olimme löytäneet
kauniin lähteen läheltä huippua ja olimme jo sammuttaneet janomme
siitä. Meidän ei tarvinnut mennä joelle, mitä tähän seikkaan tuli.
Ainoa, mitä meiltä todella puuttui olivat kaikki ruokatarpeet. Meillä
ei ollut palaakaan laivakorppuja eikä lihaa, ja me olimme kumpikin
tulleet nälkäisiksi kuin sudet. Ei ollut vähintäkään mahdollisuutta
saada illallista, ja meidän olisi ollut kuljettava tyhjin vatsoin,
kunnes ehtisimme parkin luo -- ehkä vasta puolipäivän aikaan seuraavana
päivänä.
Me olimme tulleet niin nälkäisiksi, että toverini toivoi nyt että olisi
tuonut mukanaan palasen leijonan lihaa, selittäen, että hän olisi aivan
hyvin voinut syödä viipaleen siitä. Meillä oli nahka yhä mukanamme,
mutta se oli liian sitkeätä meille, vaikka olimmekin nälissämme.
Me istuuduimme lähelle lähdettä ja aloimme miettiä, mihin valmistuksiin
meidän oli ryhdyttävä yön viettämiseksi. Ajattelimme, että oli parasta
koota joku määrä puita ja tehdä roihuava tuli -- ei siksi, että
olisimme pelänneet kylmää, sillä kylmyys oli täällä tuntematon asia.
Päinvastoin, vaikka oltiin jo lähellä auringonlaskua, oli ilma yhä
hyvin kuuma ja painostava. Tarkoituksenamme oli tulta polttamalla
pelottaa tiehensä villieläimet, jotka mahdollisesti: lähestyisivät
nukkumapaikkaamme yön aikana.
Puhuessamme me tulimme nälkäisemmiksi, ja lopulta rupesi vatsamme
vaatimaan niin kovasti, että olisimme melkein voineet syödä ruohoa!
Mutta onni näytti olevan ystävällinen meitä kohtaan ja pelasti meidät
tulemasta ruohonsyöjiksi. Juuri kun aprikoitsimme, mitä löytäisimme
syödäksemme, satuimme näkemään suuren linnun tulevan muutamien puiden
suojasta avoimelle tantereelle. Se ei nähnyt meitä, sillä se tuli joka
hetki lähemmäksi. Se näytti syövän ruohoa liikkuessaan eteenpäin, ja
ollessaan siten kiintyneenä oman ravintonsa etsimiseen se ei huomannut
mitään muuta.
Ben oli ladannut uudestaan "Anna-kuningattaren" tapettuaan leijonan.
Latasin oli pahasti vääntynyt, mutta meidän oli onnistunut saada se
suoraksi jälleen, niin että se kelpasi tarkoitukseensa, ja jotta
olisimme valmiit mahdollisiin sattumuksiin, oli uusi lataus työnnetty
piippuun.
Nähdessämme suuren linnun tulevan niin likelle me painauduimme
rauhallisesti alas kätkeäksemme itsemme ruohikkoon Benin asettuessa
pienen pensaan taakse, jonka läpi hän työnsi musketin pitkän piipun.
Näytti siltä kuin kaitselmus olisi lähettänyt linnun illalliseksemme,
sillä tyhmä elukka käveli suoraan eteenpäin, kunnes se oli tuskin
kahdentoista yardin päässä "Anna-kuningattaren" piipunsuusta. Juuri
silloin Ben veti liipasimesta, ja vaikka ammukset olivat pieniä,
keikahti suuri trappi -- lintu osoittautui trapiksi -- ruohossa ympäri
niin kuolleena kuin naula ovessa. Niin sanoi Ben nostaessaan sen ylös
ja tuodessaan sen leiriimme. Me ryhdyimme nyt valmistamaan lintua, ja
kynittyämme sekä puhdistettuamme sen me sytytimme tulen ja panimme sen
liekkiin paahtumaan. Me emme ehkä keittäneet sitä hienoimmalla tavalla,
ja se oli mahdollisesti hieman savustunut, mutta vaikka olikin, niin
emme huomanneet sitä syödessämme, sillä me söimme kumpikin sydämen
halusta ja ajattelimme, että se oli herkullisin pala mitä ikinä olimme
maistaneet. Tietystikin suolalihan jälkeen johon olimme niin kauan
tottuneet, tuores trappi --- se on maukkaimpia riistalintuja -- ei
voinutkaan olla muuta kuin herkkupala, ja se maistui meille siinä
määrin, että me ennen maatamenoamme teimme uuden hyökkäyksen linnun
kimppuun ja söimme sen miltei loppuun, vaikka se oli suuri.
Me joimme illallisen paineeksi siemauksen kylmää vettä
kristallikirkkaasta lähteestä ja sitten aloimme tuumailla, mihin
oikaisisimme ruumiimme yöksi.