Niin; me tosiaan puhuimme sellaista, että laskeutuisimme puusta ja
panisimme henkemme alttiiksi puukkotaistelussa leijonan kanssa!
On totta, että se oli toivoton yritys, mutta on luultavaa, että
olisimme yrittäneet sitä ennenkuin kärsineet tuota hirmuista tuskaa
vielä pitkän aikaa. Onneksi emme joutuneet tähän epätoivoiseen
vaihtoehtoon saakka. Ratkaisevalla hetkellä tuli onnellinen ajatus
toverini mieleen ja se ajoi päästämme pois ajatuksen puukkotaistelusta.
Muistettakoon, että meillä oli mukanamme musketti. Suurta
"Anna-kuningatarta" ei pidä unohtaa, vaikka yhteen aikaan näytti
siltä kuin olisimme unohtaneet sen. Asianlaita ei ole aivan siten.
Me muistimme sen aivan hyvin, sillä se oli vain silmissämme, maaten
puun juurella, jonne Brace oli sysännyt sen innoissaan päästäkseen
leijonalta pakoon. Mutta se oli meidän saavuttamattomissamme, ja kun
se vielä lisäksi oli tyhjä, emme olleet ollenkaan ajatelleet, että
se olisi meille hyödyksi. Vaikka olisimme saaneet sen käsiimme ja
ladanneet sen uudestaan, tiesimme me, etteivät pyyhaulit tappaisi
leijonaa, ja sentakia olisimme voineet ladata ja laukaista, kunnes
olisimme kuluttaneet kaikki ammuksemme, saamatta aikaan muuta tulosta
kuin että olisimme saaneet pedon vielä raivoisemmaksi -- jos siihen
vielä oli varaa. Näistä syistä emme olleet kiinnittäneet mitään
huomiota "Anna-kuningattareen", ja se makasi siinä aivan meidän allamme
ilmeisesti yhtä hyödytönnä kuin rautatanko.
Kun suunnittelimme puolustus- ja hyökkäyskeinoja, joita voisimme
käyttää hyväksemme aikomassamme loppuottelussa, tuli "Anna-kuningatar"
taas mieleemme, ja Brace keksi keinon, jonka avulla suuri ase
tulisi hyödyksemme. Itse asiassa oli olemassa mahdollisuus, että me
selviytyisimme asiasta sen avulla ilman sitä epätoivoista yhteenottoa,
jota olimme suunnitelleet. Me vain ihmettelimme, ettei ajatus ollut
ennen juolahtanut mieleemme.
Suunnitelmamme oli saada pyssy käsiimme ja ladata se uudestaan, sitten
ärsyttää leijonaa jollakin tavalla, niin että se uudistaisi yrityksensä
käydä puun kimppuun, ja kun se olisi siten aivan lähellä, asettaa
musketin piipunpää aivan liki sen päätä sekä laukaista sisällys suoraan
siihen. Pyyhaulitkin täyttäisivät tarkoituksen, jos ne laukaistaisiin
niin likeltä.
Ensimmäinen vaikeus olisi saada pyssy haltuumme. Se oli puun alla
samalla sivulla, josta olimme kiivenneet ylös, ei kolmenkaan jalan
päässä suuresta rungosta, mutta vaikka se oli niin likellä, oli
ilmeistä, että jommankumman meistä oli laskeuduttava maahan, ennenkuin
saatoimme päästä käsiksi siihen. Tietysti olisi mahdotonta tehdä
tätä ilman hengenvaaraa -- niin, oli todella varmaa, että leijona
hyökkäisi alaslaskeutuvan kimppuun. Se oli vain noin kaksitoista
askelta kauempana ja, niinkuin jo on kerrottu, se piti meitä yhtämittaa
silmällä. Yksi ainoa hyppäys olisi kylliksi, eikä olisi mitään
mahdollisuutta päästä siltä pakoon. Miten saattoi pyssyyn päästä kiinni?
Olen sanonut, että oli ilmeistä, että jommankumman meistä oli
laskeuduttava alas, ja kun tämä olisi suoraa päätä perikatoon menoa, ei
ajatusta siihen ryhtymisestä harkittu hetkeäkään.
Ben oli kuvitellut, että hän saattaisi päästää minut alas apinoiden
tavoin ja että me tällä keinoin saisimme pyssystä kiinni. Mutta
tutkittuamme oksia ja laskettuamme etäisyyden me huomasimme, että
korkeus oli liian suuri ja keino mahdoton käyttää.
Juuri silloin tuli avuksemme toinen ajatus -- Benin aivoissa syntynyt
ajatus -- nimittäin että tekisimme köydenpätkän päähän juoksusilmukan,
koettaisimme saada sen pyssyn ympäri ja sitten vetäisimme pyssyn ylös
silmukassa. Tämä olisi varma suunnitelma, jos vain voisimme saada sen
täytäntöön.
Meillä oli nuoraa -- merimiestä tavataan harvoin ilman sitä. Se
oli sama pätkä, jossa korppikotka oli roikkunut, sillä Ben oli
irroittanut sen, ennenkuin oli viskannut lintunsa pois. Se oli sekä
tarpeeksi pitkä että tarpeeksi kestävä tähän tarkoitukseen, eikä
olisi sopinut paremmin, vaikka se olisi valittu köysitehtaasta. Ben
tiesi, miten silmukka piti tehdä, ja pian oli silmukka tehty hänen
mielensä mukaan. Sitten laskettiin nuora alas hitaasti ja varovasti,
niin ettei silmukka menisi umpeen, ennenkuin se ennättäisi maahan.
Merimiehen taitavan käden ohjaamana silmukka tuli vihdoin maan
pinnalle aivan musketinpiipun suun eteen, ja sitten sitä vedettiin
hitaasti ja hellävaroen pitkin ruohoa. Onneksi ei pyssynpiippu ollut
aivan maanpinnassa kiinni, ja nuora kulki helposti sen alitse. Mutta
Ben ei ollut tyytyväinen, ennenkuin oli saanut silmukkansa piipun
ja pyssyntukin keskivälille aivan toisen kääntörenkaan yläpuolelle.
Sitten hän veti silmukan umpeen nykäisemällä -- tavalla, jonka vain
merimies osaa -- ja kireällä oleva nuora osoitti, että se oli kiinni
ja lujasti paikoillaan. Vielä puoli minuuttia, ja toverini piti
"Anna-kuningatarta" kädessään!
Sen panostaminen oli vain muutamien minuuttien työ, mutta se tehtiin
varovasti, koska pelkäsimme pudottavamme joko ammukset tai latasimen.
Tietysti olisi ase tullut käyttökelvottomaksi, jos olisimme hukanneet
jommankumman niistä.
Kaikkien näiden toimien kestäessä ei vastustajamme ollut jäänyt
rauhalliseksi. Kun se näki musketin nousevan salaperäisesti puuhun,
näytti se kuvittelevan, että häntä vastaan mietittiin jotakin
salajuonta, ja se nousi kaikille neljälle jalalleen sekä päästi
äänekkään murinan.
Ben oli nyt saanut pyssyn ladatuksi ja odotti vain, että leijona
lähestyisi puuta; mutta peto ei näyttänyt ollenkaan aikovan tulla
lähemmäksi. Se murisi yhä ja huiski hännällään kiukkuisesti, mutta
pysyi paikoillaan.
Mahdollisesti pistoolinlaukaus saisi sen houkuteltua lähemmäksi, ja
toverini kehoitti minua ampumaan. Minä tein siten, tähdäten leijonaa.
Luultavasti kylläkin laukaus vain kutitti sitä, mutta se sai osittain
aikaan toivotun vaikutuksen, sillä saadessaan sen ruumiiseensa se
hypähti kerran ylöspäin ja pysähtyi sitten taas -- yhä jatkaen
ulvomistaan ja lyöden kylkiään pitkällä tupsupäisellä hännällään.
Nyt se ei ollut kymmenenkään askeleen päässä pyssynsuusta, eikä se
tullut tällä kertaa lähemmäksi. Tämä oli ilmeistä, sillä jäätyään
hetkeksi seisomaan neljällä jalallaan se istuutui aivan kuin kissa. Sen
leveä rinta oli aivan meitä päin ja tarjosi mitä sopivimman maalitaulun
tähdättäväksi.
Ben oli kovassa kiusauksessa nostaa pyssy ja vetää liipasimesta, mutta
peläten yhä, että tälläkin lyhyellä matkalla pyyhaulit hajaantuisivat
eivätkä tekisi mitään vahinkoa, hän pidätti itseänsä.
Hän kehoitti minua lataamaan pistoolin uudestaan ja laukaisemaan taas,
ja minä olin juuri siinä puuhassa, kun toverini yht'äkkiä kuiskasi
minulle, että pysähtyisin. Minä katsoin häneen nähdäkseni, mitä hän
tahtoi. Minä näen, että hänen mielessään on jokin uusi aie. Minä näin
hänen vetävän varovasti suuren rautaisen latasimen renkaistaan ja
sitten kiertävän tukon rohtimia sen pään ympäri sekä sovittavan sen
pyssynpiippuun, missä rohtimet pitivät sitä kiinni. Sen jälkeen minä
näin hänen laskevan piipun alas ja panevan pyssyntukin olkapäätään
vasten. Minä näin hänen tähtäävän, ja pian sen jälkeen kuului kova
pamaus ja näkyi savupilvi, joka täytti koko puunlatvan kätkien sekä
maan että taivaan näkyvistäni.
Vaikka en voinut muutamaan hetkeen sanoa laukauksen vaikutusta -- ei
Benkään voinut ---- paksun savun takia, ilahduttivat meitä ne äänet,
jotka kuuluivat meille alhaalta. Leijonan ääni tuntui yht'äkkiä
kokonaan muuttaneen riemuitsevan kiljuntansa sävyyn, joka ilmaisi
tuskaa ja pelkoa, ja me olimme vakuutetut siitä, että se oli pahasti
haavoittunut. Me saatoimme kuulla vinkumisen, korskunnan ja kiljunnan,
joka muistutti sitä, mikä kissalta pääsee kuolemantuskissa, mutta
paljon karkeampana ja kovempana.
Kaikki tämä kesti vain muutamia sekunteja -- niin kauan kuin rikkipilvi
riippui puun ympärillä -- ja juuri kun se oli hajaantunut sivulle ja
me saatoimme nähdä maan allamme, loppuivat äänet, ja me huomasimme
suureksi iloksemme mahtavakokoisen pedon loikovan kyljellään
liikkumattomana ja kuolleena.
Me odotimme hetken tullaksemme varmuuteen tästä asiasta ennenkuin
laskeutuisimme varmasta turvapaikastamme. Mutta kun me tarkastimme
petoa ja näimme, ettei se liikkunut, tunsimme itsemme lopulta
vakuutetuiksi asiasta ja hyppäsimme alas maahan.
Totta kylläkin, se oli aivan kuollut. Rautainen latasin oli tehnyt
tehtävänsä ja pisti vielä esiin, puoliksi uponneena sen rintaan -- sen
pää oli tunkeutunut sydämeen asti.
Komea leijona oli kylläkin hyvä saalis yhdeksi päiväksi. Siten ajatteli
Ben, ja kun meillä ei ollut ollenkaan halua saada toista samalla tapaa,
sovimme me, että metsästyksemme nyt päättyi.
Mutta Ben ei aikonut palata ottamatta mukaansa muutamia
metsästäjätaitonsa voitonmerkkejä, ja sentakia me palasimme paikalle
saatuamme vettä janomme lieventämiseksi ja nyljimme suuren traakkipuun
varjossa leijonalta sen nahan.
Tämä voitonmerkki Benin olkapäällä ja minun kantaessani
"Anna-kuningatarta" me käänsimme matkamme "Pandoraa" kohti.