Toverini ja minä pysyimme tietysti paikoillamme puun latvassa; emme
voineet tehdä muuta. Jos olisimme yrittäneet tulla alas, olisimme vain
heittäneet itsemme suoraan leijonan kitaan, -- leijonan, joka oli juuri
sellaisen välimatkan päässä puunrungosta, että se voi saavuttaa meidät
yhdellä ainoalla hyppäyksellä sillä hetkellä, kun astuimme jalallamme
maahan. Siinä se makasi tai oikeastaan oli kyykyssä kuin kissa,
vaikka se ajoittain nousi ja venytti ruumiinsa kyyristyvään asentoon,
pieksi kylkiään tupsupäisellä hännällään, näytti hampaitaan ja kiljui
vihaisesti. Sitten se asettui taas muutamiksi hetkiksi makaamaan ja
nuolemaan haavoittunutta käpäläänsä, yhä muristen sitä tehdessään
ikäänkuin se olisi vannonut kostoa kärsimästään loukkauksesta!
Kun näimme, että se oli lakannut yrittämästä puuhun, olimme toivossa,
että se väsyisi hyökkäykseen ja menisi pois kokonaan. Mutta näistä
toiveista me luovuimme vähitellen, kun huomasimme sen itsepintaisuuden,
jolla se yhä piti meitä silmällä. Jos jompikumpi meistä liikahti oksien
keskellä, hypähti se heti jaloilleen, ikäänkuin se olisi kuvitellut,
että olimme aikeissa astua alas, ja se olisi päättänyt siepata meidät
kiinni. Tämä jo itsessään osoitti, ettei sillä ollut vähintäkään
aikomusta lähteä paikalta pois, ja sai meidät vakuutetuksi siitä, ettei
piiritystä lopetettaisi piirittäjän suostumuksella.
Me aloimme tulla erittäin huolestuneiksi asemastamme. Tähän asti oli
meitä kauhistanut leijonan äkillinen hyökkäys, mutta nuo kauhunhetket
olivat lyhytikäisiä, ja sen kiihtymyksen takia, joka oli seurannut
niitä, ei meillä ollut aikaa miettimään asiaa tai kärsimään. Meillä ei
ollut aikaa tuntea epätoivoa, ja itse asiassa emme olleet ollenkaan
epätoivossa turvallisuudestamme silloinkaan, kun leijona kaikin tavoin
koetti päästä kimppuumme, sillä me emme uskoneet, että se pääsisi
puuhun.
Mutta nyt uhkasi meitä uusi vaara. Vaikka me tunsimme olevamme aivan
turvassa "orrellamme", emme voineet jäädä sinne pitkäksi aikaa. Siellä
ei ollut millään lailla mukavaa istuessamme hajareisin paljaalla
puunoksalla. Mutta mukavuus oli vähämerkityksinen. Me olimme kumpikin
tottuneet ratsastamaan sellaisella puuhevosella, ja mitä tulee
Braceen, olisi hän voinut ruveta nukkumaan, vaikka hänellä olisi
ollut vain ajopurjeen puomi jalkojensa välissä, niin että me emme
olleet huolissamme mukavuudesta. Oli jotakin vakavampaa mietittävää
kuin tämä, ja se oli mahdollisuus joutua nälän ja janon vaivaamaksi.
Minun ei tarvitse sanoa "mahdollisuus". Mitä tulee nälkään, emme vielä
kärsineet ravinnon puutetta, mutta nälän seuralainen jano rupesi jo
tuntumaan, vieläpä melko tavalla. Emme olleet saaneet vettä suuhumme
sitten kun olimme lähteneet joelta, ja jokainen, joka on marssinut
Afrikan kuuman auringon alla, tietää, että aina puolen mailin päässä
tuntee halua juoda. Me kumpikin olimme olleet janoissamme melkein
siitä hetkestä asti kun lähdimme veneellä rannalle, ja minä olin
tähystellyt vettä siitä asti. Me moitimme itseämme siitä, ettemme
olleet tuoneet mukanamme kenttäpulloa tai vesiastiaa, ja me saimme jo
kärsiä huolimattomuudestamme tai pikemmin tietämättömyydestämme, sillä
mieleemme ei ollut ollenkaan johtunut, että sellaiset varustukset
olisivat olleet tarpeellisia enempää kuin jos olisimme menneet päiväksi
linnustamaan kotia lähellä oleville kentille.
Me olimme jo kärsineet janoa, mutta nyt kun istuimme noilla paljailla
oksilla varjon haivenenkaan suojaamatta meitä keskipäivän auringon
säteiltä -- ja vieläpä kuuman, troopillisen auringon -- aloimme me
tuntea täydellä todella janon tuskia tavalla, jolla en ollut niitä
milloinkaan ennen tuntenut. Se oli itse asiassa mitä tuskallisin tunne,
ja minä ajattelin, että jos se lisääntyisi tai vaikkapa jatkuisi
vielä pitkän aikaa, niin se tappaisi minut. Toverini kärsi myöskin,
vaikka ei niin kovasti kuin minä. Hän oli paremmin tottunut sellaisiin
äärimmäisyyksiin ja saattoi paremmin kestää niitä.
Saattoi olla, että jos olisimme todenteolla kiintyneet johonkin työhön,
emme olisi tunteneet tätä kurjuutta niin tuskallisena, mutta meillä
ei ollut mitään tehtävänä paitsi pitää itseämme oksilla tasapainossa
ja mietiskellä rauhallisesti. Tämä teki asian sitäkin pahemmaksi. Me
saatoimme käsittää asemamme ja täydelleen ymmärtää sen vaarallisen
luonteen.
Tulevaisuutemme oli kaikkea muuta kuin ilahduttava. Me emme uskaltaneet
lähteä puusta pois, muuten leijona olisi syönyt meidät suuhunsa. Jos
taas jäisimme puuhun, joutuisimme joko janon tai nälän tai kummankin
saaliiksi.
Miten saatoimme päästä tästä kauheasta vaihtoehdosta? Väsyisikö
leijona pitämään meitä silmällä ja menisi pois? Ei ollut ollenkaan
todennäköistä, että se tekisi siten. Kaikki sen liikkeet osoittivat
vastakkaisia aikomuksia, ja lohdutukseksemme minä muistin nyt
lukeneeni tämän rajun pedon leppymättömästä luonteesta, kun sitä on
haavoitettu tai ärsytetty -- mikä eroaa niin suuresti siitä yleisestä
mielenlaadusta, jota tavallisesti pidetään sen ominaisuutena ja jonka
se varmaan usein tuo ilmi, kun sitä ei häiritä, tai ehkä silloin, kun
se ei ole nälissään.
Meillä ei ollut mitään keinoa päättää, oliko meidän leijonamme
nälissään vai ei; mutta me tiesimme että sitä oli häiritty, vieläpä
kohdeltu törkeästi; sen kostonjanoiset tunteet oli saatettu korkeimpaan
huippuunsa, ja sen takia tulisi nyt esiin kaikki, mitä tahansa
kostonhimoista olikin sen luonteessa. Epäilemättä ei sen viha lauhtuisi
tuossa tuokiossa. Me saisimme odottaa ehkä pitkän aikaa, ennenkuin se
tuntisi itsensä taipuvaiseksi antamaan anteeksi. Meillä ei ollut mitään
toivottavana sen armolta. Mahdollisesti yö saisi aikaan muutoksen. Vain
siihen panimme kaikki toiveemme.
Emme ollenkaan luottaneet siihen, että joku "Pandoralla" olevista
tovereistamme pelastaisi meidät. Vaikka Bracella oli ystäviä heidän
joukossaan, eivät he olleet sellaisia ystäviä, että he olisivat
huolehtineet paljoakaan siitä, miten hänen kävi. He saattoivat näön
vuoksi etsiä häntä, mutta oli kaksikymmentä tietä, joita he saattoivat
kulkea osumatta oikealle tielle, ja olisi pelkkä sattuma, jos löytäisi
jonkun näissä määrättömissä metsissä. Meillä ei ollut paljoakaan
toivoa, että he pelastaisivat meidät.
Se vähäinen toivo, mikä meillä oli heidän suhteensa, perustui
omituiseen luuloon. Toverini otaksui, että "Pandoran" miehet
kuvittelisivat meidän karanneen, huomatessaan ettemme palaisi. Tässä
tapauksessa oli kylläkin luultavaa, että meitä etsittäisiin vieläpä
tarpeellisella innolla, jotta meidän löytämisemme olisi varma!
Tämä oli omituinen otaksuma, ja me kumpikin toivoimme, että se
osoittautuisi oikeaksi. Tämän mahdollisuuden sattuessa oli meillä
suuremmat mahdollisuudet tulla autetuiksi pälkäästämme.
Tähän mennessä oli janomme tullut tuskalliseksi. Kurkkumme olivat
kuivuneet, ikäänkuin olisimme nielleet punapippuria, eikä kielemme
voineet saada aikaan vähintäkään kosteutta. Luonnollinen sylkinestekin
oli lakannut valumasta.
Kun me kärsimme tällä lailla, sai toverini erään ajatuksen; minä näin
hänen viiltävän veitsellään erään oksan kaarnaa. Asia, joka ensinnä
saattoi meidät lähestymään suurta puuta, oli nyt ratkaistu. Uurroksesta
vuoti punaista nestettä -- tämä oli "traakkipuu"!
Toivoen saavamme lievitystä tästä lähteestä me kumpikin kostutimme
huuliamme kirkkaanpunaisella nesteellä ja nielimme sitä, niin pian
kun sitä tihkui esiin. Jos olisimme olleet paremmin tutustuneet
lääkeopilliseen kasvioppiin, olisimme jättäneet tämän nesteen sikseen,
sillä lohikäärmeen veri on tunnetuimpia kutistavia aineita. Voi,
me huomasimme pian koettelemalla sen ominaisuudet. Viisi minuuttia
jälkeenpäin tuntui kielemme siltä, kuin olisi siihen kaadettu
vihtrilliä, ja meidän janomme kasvoi niin voimakkaaksi ja rajuksi,
ettei sitä voinut enää sietää. Me kaduimme nyt katkerasti tekoamme;
me valitimme katkerasti, että olimme maistaneet tuota verenkaltaista
nestettä. Me olisimme saattaneet kestää päiviä, jollemme olisi nielleet
noita kirkkaan punaisia tippoja; mutta me kärsimme nyt jo ikäänkuin
olisi kulunut päiviä siitä kun olimme maistaneet vettä!
Meidän janomme oli äkkiä lisääntynyt ja oli yhä lisääntymässä, kunnes
kärsimämme tuska oli suorastaan kiduttava. Minä en osaa kuvailla sitä.
Sen kauhistavasta luonteesta voi saada jonkun käsityksen, kun vakuutan,
että me todella puhuimme sellaista, että laskeutuisimme puusta ja
panisimme henkemme mieluummin alttiiksi puukko-ottelussa leijonan
kanssa kuin että kärsisimme janoa kauemman aikaa!