Epäilemättä olisimme Ben Brace ja minä lakanneet elämästä seuraavalla
hetkellä. Minä olin valmistautunut siihen, että kumpikin meistä tulisi
revityksi palasiksi -- ja varmaan se olisi ollut seurauksena, jollei
toverini olisi ollut mies nopea neuvoissaan. Mutta onneksi hän oli
sellainen, ja tällä ratkaisevalla hetkellä hän keksi keinon päästä
vaarasta, joka uhkasi meitä. Ehkä hän oli ajatellut asiaa edeltäpäin.
On hyvin luultavaa, että hän oli tehnyt siten, muuten olisi hän tuskin
menetellyt niin tyhmästi kuin hän menetteli, sillä ei mikään olisi
voinut olla tyhmempää kuin ampua leijonaa avoimella kentällä, kun ei
pyssyssä ole muuta kuin pyyhauleja!
On kuitenkin todennäköistä, että Ben oli ajatellut
perääntymismahdollisuuksiaan ennen laukauksen ampumista, vaikka en
voinut kuvitella, minkälaisia ne olivat. Me olimme maakamaralla paksu
puunrunko leijonan ja meidän välillämme, mutta siitä ei tietysti
olisi mitään suojaa, koska peto näki meidät ja kiersi pian meidän
puolellemme. Miten saatoimme siis perääntyä? Minä puolestani uskoin,
että me kumpikin tulisimme tapetuiksi ja syödyiksi.
Ben oli eri mieltä, ja ennenkuin saatoin tehdä muuta kuin päästää
kauhunhuudon, oli hän tarttunut minua jaloista sekä nostanut minut
hartioilleen korkealle ilmaan!
"Nyt, poika", huusi hän, "tartu oksaan ja vedä itsesi ylös. Pian --
pian! tai peto on kimpussamme".
Minä arvasin heti hänen tarkoituksensa ja odottamatta kunnes ehtisin
vastata minä tartuin erääseen traakkipuun oksaan sekä aloin vetää
itseäni ylöspäin. Oksa oli juuri niin korkealla, että saatoin ulottua
siihen käsin -- silloinkin kun pitkä merimies piti minua käsivarsillaan
-- eikä ollut ollenkaan helppoa nostaa ruumistani sen päälle. Mutta
matkan aikana olin oppinut kiipeämään kuin apina, ja vähän pujoteltuani
sekä väänneltyäni itseäni onnistui minun saada olopaikka puun oksien
keskellä.
Sillävälin oli Ben yhtä kovassa puuhassa kuin minäkin noustakseen
hänkin. Hän oli hellittänyt otteensa minusta heti kun huomasi, että
minä olin saanut oksasta kiinni, ja pani nyt liikkeelle kaiken
tarmonsa niinkuin myös kaiken voimansa päästäkseen leijonaa pakoon.
Onnettomuudeksi olivat puun oksat liian korkealla hänen päästäkseen
niihin kiinni, joten hänen oli pakko turvautua toisenlaiseen
kiipeämistapaan. Tietysti oli puunrunko aivan liian paksu, jotta hän
olisi saanut käsivartensa sen ympäri sekä olisi voinut kiivetä sekä
käsin että jaloin -- hän olisi yhtä hyvin saattanut kiivetä sillä
tavoin ylös seinää. Mutta onneksi oli kuori täynnä epätasaisuuksia --
pieniä nystermiä ja uurroksia, vanhojen lehtipaikkojen arpia, mitkä
lehdet olivat aikoja sitten pudonneet, sekä muutamia suurempia läpiä,
joista mahdollisesti tuuli oli katkaissut kokonaisia oksia. Merimiehen
nopea silmä huomasi heti näiden jälkien tarjoaman edun -- ne olisivat
hänellä astimina -- ja potkaisten kenkänsä pois hän tarttui runkoon
sekä sormin että varpain ja alkoi kiivetä ylöspäin niinkuin kissa.
Siinä oli toimittava ripeästi, ja hänen oli pakko käyttää pieni aika
varmistuakseen asiastaan. Jos hän olisi kadottanut tasapainonsa ja
pudonnut maahan, ei hänellä olisi ollut aikaa yrittää toistamiseen
ennenkuin leijona olisi tullut paikalle, ja tietäen tämän hyvin hän
jatkoi edelleen kiipeämistään kynsin hampain.
Hyväksi onneksi olin minä nyt kääntänyt itseni niin että olin kasvot
alaspäin oksalla, ja kun Benin villapaidan kaulus tuli käteni
ulottuville, saatoin minä auttaa häntä, niin että seuraavalla hetkellä
hänen onnistui saada kiinni eräästä oksasta ja heilauttaa itsensä puun
haaralle. Mutta täpärällä asia oli, sillä juuri kun Ben veti riippuvat
jalkansa oksien joukkoon, tuli leijona paikalle ja hypäten ylöspäin
iski käpälänsä rajusti runkoa vasten saaden kaarnan lentämään irti
suurina palasina. Ei ollut kolmeakaan tuumaa sen käpälien päitten
ja Benin jalkapohjien välillä, kun isku sattui, ja jos sen olisi
onnistunut saada kiini toverini nilkasta, olisi tämä ollut viimeinen
kipuaminen, minkä Ben ikinä olisi suorittanut, sillä leijonan käpälä
on käden kaltainen, ja se olisi voinut helposti vetää uhrinsa takaisin
maahan. Siksi oli pakoonpääsy täpärällä, mutta kuten Ben jälkeenpäin
huomautti, "tuuman verran harhaan on yhtä hyvä kuin maili harhaan", ja
tämän tapauksen tulos osoitti sananlaskun todeksi, sillä me olimme nyt
turvassa oksien keskellä, josta leijona ei mitenkään voinut saada meitä
kynsiinsä.
Mutta sillonkaan emme ollenkaan olleet tyytyväisiä tässä suhteessa
emmekä pitkään aikaan tunteneet ollenkaan luottamuksellista
turvallisuuden tunnetta. Me kumpikin tiesimme, etteivät leijonat voi
kiivetä tavalliseen puuhun. Niillä ei ole "karsintakiipeämisen" taitoa,
joka on suotu muutamille karhulajeille, eivätkä ne tietysti voi nousta
puuhun sillä tavalla. Myöskään eivät ne voi kiivetä kuin kissat,
sillä vaikka leijona ei ole muuta kuin suuri kissa -- isoin kaikista
kissoista -- ja vaikka sillä on taaksepäin vedettävät kynnet, sellaiset
kuin kissallakin -- ovat ne kuitenkin tavallisesti niin kuluneet ja
tylsät, että eläinten kuningas voi vain vähäisessä määrässä käyttää
niitä koettaessaan kiivetä puuhun. Tämän takia on puuhun kiipeäminen
aivan sen kykyjen ulkopuolella, eikä sillä ole mitään vaatimuksiakaan
omata tämä taito. Mutta kaikesta tästä huolimatta voi se syöksyä pitkän
matkaa runkoa ylöspäin pelkästään kimmoisien lihastensa voimalla,
etenkin missä kaarna on pinnaltaan epätasaista ja runko suuri sekä
vahva kuten oli traakkipuun laita.
Ei siis ihmettä, että me yhä pelkäsimme; ei ihmettä, että pelkomme
lisääntyi, kun näimme villin eläimen kyyristyvän jonkun askeleen päähän
rungosta ja levittäen leveät käpälänsä harkitsevasti valmistautuvan
hyppäämään.
Seuraavalle hetkellä se syöksyi eteenpäin noin kaksi ruumiinsa mittaa
ja sitten ponnahtaen vinossa kulmassa ylös se sinkoutui ilmaan. Se
hyppäsi varmaankin yli kymmenen jalkaa ylöspäin, sillä sen etukäpälät
iskivät puuhun juuri sen kohdan alapuolelle, josta oksat haarautuivat.
Mutta suureksi helpotukseksemme ei se kyennyt pitämään kiinni
otteestaan, ja sen suuri ruumis putosi takaisin maahan.
Se ei menettänyt rohkeuttaan epäonnistumisensa johdosta, vaan juosten
taas poispäin se kääntyi ja kyyristyi hypätäkseen toistamiseen. Tällä
kertaa se näytti päättäväisemmältä ja menestyksestään varmalta.
Semmoinen ilme oli sen rumalla naamalla yhtyneenä äärimmäiseen
hurjuuteen ja raivoon. Sen huulet olivat taaksepäin vedetyt ja sen
valkoiset hampaat sekä punainen, vaahtoisa kieli olivat näkyvillä
kaikessa kauheassa alastomuudessaan; hirvittävä näky katsella. Me
vapisimme, kun katsoimme siihen. Vielä raju ulvonta -- vielä syöksähdys
eteenpäin -- vielä ponnahdus -- ja ennenkuin meillä oli aikaa lausua
sanaakaan, huomaisimme me leijonan keltaisen käpälän levitettynä puun
haaran päälle ja sen irvistelevän kuonon sekä välkkyvät hampaat aivan
jalkojemme juuressa! Seuraavalla hetkellä olisi peto ponnahuttanut
ruumiinsa ylös mutta toverini mielenmaltti ei jättänyt häntä pulaan
tällä ratkaisevalla hetkellä. Hänen toimintansa oli ajatuksennopeata,
ja ennenkuin leijonalla oli aikaa kohottaa itsensä, oli merimiehen
veitsen terävä kärki mennyt kahdesti suuren käpälän läpi, saaden
kummallakin iskulla aikaan syvän ja verisen ammottavan haavan. Samalla
hetkellä olin minä vetänyt pistoolini, joka minulla oli yhä vyössäni,
ja laukaisin sen hirviön naamaan niin taitavasti kuin osasin.
En ota ratkaistakseni, saiko veitsi vai pistooli halutun tuloksen
aikaan, mutta varmasti sai jompikumpi tuloksen aikaan, tai pikemmin
ehkä kumpikin ase ansaitsee osansa kunniasta. Oli miten oli, vaikutus
oli silmänräpäyksellinen, sillä samalla hetkellä kun ase laukaistiin
ja puukoniskut annettiin, putosi leijona taaksepäin ja juoksi ontuen
ympäri puun runkoa ulvoen ja kiljuen sellaisella äänellä, jonka olisi
saattanut kuulla mailien päähän!
Siitä tavasta, jolla leijona ontui, kävi ilmi, että veitsen
aikaansaamat haavat tuottivat sille tuskaa, ja me saatoimme huomata sen
"kasvoilla" olevasta verestä, että laukaus, vaikka olikin pieni, oli
repinyt sen naamaa melkoisesti.
Lyhyen ajan me toivoimme, että se sellaisen epäonnistumisen jälkeen
lähtisi tiehensä, mutta me huomasimme pian, että toiveemme pettivät;
eivät veitseniskut eikä laukaus olleet loukanneet sitä vaarallisesti.
Ne olivat vain olleet omiaan tekemään sen raivokkaammaksi ja
kostonhimoisemmaksi. Horjuttuaan hetken sinne tänne ja pureskeltuaan
kiukkuisesti omaa, vertavuotavaa käpäläänsä se ryhtyi taas hyökkäykseen
niinkuin ennenkin koettaen hypätä puun oksille. Minä olin taas ladannut
pistoolini. Ben oli taas valmiina veitsineen, ja me odotimme hyökkäystä
sovittautuen lujasti oksallemme.
Leijona ponnahti taas ylöspäin ja syöksyi puunrunkoa vasten, mutta
suureksi iloksemme me näimme, ettei se hypännyt läheskään niin
korkealle kuin ennen. Jos raivo olisi voinut olla hyödyksi, olisi se
onnistunut, sillä sen hurjuus oli nyt huipussaan, ja se sai aikaan
niin pelottavan karjuntayhdistelmän, että me emme voineet kuulla omia
ääniämme, kun puhuimme toisillemme.
Koetettuaan monta kertaa turhaan päästä meidän kimppuumme, näytti peto
tulevan siihen vakaumukseen, että sillä ei ollut voimia tehdä tätä
urotyötä, ja se luopui yrittämästä.
Mutta sillä ei ollut ollenkaan aikomusta lähteä taistelupaikalta.
Päinvastoin me näimme, että se oli päättänyt panna meidät kestämään
piiritystä, sillä me huomasimme suureksi mielipahaksemme, että se
ravasi muutamia askeleita puunrungosta poispäin ja kyyristyi ruohoon --
aikoen ilmeisesti olla siinä, kunnes meidän olisi pakko tulla alas.