Ben oli nyt pahoillaan, ettei ollut tuonut mukanaan luotia tai ainakin
muutamia liereitä kuulia. Suurempia hauleja ei hän ollut voinut tuoda,
koska sellaisia ei ollut parkissa. Mutta lähtiessämme ei kunnianhimomme
ollut noussut niin korkealle, ei toverini enkä minäkään olleet
odottaneet kohtaavamme niin jaloa riistaa kuin antilooppilauma on,
ja me olimme valmistautuneet aivan niinkuin olisimme hankkiutuneet
päivän ajaksi linnustamaan Portsmouthin särkille. Odotimme, että linnut
olisivat pääasiallisena riistana, jonka kohtaisimme, ja senvuoksi
linnuilla ja vain pienillä linnuilla oli pelonaihetta meidän suhteemme.
Ei ole luultavaa, että Ben olisi saanut ammutuksi korppikotkaa, jollei
hän olisi hiipinyt niin likelle, ja silloin oli pienikin ammus, suuren
aseen voimakkaasti lennättämänä, tunkenut sen ruumiiseen sekä tappanut
sen.
Mutta valittelusta ei ollut mitään apua. Me olimme liian kaukana
parkista mennäksemme hakemaan suurempia ammuksia. Ei olisi ollut
mikään huvi kävellä niin kauas sellaisessa kuumuudessa, kuin siellä
oli -- sen lisäksi olisi meidän suoraa tietä palatessamme ollut
kuljettava uudestaan palmumetsän läpi, ja sitä olimme päättäneet
välttää kulkemalla takaisin tullessamme sen ympäri. Ei, me emme voineet
ajatella paluumatkalle lähtöä juuri silloin. Meidän täytyi selviytyä
parhaamme mukaan ilman liereitä kuulia, ja näin päätellen latasi Ben
"Anna-kuningattaren" taas pyyhauleilla, ja me kuljimme eteenpäin.
Emme olleet päässeet kovin kauas, kun omituisenlajinen puu veti
huomiomme puoleensa. Se oli aivan yksin, vaikka siellä oli muita
samanlaisia pienen välimatkan päässä. Mutta toiset olivat paljon
pienempiä, ja juuri suurin puista oli saanut huomiomme kiintymään
itseensä. Niin, vaikka pienemmät puut yleensä muistuttivat tätä puuta,
niin että saattoi sanoa niiden olevan samaa lajia, erosivat ne siitä
kuitenkin melkoisesti sekä muodoltaan että ulkonäöltään, ja jos olisi
jättänyt lehtien erikoisuuden huomioonottamatta, olisi niitä voinut
pitää aivan erilajisina puina. Mutta kumpaistenkin lehdet olivat
tarkalleen samanlaiset, ja tästä sekä muista tuntomerkeistä kävi ilmi,
että molemmat olivat saman lajin puita, vaikka ikäeroitus oli saanut
aikaan eron niiden ulkomuodossa -- niin suuren kuin on tylleröisen,
ruusuposkisen lapsen ja ryppyisen kahdeksissakymmenissä olevan vanhan
miehen välillä. Pienet ja siis myös nuoremmat puut nousivat suora-
ja pyöreärunkoisina, vain muutaman jalan korkuisina. Jokainen oli
suunnilleen täysikasvuisen miehen pituinen, kun taas itse varsi, tai
runko, niinkuin sitä sopivammin voisi nimittää, oli aivan niin paksu
kuin tukevan miehen ruumis, ja mikä oli puussa omituista, se oli
paksumpi ylä- kuin alapäästä, ikäänkuin se olisi otettu maasta ylös ja
istutettu uudestaan väärä pää ylöspäin! Tässä kömpelöltä näyttävässä
rungossa ei ollut yhtään oksaa -- ei edes pienintäkään, mutta aivan
sen yläpäästä lähti laaja kiehkura pitkiä, suoria piikkejä, jotka
muistuttivat ratsasmiekan säilää ollen vain vihreitä väriltään. Ne
pistivät esiin joka suunnalle lähtien säteittäisesti yhteisestä
keskuksesta ja muodostaen suuren pään, joka oli jokseenkin pyöreä
tai pallonmuotoinen. Se, joka on nähnyt aloen tai yucca-kasvin, voi
muodostaa jonkun käsityksen sen omituisen puun lehtiverhosta, jota
toverini ja minä tuijotimme ihmetellen. Lehdet muistuttivat enemmän
yucca-kasvin kuin aloen lehtiä -- niin, koko puu muistutti yucca-kasvia
siinä määrin, että mikäli minä näin jälkeenpäin yucca-puita Meksikossa
ja Etelä-Amerikassa, olen vakuutettu, että nämä ovat hyvin lähellä
samaa lajia -- toisin sanoen ne olivat saman näköisiä ja samaa heimoa,
vaikka kasvitieteilijät pitävät niitä toisistaan eroavaisina, kuten
niinikään sain jälkeenpäin tietää.
Silloin en ollut milloinkaan nähnyt yucca-puuta, vielä vähemmän
sellaista puuta, jota nyt katselimme; tietysti saatoin vain arvata,
mitä ne olisivat.
Ben luuli, että ne olivat palmuja, mutta Ben oli taas väärässä, sillä
hän ei ollut kovinkaan taitava erottamaan luokkaa tai lajia. Hänen
mielipiteensä perustui puiden -- tarkemmin sanoen pienempien niistä --
yleiseen ulkomuotoon. Tosin niillä oli yksinkertaisine, säännöllisen
pyöreine runkoineen, päässä sädekimppuna lähtevä lehtikiehkura, jotakin
palmun erikoista muotoa muistuttavaa, ja kasvioppia kokonaan tuntematon
henkilö, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt senlajista puuta,
saattoi hyvinkin todennäköisesti lausua saman mielipiteen kuin toverini
sekä sanoa niitä palmuiksi. Pikipöksyn silmissä ovat palmuja kaikki
puut joilla vain on säteittäinen lehtimuoto, kuten aloe, yucca-puu
ja Etelä-Afrikan zamiat. Tietystikin hän näki, että puut erosivat
öljypalmuista, joiden keskellä hän oli kulkenut, mutta Ben tiesi, että
oli useammanlaatuisia palmuja, vaikkei hän olisi uskonut, jos hänelle
olisi sanottu, että niitä oli tuhannen lajia. Minun olisi ollut pakko
yhtyä Beniin ja uskoa, että nämä omituiset puut olivat todellisia
palmuja -- minä en ollut parempi kasvitieteilijä kuin hänkään -- mutta
vaikka asia näyttänee omituiselta, saatoin minä sanoa, etteivät ne
olleet palmuja, saatoinpa vielä lisäksi sanoa, minkälajisia puita
ne todella olivat. Tämän tiedon perille olin päässyt erään hieman
omituisen sattuman kautta, jonka nyt kerron.
Niiden muutamien poikienkirjojen joukossa, jotka minulla oli, oli
ollut muuan, joka käsitteli "luonnon ihmeitä". Se oli ollut minun
lempikirjani, ja minä olin lukenut sen kannesta kanteen uudestaan ja
uudestaan varmaankin kaksitoista kertaa. Näiden "ihmeiden" joukossa
oli eräs huomattava puu, jonka sanottiin kasvavan Kanarian saarilla
ja joka oli tunnettu "Oritavan traakkipuun" nimellä. Kuvaus siitä oli
mainion tutkimusmatkailijan Humboldtin tekemä. Hän oli mitannut sen ja
huomannut sen rungon olevan neljäkymmentäviisi jalkaa ympärimitaten,
kun puu itse oli noin viisikymmentä jalkaa korkea. Siitä sanottiin
lähtevän verta muistuttavaa punaista nestettä, kun sitä leikattiin tai
uurrettiin, ja nesteelle on annettu nimi "lohikäärmeenveri" -- vaikka
on huomattava, että useat muutkin puulajit, joista lähtee punaista
nestettä, ovat niinikään tunnetut tällä nimellä. Tämän puun runko,
sanoi tutkimusmatkailija, nousi miltei tasapaksuna kahdenkymmenen jalan
korkeuteen, missä se jakaantui hyvin moneen lyhyeen, paksuun haaraan,
jotka erosivat päärungosta niinkuin kynttiläkruunun haarat, ja jokaisen
näiden päässä oli paksu kiehkura jäykkiä, miekanmuotoisia lehtiä --
aivan kuin olen edellä kuvannut. Keskeltä näitä lehtiä lähtivät kukkia
kannattavat haarat sekä pienen, pähkinänkaltaisen hedelmän sikermät.
Omituisin kohta Humboldtin kertomuksessa oli, että espanjalaiset
tunsivat tämän merkillisen puun silloin kun he löysivät Kanarian saaret
-- enemmän kuin neljä vuosisataa sitten -- ja että siitä asti sen
mittasuhteet ovat kasvaneet tuskin huomattavassa määrässä. Siitä suuri
tutkimusmatkailija tekee johtopäätöksen, että sen täytyy olla maailman
vanhimpia puita -- ehkä yhtä vanha kuin maa itse!
Koko tämän kertomuksen luulen minä olevan totta, lukuunottamatta sen
viimeistä osaa, joka on tietysti vain filosofinen otaksuma. Olen näet
itse käynyt Kanarian saarilla ja katsellut tätä kasvimaailman ihmettä,
joka vieläkin on olemassa lähellä Oritavan kaupunkia Teneriffan
saarella. Onnettomuudeksi on puu Humboldtin käynnin jälkeen tullut
pienemmäksi, sen sijaan että se olisi kasvanut mitoiltaan. Erään
myrskyn aikana heinäkuussa 1819 tuuli taittoi toisen puolen sen
mahtavasta latvasta, mutta puu jatkaa yhä kasvamistaan, ja koska se
on asukkaiden suuri suosikki, on haava paikattu ja onnettomuuden
päivämäärä kirjoitettu paikkaan.
Epäilemättä tästä kunnioitettavasta kasvista pidetty suuri huolenpito
takaa sille olemassaolon ainakin yhdeksi vuosisadaksi eteenpäin.
Nyt ehkä ihmettelette, mitä kaikella tällä jälkeenpäin saadulla
tiedolla Oritavan traakkipuusta on tekemistä Ben Bracen, minun tai
niiden puiden kanssa, jotka olivat saaneet huomiomme puoleensa
tasangolla. Minä sanon teille siis, mitä sillä on tekemistä meidän
kanssamme. Kirjassa, josta puhuin, oli kuva Oritavan puusta. Se oli
vain kömpelö tekele -- tavallinen puupiirros -- mutta kaikesta siitä
huolimatta se antoi sangen hyvän käsityksen suuren kasvin ulkomuodosta,
ja minä muistan hyvin jokaisen lehden ja oksan siitä -- niin hyvin,
että kun jälkeenpäin näin itse puun, tunsin sen heti paikalla. Mutta
mikä oli vielä omituisempaa: niin pian kuin loin silmäni siihen
suureen puuhun, joka oli saattanut toverini ja minut pysähtymään,
tuli vanha kuva eloisana mieleeni, ja minä olin vakuutettu siitä,
että tässä kasvoi samaa lajia oleva puu kuin sekin, joka kuvattiin
kirjassani. Niin, siinä oli paksu, tukeva runko, aivan täynnä mukuroita
ja nystermiä merkkeinä siitä, missä lehdet olivat kerran kasvaneet
-- siinä oli lyhyet, nuijamaiset oksat, haarantuen toisistaan puun
latvassa -- jokaisen tylpässä päässä oli pistimenkaltaisten lehtien
muodostamat kiehkurat ja vihreänvalkoiset kukkaröyhelöt -- kaikki
aivan niinkuin kuvassa! Olin vakuutettu siitä, että edessämme
oleva kunnianarvoinen kasvi ei ollut palmu, vaan oikea traakkipuu,
mahdollisesti yhtä vanha kuin Oritavankin.