Me kävelimme enemmän kuin mailin matkan tämän ihmeellisen metsän
lävitse, ja vaikka me siihen ensin tullessamme olimme ihailleet sitä
niin suuresti, olimme me nyt hyvin innokkaita pääsemään siitä pois. Ei
siksi, että metsä olisi ollut synkkä, päinvastoin oli se jokseenkin
iloisen näköinen, sillä vaaleat, sulkamaiset lehdet päästivät auringon
paistamaan läpi ja varjostivat sen säteitä riittävästi tekemään olon
miellyttäväksi ja viileäksi. Sentakia siellä oli pikemmin valoisaa
kuin synkkää. Syy, miksi me pian väsyimme siihen, oli se, että
jalkojemme alla tuntui kaikkea muuta kuin miellyttävältä. Kuten jo
olen maininnut, oli maan pinta peittynyt pudonneilla hedelmillä.
Koko pinta oli kirjaimellisesti niiden peittämä, niinkuin omenatarha
myrskyisen yön jälkeen, paitsi että palmunpähkinät olivat paksummassa
maakamaralla kuin milloinkaan olen nähnyt omenien olevan -- niitä oli
niin paksulta, ettei voinut ollenkaan valita mukavinta tietä niiden
keskellä, ja muutamissa paikoin oli mahdotonta laskea jalkaansa maahan
astumatta niiden päälle ja musertamatta niitä rikki. Nyt on mehukas
ulkopuoli sillä tavoin muserrettuna melkein yhtä kiinnitarttuvaa
ja tahmeata kuin piki, joten seurauksena oli, että pähkinöiden yli
käveleminen ei ollut helppoa -- lyhyesti sanoen, se oli sekä vaikeata
että epämiellyttävää. Joskus tarttui kokonainen terttu niitä kenkiemme
korkoihin tai uhkasivat ne luistaessaan pois jalkojemme alta saattaa
meidät kaatumaan, ja niin ollen meidän etenemisemme vaikeutui tai estyi
alinomaa. Oli aivan yhtä vaikeata raivata tietään, kuin jos olisi
kulkenut syvän lumen läpi tai jään yli. Meiltä meni varmaan kokonainen
tunti, ennenkuin pääsimme metsän toiseen laitaan.
Me saavuimme sinne lopulta ja olimme hyvin iloisia nähdessämme
toisenlaisia puita, jotka tosin eivät olleet läheskään niin kauniita
kuin palmut, ja varjotkin niiden alla olivat paljon synkemmät, mutta
ne kasvoivat maaperällä, joka tarjosi meille hyvän jalansijan, niin
että me nyt saatoimme edetä pelkäämättä kaatuvamme joka askeleella tai
nyrjäyttävämme nilkkamme.
Tämän varjoisan metsän läpi me jatkoimme matkaamme, mutta kun ei
näkynyt minkäänlaista riistaa, väsyimme pian siihenkin niinkuin
palmuihin. Itse asiassa on paksun tukkimetsän lävitse kulkeminen hyvin
rasittavaa henkilöille, jotka eivät ole tottuneet semmoiseen -- toisin
sanoen niille, jotka eivät ole kasvaneet metsien peittämässä maassa tai
tottuneet metsäelämään. Sellaisista maisema näyttää pian värittömältä
ja yksitoikkoiselta, vaikka se alussa olisi kuinkakin hämmästyttävä,
vaikka kuinkakin kuvankaunis. Siellä on niin vähän vaihtelua --
puut ovat yhtäläisiä, näköalat, jotka silloin tällöin avautuvat,
muistuttavat kaikki toinen toistaan, maaperä, joka on ruohotonta ja
lehtien peitossa, tarjoaa vain vähän puoleensavetävää sekä jalalle
että silmälle, ja vaeltaja väsyy kuuntelemaan usein toistuvia omia
askeleitaan sekä kaipaa nähdäkseen palasen avointa kenttää, missä hän
saattaa katsella yläpuolellaan olevaa sinistä taivasta ja tallata
jalkojensa alla olevaa vihreää ruoho mattoa.
Juuri tällä tavoin toverini ja minä halusimme päästä pois tiheästä
metsästä jonnekin avonaisemmalle seudulle, missä saatoimme nähdä
pitkän matkaa ympärillemme ja missä Benin mielestä saatoimme paljon
todennäköisemmin löytää riistaa.
Kaipuumme tuli tyydytetyksi. Me olimme edenneet noin neljänneksen
mailia, palmumetsän toiselle puolelle, kun se näytti loppuvan
edessämme. Me näimme auringonvalon virtaavan puiden välitse ja
huomasimme isonpurjeen kokoisen palasen taivasta, ja siitä me tiesimme,
että metsässä oli aukko.
Me kiiruhdimme eteenpäin iloisin odotuksin, ja noin sata yardia
kauempana tulimme muutaman kauniin tasangon reunalle, joka ulottui niin
kauaksi kuin silmä voi kantaa, ja tuskin oli yhtäkään puuta estämässä
näköalaa. Siellä täällä vain oli yksityisiä puita tai pieniä ryhmiä,
ikäänkuin tasanko olisi ollut suuri puisto, ja ne olisivat olleet
istutetut sinne. Mutta näkyvissä ei ollut yhtään taloa eikä merkkiäkään
ihmisen läsnäolosta.
Me näimme kuitenkin tasangolla muutamia eläimiä, joiden toverini luuli
olevan saksanhirviä, mutta minä olin taas eri mielipidettä hänen
kanssaan lajin suhteen, sillä minä tiesin niiden sarvista, että ne
olivat antilooppeja.
Siitä ei ollut väliä -- me olimme kumpikin yhtä iloisia nähdessämme
ne -- ja näyttäytyivätpä ne olevan saksanhirviä tai antilooppeja,
halusimme me päästä ampumaan niitä.
Me pysähdyimme hetkeksi pensaiden suojaan ottamaan selvää asemasta ja
suunnittelemaan, miten me saattaisimme lähestyä niitä. Tietysti ei
ollut muuta keinoa kuin hiipiä näkymättömänä niiden luo, ja sen saattoi
tehdä vain käyttämällä hyväkseen pieniä puutiheikköjä, joita oli
sirotettuina ympäri tasankoa. Huomasimme, että muuan niistä ei ollut
kovin kaukana siitä paikasta, missä lauma oli laitumella, ja meillä oli
hyvät toiveet päästä sinne huomaamatta.
Niin pian kuin olimme tehneet kaikki paikan-määräykset, lähdimme
me liikkeelle ja luikerreltuamme tiheiköstä tiheikköön -- joskus
jaloillamme kyykistyvässä asennossa ja joskus ryömien käsin ja jaloin
-- me saavuimme vihdoin juuri sen metsikön taakse, jonka lähellä riista
oli. Me näimme paljon vaivaa luikerrellaksemme metsikön läpi, sillä se
oli täydellistä tiheikköä ja niin täynnä okaisia puita, kuten akasioja
ja aloepuita, että me saimme kelpo naarmuja vaivoistamme.
Vihdoin me kumminkin tulimme kylliksi lähelle toista puolta
saavuttaaksemme tarkoituksemme, ja suonet kiivaasti sykkien me
huomasimme, että antiloopit olivat pysyneet alallaan ja olivat nyt
"Anna-kuningattaren" saavutettavissa. Tietystikään ei minulla ollut
aikomuksena laukaista pistooliani. Se olisi ollut vain ruudin ja
kuulien haaskausta. Minä olin vain pysytellyt Benin mukana ollakseni
lähellä ja nauttiakseni metsästyksestä.
Ben ei ollut hidas ryhtymään toimeen. Hän näki, ettei ollut aikaa
hukattavana, sillä pelokkaat antiloopit näkyivät heilauttelevan
pikkuruisia kuonojaan ilmaan ja haistelevan tuulta, ikäänkuin ne
olisivat epäilleet, että jokin vihollinen oli lähellä.
Toverini tunki juuri silloin "Anna-kuningattaren" piipunpään erään
pensaan läpi, ja antaen pitkän piipun nojata muutamaan oksaan hän
tähtäsi ja antoi mennä.
Ja lauma juoksi tiehensä -- joka sarvi ja sorkka -- niin nopeasti, että
ennenkuin kaiku mahtavakokoisen musketin laukauksesta oli hävinnyt
metsän puihin, ei yhtäkään antilooppia ollut näkyvissä laajalla
tasangolla, eikä ketään elävää olentoa lukuunottamatta Ben Bracea ja
minua!
Ben ajatteli, että hänen olisi pitänyt osua eläimeen, johon hän oli
tähdännyt. Mutta ei kukaan metsämies mielellään tunnusta osuneensa
aivan harhaan, ja jos uskoisimme metsästäjien kertomuksia, olisi
uskomaton määrä haavoittuneita nelijalkaisia ja lintuja, jotka osaavat
päästä pakoon.
Asianlaita oli siten, että Benin ammukset olivat liian pieniä sellaista
riistaa varten ja vaikka hän olisi osunut sata kertaa niillä, ei hän
olisi voinut kaataa niin suurta eläintä kuin nämä antiloopit olivat.