Seuraavana aamuna heti päivänkoiton jälkeen Brace ja minä läksimme
retkellemme. Pari merimiestä, toverini ystävää, souti meidät rannalle
ja vei veneen sitten takaisin. Mieleni ei keventynyt, ennenkuin näin
veneen palaavan ilman meitä, sillä minä pelkäsin vieläkin, että
tyrannini katuisivat jalomielisyyttään, huutaisivat veneen takaisin ja
käskisivät minut laivaan. En ollut onnellinen, ennenkuin olin saanut
joitakin pensaita itseni ja joenrannan väliin, niin että ne peittivät
minut parkin näkyvistä. Sitten tunsin itseni todellakin onnelliseksi
-- siinä määrin, että tanssin ja hypin sekä heilutin käsivarsiani
villisti ympärilläni, kunnes kumppanini alkoi luulla, että minä olin
äkkiä menettämässä järkeni. Jos tunsin itseni onnelliseksi silloin kun
tämä väliaikainen vapaus oli vain edessäni, kuinka paljon iloisempi
olinkaan, kun se oli todella käsillä? En voi kuvailla niitä omituisia
tunteita, joita tunsin sillä hetkellä. Jalkani olivat taas kiinni
kaivatun maan pinnalla, poljettuaan kahden pitkän kuukauden aikana vain
liukasta laivankantta; minä kävelin taas ylväiden puiden varjon alla
ja ympärilläni sekä yläpuolellani näin jäykkien raakapuiden ja mustien
tervattujen köysien sijasta somia oksia ja kirkkaanvihreitä lehtiä.
Sen sijaan että tuuli olisi paukuttanut purjeita tai myrsky vinkunut
kolkosti jäykässä taklauksessa, kuulin minä vain vienon tuulen laulaen
kiitävän ilakoivana oksien läpi ja kantavan siivillään monen suloisen
laululinnun äänen. Ja enemmän kuin kaikki tämä -- minä olin taas vapaa
-- vapaa ajattelemaan, puhumaan ja tekemään, mitä kaikkea en ollut
vapaa tekemään siitä päivästä asti, kuin astuin "Pandoraan".
Nuo äreät kasvot eivät olleet enää silmäini edessä, korvissani eivät
kaikuneet enää nuo karkeat äänet, jotka olivat käyneet yhä karkeammiksi
ivailusta sekä rivoista ja rienaavista puheista. Ei, minä näin vain
kumppanini hilpeät kasvot, kuulin vain hänen iloisen äänensä --
tavallista iloisemman, koska hänkin oli hyvällä tuulella edessä olevan
päivämme hauskuutta ajatellessaan.
Me sukelsimme pian metsiin -- kauas parkin näkyvistä ja kuuluvista --
ja sitten käytimme aikaamme keskustelemalla mielihyvällä toistemme
kanssa, samalla kun käyskentelimme hitaasti eteenpäin.
Olen sanonut, että Benissä oli vähän urheilijan vikaa. Tietysti oli
matkamme metsästysretki, ja meillä oli mukanamme metsästystarpeet --
vaikka olisi tuskin oikein antaa tätä nimitystä niille aseille, jotka
meillä oli. Benillä oli olallaan hyvin suurikokoinen laivamusketti
-- kuningatar Annan aikuinen vanha kapine piilukkoineen ja raskaine
rautalatasimineen -- kaikki yhdessä tehden taakan, joka olisi
nujertanut krenatöörin! Mutta Ben oli kyllin vahva kantaakseen pientä
kanuunaa, eikä välittänyt mitään painosta. Minulle oli hän hankkinut
tukevan pistoolin -- sellaisen, joita käyttävät rakuunat sekä
merimiehet rynnätessään vihollisen laivaan -- ja nämä olivat meidän
aseemme. Lisäksi oli meillä noin naulan verran hauleja, joita toverini
kuljetti tupakkapussissaan, sekä joku määrä ruutia huolellisesti
korkatussa pullossa, jossa oli kerran ollut englantilaisten mielijuomaa
"inkivääriolutta"; sen tukevan muodon ja harmaan värin merkityksestä ei
voinut erehtyä Afrikan metsissäkään. Pyssyn etulatinkia varten olimme
tuoneet mukanamme vähän rohtimia, jotka oli hyvin puhdistettu, ja siten
aseistettuina sekä varustettuina me olimme valmiit tappamaan kaikki
linnut ja nelijalkaiset, jotka mahdollisesti tulisivat tiellemme.
Me kuljimme pitkän matkaa näkemättä kumpiakaan, vaikka kohtasimme monta
merkkiä ja jälkeä molemmista. Me kuulimme yhtä mittaa lintuja, jotka
lauloivat tai visertelivät puiden keskellä sekä päidemme yläpuolella
että ympärillämme. Äänistä me tiesimme olevamme ampumamatkan päässä
niistä, mutta emme voineet nähdä höyhentäkään, joka olisi ohjannut
meitä tähtäämään. Syynä tähän oli se, että puiden lehdet olivat niin
taajassa, että ne peittivät linnut. Epäilemättä ne näkivät meidät
aivan hyvin, ja me olisimme epäilemättä nähneet ne, jos olisimme
tietäneet juuri sen paikan, mihin piti katsoa, sillä onhan hyvin
tunnettu seikka, että luonto on antanut villeinä eläville olennoilleen
sellaiset muodot ja värit, jotka erikoisesti tekevät ne sopiviksi
erilaisiin olopaikkoihinsa. Siten se on antanut jänikselle harmaan
värin, joka muistuttaa kuihtunutta piikkihernettä tai kesantomaata,
peltopyyn täplikkyys tekee sen viljansänkeä muistuttavaksi. Edelleen
on paljon esimerkkejä, joita voisi mainita. Kuumissa vyöhykkeissä tämä
luonnon laki toteutuu niinikään. Pilkukasta leopardia tai pantteria
voi tuskin huomata punaisten ja keltaisten lehtien keskeltä, jotka
peittävät maankamaran metsässä, huolimatta loistavista väreistä, jotka
pistävät silmään, kun eläintä katsellaan häkissään. Papukaijat, jotka
elävöittävät alati vihreän lehvästön, ovat itse sen värisiä. Sensijaan
toiset, jotka enimmäkseen oleskelevat kallioilla tai jättiläispuiden
harmailla ja ruskeilla rungoilla, ovat tavallisesti tummemman värisiä
-- sekä Afrikassa että Amerikassa on näet kalliopapukaijoja yhtä hyvin
kuin niitäkin, jotka oleskelevat vain puiden oksilla.
Tästä syystä toverini ja minä kuljimme pitkän matkaa löytämättä
höyhentäkään. Oli kuitenkin määrätty, ettemme tulisi olemaan aivan
huono-onnisia päivämme metsästyksessä. Kärsivällisyytemme sai lopuksi
palkintonsa, kun näimme suuren tummahöyhenisen linnun, joka istui hyvin
rauhallisena eräässä puussa, mikä oli kuivunut ja lehdetön, vaikka se
vielä seisoi pystyssä. Lintu oli alaoksilla ja ilmeisesti vajonneena
syviin mietteisiin, sillä se istui liikuttamatta päätään tai kaulaansa,
jäsentä tai siipeään.
Minä pysähdyin hieman kauemmaksi, ja Ben lähestyi päästäkseen
ampumamatkalle. Hänellä oli jonkunverran metsästystaitoa, sillä hän oli
nuorempina päivinään harjoittanut hiukan salametsästystä, kuten hän oli
kertonut minulle, ja tämä taito oli hänelle nyt hyödyksi. Pysytellen
puunrunkojen takana ja hiipien hiljaa toisen luota toisen luo saapui
hän vihdoin ampumamatkan päähän siitä, jossa lintu kyykötti. Typerä
luontokappale ei näyttänyt ollenkaan välittävän hänestä, vaikka hänen
ruumiinsa oli monta kertaa osittain sen näkyvissä, niin että jokin
Englannin lintu olisi jo aikoja sitten lähtenyt pakoon. Ben hiipi
hyvin lähelle ollakseen varma laukauksestaan. Hän päätteli, ettemme
me luultavasti kohtaisi monia saaliin mahdollisuuksia, ja koska hän
oli päättänyt olla palaamatta tyhjin käsin, tahtoi hän olla asiastaan
varma, eikä antaa sen epäonnistua. Mutta jos lintu olisi ollut kuollut
ja täytetty, ei se olisi odottanut häntä rauhallisempana. Ben hiipi
eteenpäin, kunnes hän oli kaapelinmatkan päässä kuivuneesta puusta.
Silloin hän pani "Anna kuningattarensa" tähtäysasentoon sekä laukaisi,
ja koska hänen oli melkein mahdotonta olla osumatta, putosi lintu
laukauksesta "kuoliaaksi tapettuna", niinkuin irlantilainen sanoisi.
Tietysti me kumpikin juoksimme esiin ja otimme saaliin haltuumme,
vaikkei kumpikaan meistä tiennyt, minkälaista riistaa olimme saaneet.
Se oli hyvin iso lintu -- aivan yhtä suuri kuin kalkkunakukko,
muistutti sitä melkoisesti ollen punainen väriltään päästä ja kaulasta
sekä ilman höyheniä näissä paikoissa.
Ben luuli, että se oli kalkkuna, tietysti villikalkkuna, mutta minä en
voinut olla yhtä mieltä hänen kanssaan tässä asiassa, sillä muistin
lukeneeni, että villejä kalkkunoita on vain Amerikassa ja Aasiassa,
sekä että niitä ei esiinny Afrikassa, vaikka siellä on trappeja,
florikaneja sekä useita muita lajeja, jotka melkoisesti muistuttavat
kalkkunoita ja joita usein sanotaan tällä nimellä. Päättelimme, että
lintu saattoi olla joku näitä ja sen tähden aivan yhtä hyvä syötäväksi
kuin kalkkuna. Näin ajatellen sitoi toverini suurikokoisen linnun
hartioillensa, ja me jatkoimme matkaamme, kun Ben taas oli ladannut
muskettinsa.
Emme olleet edenneet kymmentä askelta kauemmaksi, kun kohtasimme
eläimenraadon, joka oli pahoin revitty ja osittain syöty. Se näytti
siltä, kuin olisi se ollut saksanhirvi, ja Ben sanoi, että se oli
semmoinen, mutta kun huomasin, että sen sarvet olivat haarattomat,
ja kun myöskin olin lukenut, ettei Afrikassa ole saksanhirviä,
lukuunottamatta erästä lajia, joka oli kaukana pohjoisessa siitä, missä
me olimme, sanoin minä Benille, että luulin raadon varmaan olevan
antiloopin, sillä nämä eläimet ovat saksanhirven asemassa Afrikassa,
ja merimiehet sanovat niitä saksanhirviksi, tietämättä asiaa paremmin.
Ben ei ollut milloinkaan kuullut antiloopeista, vaikka olikin kuullut
gasellista, ja jos olisin nimittänyt sitä tällä nimellä, olisi hän ehkä
yhtynyt mielipiteeseeni.
Mutta "antiloopista" hän ei tietänyt mitään, ja koska vastaansanominen
olisi loukannut hänen metsästäjäylpeyttään, annoin minä hänen
edelleenkin sanoa eläintä saksanhirveksi.
"Niin, niin, se on saksanhirvi, Vilho", sanoi hän painokkaasti, kun me
kävelimme siitä poispäin, "eikä mikään muu, poikaseni. Mikä vahinko,
ettemme ole saaneet pelotetuksi liikkeelle semmoista elävänä -- se
olisi ollut sievä lasti paluumatkallemme, eikö niin, poikaseni?"
"Kyllä", vastasin minä koneellisesti, kuulematta, mitä Ben sanoi, sillä
minä ajattelin sillä hetkellä jotakin muuta.
Me olimme huomanneet, että jokin petoeläin oli raadellut ja puoliksi
syönyt antiloopin raadon -- sillä antilooppi se oli. Ben sanoi, että
sen olivat tehneet sudet tai sakaalit. Todennäköisesti yksi tai
useampi näitä oli aterioinut siitä, mutta oli yksi seikka, jonka olin
erikoisesti pannut merkille, nimittäin silmät. Minun pitäisi pikemmin
sanoa paikat, missä silmät olivat olleet, sillä silmät itse olivat
aivan tiessään, ja kuopat oli puhdistettu aivan pohjaan asti. Siitä
päättelin, ettei mikään nelijalkainen eläin ollut voinut tehdä sitä.
Lävet olivat liian pienet, että sakaali olisi saanut kapean kuononsa
niihin. Työn oli varmaan tehnyt linnun nokka, ja minkälaisen linnun?
No, korppikotkan tietysti!
Entä minkälaista lintua Ben kantoi selässään? Epäilemättä se oli
korppikotka! Paikka, jossa olimme tavanneet sen, raadon esiintyminen
aivan lähettyvillä, sen typerä käyttäytyminen antaessaan metsästäjän
tulla niin lähelle, sen koko ulkomuoto paljaine päineen ja kauloineen,
kaikki nämä seikat vahvistivat epäilystäni. Olin lukenut korppikotkan
tavan olevan semmoisen, että ne ovat muutamissa maanosissa niin kesyjä,
että niitä voi tulla kylliksi lähelle, jotta ne voi tappaa kepillä, ja
näin on laita erikoisesti, juuri kun ne ovat syöneet itsensä haaskasta
kylläiseksi. Nyt osoitti raadon esiintyminen, että juuri tämä lintu oli
äskettäin lopettanut aamiaisensa, ja se seikka oli syynä sen kesyyteen.
Saaliimme oli epäilemättä korppikotka!
Minä oli päätynyt tähän vakaumukseen, mutta en halunnut ilmoittaa sitä
toverilleni, vaan kuljin hänen perässään puhumatta mitään. Ajattelin,
että antaisin hänen huomata asian itsekohtaisesti.
Minun ei tarvinnut pitkältä odottaa tätä tulosta. Ennenkuin olimme
edenneet sataa askelta, näin Benin äkkiä irroittavan nuoran, jolla
lintu oli sidottu, ja nostaen saaliinsa hartioiden yli hän vei sen
lähemmäksi nenäänsä -- sitten hän päästi äänekkään huudahduksen ja
viskasi saaliinsa niin kauaksi luotansa, kuin saattoi, huudahtaen
samalla:
"Kalkkuna, todellakin -- hitto vieköön, Ville, se ei ole mikään
kalkkuna. Rusennettakoon kaaripuuni, jollei se ole löyhkäävä
korppikotka!"