On hyvin luultavaa, että olisin halunnut turhaan -- hyvin luultavaa,
ettei minun olisi sallittu astua rannalle, jollei olisi ollut
suojelijaani Bracea. Työnäni oli yhä edelleen lakaiseminen ja
pyyhkiminen sekä kenkien harjaaminen, ja minä olin yhtämittaisesti
sellaisessa "taloustyössä" aamusta iltaan. Toisten sallittiin mennä
rannalle miltei mielensä mukaan, lukuunottamatta työtuntejaan, ja siten
he menivät ja tulivat useita kertoja päivässä purkaen rommi-, suola- ja
rautalastia, mikä heti annettiin kuningas Dingo Bingon haltuun.
Koetin useita kertoja mennä heidän kanssaan veneeseen, mutta joku
työnsi minut aina takaisin, tavallisesti perämies tai kapteeni itse.
Joka päivä kun aurinko nousi kimaltelevien puunlatvojen yli antaen
niiden rikkaalle vehreydelle kullan vivahduksia, huokasin minä toivoen
vapautta ja olisin antanut mitä vain omistin, jos minun olisi sallittu
kuljeskella vapaasti noiden loistavien metsin läpi. Vain sillä, joka
on ollut kuukausia suljettuna laivaan ahtaisiin tiloihin, kunnes
on kuolemanväsynyt sen yksitoikkoisesta elämästä, voi olla käsitys
tuntemastani kiihkeästä kaipauksesta. Olipa minun laitani huonomminkin
kuin jonkun muun, joka olisi saattanut olla sellaisessa asemassa.
En ollut vain yhteen paikkaan suljettuna, minua lisäksi pideltiin
pahoin. En ollut ainoastaan vanki, vaan orja, jota kohdeltiin tylysti
ja joka perinpohjin inhosi sekä herraansa että tovereitansa. Sentakia
olisin uhrannut mitä tahansa, jos minun olisi tunniksikin sallittu
mennä kävelemään noihin villeihin metsiin, jotka joen kummallakin
puolen ulottuivat niin kauas kuin silmä saattoi kantaa. Minä olin näet
katsellut niitä yläprammitangon huipusta ja nähnyt, että ne olivat
loppumattomat.
En voi sanoa, miksi kapteeni ja perämies siten vastustivat rannalle
menemistäni. Se saattoi johtua siitä, että he epäilivät minua, ja
pelkäsivät, että karkaisin laivasta. Ollessaan tietoisia siitä tylystä
kohtelusta, jota he tavallisesti osoittivat minulle, ei ole omituista,
että he epäilivät minua sellaisesta aikeesta. Asemani olisi tuskin
voinut olla pahempi villi-ihmistenkään joukossa, ja sentakia oli aivan
luonnollista, että heillä oli pelkonsa siitä, että jättäisin heidät.
He eivät suinkaan halunneet päästä minusta eroon sillä tavoin.
Olin osoittautunut olevani suureksi avuksi heille kajuuttapoikana
ja palvelijana, ja he huomasivat minun palvelukseni hyvin
tarkoituksenmukaisiksi. Vaikka he olisivat välittäneet vähän, jos
olisivat hukuttaneet minut tai tappaneet minut iskemällä päähäni,
tyydyttääkseen omaa oikkuaan, olisivat he olleet kovin pahoillaan, jos
minun olisi onnistunut karata heidän käsistään, ja ilmeisesti epäillen,
että minä saatoin hautoa sellaista tuumaa, pitivät he varansa, ettei
minulla olisi pienintäkään tilaisuutta saada sitä täytäntöön. Siksi ei
minun sallittu astua mihinkään veneeseen, jotka yhtämittaa menivät ja
tulivat laivan ja rannan välillä.
Oli toinenkin "Pandoran" mies, jota kohdeltiin samalla tavoin, ja hän
oli hollantilaisparka. Häntä saatettiin kylläkin epäillä karkaamisen
aikeesta. Joskin kohtelu, joka tuli osakseni, oli huonoa, oli se
inhimillistä ja kohteliasta verrattuna siihen miltei yhtä mittaiseen
julmuuteen, jota harjoitettiin hollantilaista kohtaan. Itse vaisto
olisi kannustanut häntä pakenemaan sitä heti ensimäisessä sopivassa
tilaisuudessa.
Onnettomuudeksi oli vaistolla juuri tämä vaikutus, tai pikemmin
voisin sanoa, ihmisliha ja -veri ei voinut kestää sitä kauempaa,
joten hollantilainen päätti karata. Sanon onnettomuudeksi, sillä
yritys epäonnistui ja loppui hirveällä tavalla. Se päättyi tämän
merimiesraukan kuolemaan -- kuolemaan, joka oli kauhea ja tärisyttävä.
Kerron tapauksen muutamin sanoin.
Muutamia päiviä senjälkeen kuin ankkuri oli laskettu, oli
hollantilainen ilmoittanut minulle aikeestaan paeta laivasta. Hän oli
tehnyt minut uskotukseen toivoen, että minä yhtyisin hänen yritykseensä
-- miesparka tiesi, ettei laivassa ollut ketään muuta, joka milloinkaan
olisi sanonut hänelle myötätunnon sanaa. Minä olin tehnyt siten ja
saavuttanut sentakia hänen luottamuksensa. Lisäksi tiesi hän, että
minäkin olin vainottu uhri, ja luuli sen johdosta, että minä olisin
yhtä halukas kuin hänkin pääsemään yhteisen tyrannin saavuttamattomiin.
On totta, että halusin sitä, mutta suojelijani Bracen neuvo oli saanut
minut tyytyväisesti odottamaan parempaa tilaisuutta --- odottamaan
kunnes tulisimme Atlantin toiselle puolen. Olin päättänyt kestää siihen
saakka tietäessäni, että matka Afrikan länsirannikolta Brasiliaan,
"Pandoran" määräpaikkaan, kestäisi vain muutamia viikkoja, sekä
luottaen Bracen lupauksen mukaan siihen, että minä siellä pääsisin
eroon vihatusta merimiehistöstä.
Näistä syistä kieltäydyin yhtymästä hollantilaisen ehdotukseen
ja koetin saada häntä luopumaan aikeestaan samalla neuvoen häntä
odottamaan, kunnes saapuisimme toiselle puolelle.
Neuvoni osoittautuivat turhiksi. Liha ja veri eivät voineet kestää
kauempaa. Miesraukkaa oli vainottu äärimmilleen, niin ettei hän enää
voinut sietää enempää. Epätoivon kannustamana hän teki kohtalokkaan
yrityksensä. Eräänä yönä, kun melkein kaikki laivassaolijat nukkuivat,
kuultiin aivan aluksen sivulta molskahdus, ikäänkuin joku olisi
pudonnut tai hypännyt mereen. "Mies meressä!" kuului niiden harvojen
huuto, jotka olivat valveilla vahtimassa. Se kaikui suusta suuhun,
kunnes nukkujat -- useimmat heistä olivat kannella riippumatoissaan --
olivat valveutuneet.
Yö oli melkein yhtä valoisa kuin päivä -- taivaalla paistoi näet
täysinäinen, pyöreä kuu. Tähän asti oli vallinnut täydellinen rauha
ja hiljaisuus. Miehet, jotka ihmettelivät, kuka oli joutunut mereen,
syöksyivät laivan partaalle ja katsoivat veteen. Pinnalla oleva pieni,
musta esine osoitti, missä miehen pää oli. Se liikkui, ja heikko
loiskiva ääni sekä veteen ilmestyneet pitkät väreet osoittivat, että
joku oli joessa ja ui rantaa kohti kaikin voiminsa.
Mahdollisesti oli joku nähnyt hollantilaisparan, kun hän teki
kohtalokkaan hyppäyksensä, sillä samalla hetkellä huudettiin, että hän
se yritti päästä pakoon.
Sekä perämies että kapteeni olivat varoillaan. Kuumuuden takia olivat
hekin nukkuneet riippumatoissa, jotka oli kiinnitetty peräkannelle, ja
he olivat yhdessä silmänräpäyksessä hypähtäneet jalkeille. Molemmat
riensivät aseistautumaan, ja ennenkuin karkuri oli ehtinyt puolta
matkaa rannalle, nojasivat hänen kiusanhenkensä kaiteen yli kummallakin
kädessään ladattu musketti.
Kummallakin olisi ollut hyvää aikaa laskea kuula onnettoman uhrinsa
läpi, mutta vaikka hänen verensä oli tuleva heidän päälleen, oli
säädetty, ettei hän kuolisi heidän kätensä kautta.
Ennenkuin kumpikaan oli ehtinyt tähdätä, huomattiin vedessä toinen
karehtiminen -- se kulki kohtisuoraan sitä vastaan, jonka uija oli
tehnyt -- ja tämän kareen päässä nähtiin sen muodostajana pitkä, tumma,
hirviömäinen haahmo.
"Krokotiili, krokotiili!" huusivat miehet parkissa.
Sekä kapteeni että perämies pidättyivät ampumasta ja laskivat
muskettinsa. He näkivät, että kaikki tapahtuisi yhtä hyvin ilman heitä.
Olen varma, että huomasin tuolla hetkellä julman tyydytyksen hymyn
kummankin kasvoilla!
"Hollantilais-parka!" kuului ääni huutavan. "Hän ei milloinkaan ehdi
rannalle! Hän on mennyttä miestä -- se nielee hänet kokonaisena,
luineen, lihoineen ja kaikkineen. Katsokaa!"
Kävi miltei kirjaimelleen, niinkuin mies oli sanonut. Kun hän päästi
loppuhuudahduksen, syöksähti tumma hirviö -- nyt muutaman jalan päässä
uhristaan -- nopeasti eteenpäin, sen pitkä ryhmyinen selkä kohosi
korkealle pinnan yläpuolelle, ja temmaten uijan vahvojen luisten
leukojensa väliin se alkoi vetää häntä alaspäin. Villi tuskanhuuto
kaikui onnettoman miehen huulilta ja kajahteli kauas ympäröiviin
metsiin. Mutta ennenkuin kaiku oli vaiennut, oli hirviö vaipunut
uhreineen pinnan alle, ja muutamat veritahraiset kuplat olivat yksin
osoittamassa paikkaa, missä kauhea tapaus oli sattunut.
"Se oli hänelle oikein!" huusi kapteeni hirveästi kiroten, "se oli
hänelle oikein, sille kelvottomalle tyhjäntoimittajalle -- hänestä
ei ole suurta vahinkoa, me kyllä tulemme toimeen ilman häntä, voinpa
sanoa."
"Niin, niin!" yhtyi perämies häneen koristaen hänkin puhettaan
kirouksella ja lisäsi sitten:
"Läksyksi kaikille karkureille! Jos se lurjus olisi pysynyt siinä,
missä oli, olisi hän päässyt tästä, mutta jos tuo hullu pitää paremmin
olostaan krokotiilin mahassa kuin hyvän laivan keulakannella, on hän
saanut halunsa mukaan. Kaikki mitä voin sanoa, on, että hän on valinnut
omituisen aluksen purjehtiakseen!"
Kapteeni vastasi tähän sukkelaan päähänpistoon äänekkäästi nauraen, ja
nauruun yhtyivät monet tunteettomista miehistä. Sitten sekä kapteeni
että perämies panivat muskettinsa takaisin telineelle, vetäytyivät
taas riippumattoihinsa ja vaipuivat uneen. Merimiehet ryhmittyivät
ankkuripelin ympärille ja jäivät hetkeksi keskustelemaan niistä
kauheista tapauksista, jotka olivat sattuneet. Mutta keskustelun sävy
osoitti, että tapaus liikutti heitä vain vähän. Muutamat nauroivatkin
puhuessaan, ja kuului pilapuheita siitä, oliko hollantilainen tehnyt
testamenttiaan, ja kuka oli perivä hänen omaisuutensa. Kun miesraukalla
todellisuudessa ei ollut mitään omaisuutta -- hänen kaikki tavaransa
olivat muutamat repaleiset vaateryysyt, tinalautanen ja vanha veitsi,
haarukka sekä lusikka -- oli pila sitäkin pistävämpi, ja miehet
nauroivat sille sydämellisesti.
Lopuksi sovittiin, että he heittäisivät arpaa hollantilaisen
"varustuksista" seuraavana päivänä, ja kun tämä asia oli päätetty,
hajaantuivat he vähitellen, muutamat nukkumaan makuulavalleen
keulakannelle, toiset kannelle tai riippumattoihin, joita oli
kiinnitetty raakapuihin ja köysitykseen.
Kaikki olivat pian unessa, ja hiljaisuus levisi taas näyttämön yli.
Minä ainoastaan en voinut nukkua, vaan seisoin katsellen laivan
partaan yli, silmät kiintyneinä siihen kohtaan, missä onneton mies
oli viimeksi näkynyt. Siinä ei ollut mitään ohjaamassa silmää -- ei
jälkeäkään lyhyestä verisestä taistelusta. Kirkkaanpunainen vaahto
oli aikoja sitten virrannut pois, ja tumma vesi virtasi väreenkään
ilmestymättä sen pinnalle. Mutta kaikesta tästä huolimatta saatoin yhä
nähdä mielikuvitukseni silmillä tuon hirveän kohtauksen -- kauhean
hirviön joka piti uhriaan poikittain hirveiden leukojensa välissä, ja
saatoin yhä kuulla tuskan huudon kaikuvan kauas metsään. Tietysti oli
se vain mielikuvitusta. Ei ollut mitään häiritsevää ääntä, edes tuulen
tai veden aikaansaamaa. Ylhäällä ja ympäristössä vallitsi vaikuttava
hiljaisuus, ikäänkuin luonto itse olisi saatu pelosta vaikenemaan tämän
kauhistavan tapauksen johdosta!