Takaa-ajo, joka oli kestänyt miltei kokonaisen päivän, vei "Pandoran"
satoja maileja oikealta suunnaltaan poispäin, ennenkuin se oli
kunnolla jättänyt kutterin jälkeensä. Mutta sen oli mentävä vieläkin
viisikymmentä mailia eteenpäin varmistuakseen siitä, että kutteri oli
kadottanut sen näkyvistään ja tietysti sitten luopunut takaa-ajosta.
Viimeinen osa matkaa tehtiin kuitenkin suuntaan, joka oli vinossa
siihen, jota pitkin takaa-ajo oli käynyt. Kun aamu valkeni, eikä ollut
merkkiä kutterista tai muustakaan laivasta, suuntasi orjalaiva kulkunsa
taas rantaa kohti. Se oli nyt niin etäällä etelässä reitistä, jolla se
oli kohdannut risteilijän, että jatkoipa tämä takaa-ajoaan tai palasi,
niinkuin oli tullutkin, kummassakin tapauksessa se olisi liian kaukana
parkista huomatakseen sen. Yön pimeys oli myöskin suosinut orjalaivan
pakoa, ja aamun tullessa sen päällikkö oli aivan varma, että kutteri
risteili kaukana heistä pohjoiseenpäin voimakkaimmankin kaukoputken
näköpiirin ulkopuolella.
Poikkeus, jonka "Pandora" oli tehnyt suunnastaan, ei merkinnyt paljon
sellaiselle kevyelle purjehtijalle. Se saavutti pian menetyksensä,
sillä seuraavana päivänä tuuli oli kääntänyt suuntansa vastaiseksi,
niin että se puhalsi laivan suunnan mukaisesti. Kun sen voima oli vain
heikko, saattoi alus kulkea tukipurjeittensa varassa kymmenen tai
kahdentoista solmun nopeudella tunnissa.
Se kulki nyt suoraan Afrikan rannikkoa kohti, ja ennenkuin aurinko oli
laskenut, kohtasivat silmäni maan -- maan, joka oli niin maineikas --
tai pikemmin pahamaineinen inhimillisillä olennoilla harjoittamastaan
kaupasta -- miesten, naisten ja lasten metsästyksestä ja vaihtamisesta
sekä kauppaamisesta!
Yön ajan parkki kierteli usean mailin päässä rannikosta ja heti aamun
sarastaessa se laski rannikolle.
Siinä ei ollut satamaa eikä kaupunkia. Ei edes taloa ollut näkyvissä.
Maa oli matalaa nousten tuskin merenpinnan yläpuolelle, ja se näytti
olevan tiheän metsän peitossa veden reunaan asti. Ei ollut poijua eikä
meriviittaa ohjaamaan laivan kulkua, mutta kaikesta siitä huolimatta
kapteeni tiesi sangen hyvin, minne hän ohjasi. Tämä ei ollut hänen
ensimmäinen orjanhankintaretkensä Afrikan rannikolle, eikä ensimmäinen
juuri siihen satamaan, johon hän ohjasi. Hän tiesi hyvin, minne hän
meni, ja vaikka maa näytti olevan aivan autio sekä asumaton, tiesi hän,
että lähellä oli ihmisiä, jotka odottivat häntä.
Olisi voinut luulla, että "Pandora" aiottiin ajaa päin rantaa,
sillä aina siihen asti kunnes se oli muutaman kaapelinmitan
päässä rantahietikosta, ei näkyviimme tullut lahdelmaa eikä
maihinlaskupaikkaa, eikä myöskään annettu käskyä laskea ankkuri. On
totta, että useimmat purjeet olivat lasketut alas sekä että laiva
liikkui vain hitaasti vedessä, kuitenkin kylliksi nopeaan törmätäkseen
voimakkaasti rantaan, jos sen sallittaisiin tulla paljon lähemmäksi.
Useat miehistä, jotka olivat ensi matkallaan tälle rannikolle,
rupesivat ilmaisemaan hämmästystänsä, mutta saivat osakseen naurua
vanhemmilta miehiltä, jotka olivat olleet siellä ennen.
Yht'äkkiä hämmästys oli ohi. Kuljettiin pienen metsäisen niemen ympäri,
ja vaikka rantaviiva hetkeä aikaisemmin oli näyttänyt yhtämittaiselta,
huomattiin nyt, että se oli pitkän, kapean vedenpinnan halkaisema, joka
meni kauas maalle päin. Se näyttäytyi olevan pienen, mutta syvän joen
suu, ja parkki meni seutua tutkimatta ja epäröimättä suulla olevan
särkän läpi, nousi virtaa ylös ja laski ankkuriin noin mailin päässä
sisämaahan päin merestä.
Vastapäätä paikkaa, johon olimme ankkuroineet, saatoin huomata
omituisesti rakennetun majan lähellä rantaa sekä kauempana toisen
suuremman, joka oli osaksi puiden varjossa. Rannalla olevan rakennuksen
edessä aivan veden partaalla oli ryhmä tummakasvoisia miehiä tehden
joitakin merkkejä, joihin "Pandoran" perämies vastasi. Toisia miehiä
oli pitkässä kanootissa, joka kellui vedenpinnalla, ja muutamia oli
siihen astumassa ikäänkuin aikoen päästä soutamalla meidän luoksemme.
Minä näin palmut rannalla -- ne olivat ensimmäiset senlaatuiset puut,
jotka näin kasvavina, mutta minä tunsin ne helposti kuvista, joita
olin nähnyt kirjoissa. Siinä oli muitakin suuria puita, jotka olivat
aivan yhtä omituisen näköisiä eroten kokonaan niistä, joita olin
tottunut katselemaan kotona. Mutta huomioni siirtyi puista pian pois
huomatessani, että kanootissa olevat miehet olivat lähteneet rannalta
ja meloivat meitä kohti.
Joki ei ollut yli parinsadan yardin levyinen, ja kun parkki oli
ankkuroituna noin puoliväliin, ei kanootilla tietystikään ollut pitkää
matkaa tultavanaan. Muutamissa sekunneissa se oli laivamme vieressä ja
minä saatoin hyvin sekä täydellisesti nähdä sen tummat soutajat.
Kun minä katselin heitä, tuli mieleeni ajatus, että jos nämä olivat
sopivana näytteenä maansa miehistä, silloin olisi sitä parempi, mitä
vähemmän tekisin tuttavuutta heidän kanssaan. Nyt minä saatoin ymmärtää
Bracen lausunnon, että laivasta karkaaminen Afrikan rannikolla olisi
sulaa mielettömyyttä. "Vaikkakin nämä miehet", sanoi hän, "täällä
'Pandyllä' ovat kelvottomia, on heillä kuitenkin valkea iho ja jotakin
inhimillistä itsessään. Mutta mitä tulee niihin lurjuksiin, joita
tulemme kohtaamaan toisella puolen, ovat he paholaisia sielultaan ja
ruumiiltaan -- sinä saat nähdä niitä, poikani, ja päättää itse." Näin
oli suojelijani sanonut muutamia päiviä aikaisemmin, kun puhuimme
pakoaikeestamme, ja kun katselin pitkää kanoottia sekä tarkastelin
siinä istuvan kymmenkunnan miehen kasvoja, vaikutti väitöksen
todenperäisyys minuun voimakkaasti. Villimpää miesjoukkoa en ollut
milloinkaan nähnyt -- miehet näyttivät todellisilta paholaisilta!
Heitä oli kaikkiaan yksitoista, ja useimmat heistä olivat mustia kuin
kenkänahka, vaikka värissä yleensä oli vaihtelua, pikimustasta likaisen
ruskeankeltaiseen asti. Oli ilmeistä, etteivät he olleet kaikki yhtä
rotua, sillä on tuskin yhtään osaa Afrikan länsirannikosta, jossa ei
olisi eri rotujen sekoitusta tavattavissa -- alkusyynä on epäilemättä
pitkäaikainen orjakauppa rannikon ja sisämaan välillä.
Jos nämä yksitoista herrasmiestä olivat hieman erilaisia väriltään, oli
muita kohtia, joissa he eivät eronneet toisistaan ollenkaan. Heillä
oli kaikilla paksut huulet, tuuheat kulmakarvat, lyhyt villatukka
päässään sekä mitä villein ja raain ilme kasvoillaan. Kahdeksan
yhdestätoista oli alastomia kuin syntymähetkellään, lukuunottamatta
kapeata puuvillakankaista sidettä vyötäisten ja reisien ympärillä. Nämä
kahdeksan käyttelivät meloja, ja minä saatoin huomata, että heillä oli
keihäitä ja vanhoja musketteja veneessä vierellään. Muut kolme olivat
ylenpää luokkaa. Kaksi heistä oli paremmin puettuja kuin soutajat --
vaikkakaan ei paremman näköisiä -- kun kolmas taas tarjosi silmälle
näyn, joka samalla kertaa oli niin pelottavan villi ja kuitenkin niin
hullunkurinen, että oli vaikeata ratkaista, pitikö häntä nauraa vai
pelätä.
Tämä mies oli todellinen neekeri, musta kuin piki, paksu kuin
vesitynnyri ja äärettömän kookas. Hänen kasvonsa eivät olleet niin
neekerimäistyneet (jos saan sellaista sanaa käyttää) kuin muutamien
hänen tovereittensa, mutta niissä oli vielä pahempi ilme kuin oikein
paksuhuulisilla, sillä se ei ollut typerä niin kuin heidän. Päinvastoin
siinä ilmeni julmuutta sekoittuneena yhteen jokseenkin suuren
viekkauden kanssa -- siinä oli tosiaankin kasvot, jotka olivat täynnä
kaikenlaista pahuutta. Ne muistuttivat hyvän joukon naamoja, joita
olen jälkeenpäin huomannut Intiassa -- niiden lihavien yksinvaltaisten
ruhtinasten joukossa, joiden yhä sallitaan hallita kehnosti muutamia
osia tästä onnettomasta maasta -- ja suuri musta parta, sekä poskiparta
että viikset, lisäsivät yhdennäköisyyttä.
Eivät miehen kasvot eikä koko tehneet häntä naurettavaksi. Aivan päin
vastoin. Katsaus niihin sai aikaan melkein vastakkaisen vaikutuksen.
Puku se hänessä oli naurettavaa, ja jos hän olisi ollut pyntätty
näyttämöllä esitettävää pilanäytelmää tai joulukuvaelmaa varten, ei
hän olisi voinut olla puettu hullunkurisemmalla tavalla. Ruumiin
verhona hänellä oli kirkkaanpunaisesta kankaasta tehty virkapukutakki,
jonka kuosi ja kauluksenkäänteet ilmaisivat, että se oli aikoinaan
palvellut Yrjö-kuninkaan armeijassa. Se oli ollut jonkun kersantin
paraatitakki, sillä virkamerkit olivat vielä hihoissa -- ja tukeva
kersantti hän varmaan oli ollutkin -- armeijan tukevimpia. Takki oli
suuri ja kuitenkin se oli tiukasti sopiva nykyiselle pitäjälleen, eikä
sitä voinut ollenkaan napittaa päällä ollessa. Lisäksi olivat hihat
useita tuumia liian lyhyet ja neekerin suuret mustat ranteet tarjosivat
omituisen vastakohdan punaisen kankaan loistavaa väriä vasten.
Takanapäin haarautuivat liepeet aivan erilleen näyttäen takin pitäjän
mahtavat istuinlihakset, joita peittivät raidallisen merimiespaidan
helmat, mitkä ulottuivat vähän matkaa alapuolelle. Paidan alapuolella
taas mahtavat, paksut, mustat reidet ja sääret olivat paljaina
varpaisiin saakka.
Vanha kolmikolkka hattu, jossa oli haljistunut reunanauha ja sulat --
se oli epäilemättä kerran koristanut jonkun amiraalin tai kommodorin
päätä -- kenotti korkealla uuden tuttavansa villaisella päälaella sekä
täydensi järjettömän kokonaisuuden. Miehen vyöhön oli pistetty pitkä
veitsi, ja hänen jalkojensa välissä roikkui suuri käyrä sapeli.
Kaikki tuo olisi ollut kylläkin naurettavaa -- sellainen omituinen
ilmestys muissa olosuhteissa -- mutta "Pandoran" miehistön puolelta
en huomannut mitään halua nauraa. Kapteeni oli antanut ankaran
määräyksen sellaista käyttäytymistä vastaan, sekä käskyn kaikille
laivassaolijoille ottaa vastaan "Hänen Majesteettinsa kuningas Dingo
Bingo" kaikella kohteliaisuudella sekä kunnioituksella.
Tuo kireätakki ja kolmikolkkahattu oli siis kuningas -- kuningas
"Dingo Bingo"! Ne kaksi, jotka olivat osittain puetut, olivat hänen
neuvonantajiaan, ja kahdeksan mustaa kanoottimiestä oli osa hänen
henkivartiotaan.
En tehnyt kaikkia näitä huomioita sill'aikaa kun tulijat olivat
kanootissa. Siihen ei ollut aikaa. Sillä hetkellä kun he lähestyivät
parkin sivua, heitettiin heille köysiä, ja kanootti vedettiin laivan
viereen. Laskuluukusta oli jo pantu tikkaat, ja "Hänen Majesteettinsa"
kiipesi ylös niitä pitkin sekä otettiin laivassa vastaan kaikilla
kunnianosoituksilla.
Hänen ja hänelle hyvin tutun kapteenin kesken vaihdettiin iloiset
tervehdykset, ja jälkimmäinen suuntasi pitemmittä mutkitta kulun
peräkantta kohti sekä vei hänen majesteettinsa kajuuttaan ilmeisen
juhlallisin elein, mutta kuitenkin sillä suorasukaisella ja
tuttavallisella tavalla, joka osoitti, että nuo kaksi olivat vanhoja
ystäviä -- paraita ystäviä maailmassa.
Perämies teki parhaansa pitääkseen seuraa kahdelle "valtioneuvokselle",
kun taas henkivartion miehet jäivät alas kanoottiin. Hänen
majesteetillaan ei ollut mitään pelkoa henkilökohtaisesta
turvallisuudestaan. Hän tunsi orjalaivan ja sen päällikön. Hän oli
odottanut kumpaakin, eikä hänen sentakia tarvinnut kysyä mitään matkan
tarkoituksesta. Kippari ja kuningas ymmärsivät toisensa.