Niin -- epäilemättä olin orjalaivassa -- sellaisessa, joka oli
asianmukaisesti sovellutettu tuota epäinhimillistä liikennettä varten
-- varustettu sen mukaisella miehistöllä. Voisin myös sanoa aseistettu,
sillä vaikka laivassa ei ollut tykkiä, huomasin minä suuren joukon
musketteja, lyhyitä sapeleita sekä pistooleja, jotka oli tuotu kannelle
jostakin salaisesta kätköpaikasta ja jaettu miehille puhdistettavaksi
sekä kuntoon pantavaksi. Kaikesta tästä kävi selväksi, että "Pandora"
oli aikeissa ryhtyä johonkin uhkarohkeaan yritykseen, ja vaikka se ei
taistelussa voinut vastustaa pienintäkään sotalaivaa, oli se päättänyt,
että ei pelkkä yhden veneen miehistö voinut ottaa sitä kiinni ja
ryöstää siltä sen ihmislastia. Mutta "Pandora" pani menestyksen
toivonsa enemmän purjeisiinsa kuin varustuksiinsa, ja harvat sotalaivat
todellakin saattoivat saavuttaa sen avovedellä ja suotuisalla tuulella
-- siten se oli rakennettu ja taklattu.
Sanon, etten kauempaa ollut epätietoinen sen oikeasta luonteesta. Itse
asiassa ei laivaväki enää salannut sitä. Päinvastoin miehet näyttivät
olevan riemuissaan toimestaan, katsoen sitä urotyön ja uskaliaisuuden
valossa. Pikariensa ääressä he lauloivat lauluja, joissa "rohkea
orjalaiva" ja sen "iloinen miehistö" oli pantu näyttelemään sankarin
osaa, ja monta raakaa sukkeluutta lausuttiin sen "mustanahkaisesta
lastista".
Me olimme nyt päässeet eteläpuolelle Gibraltarin salmea ja purjehdimme
reitillä, missä emme hyvinkään luultavasti kohtaisi englantilaisia
sotalaivoja. Risteilijät, joiden ainoana tehtävänä on pitää silmällä
orjakauppaa olivat paljon kauempana etelässä pitkin rannikkoja,
missä orjia tavallisesti tuodaan laivaan. Kun ei ollut pelkoa niiden
kohtaamisesta muutamiin lähipäiviin, ei "Pandoran" miehistöllä ollut
juuri muuta tehtävää kuin huvitella. Sentähden pidettiin yhtämittaisia
kemuja ja juotiin, tanssittiin sekä tehtiin kujeita aamusta iltaan.
Olette ehkä hämmästynyt saadessanne tietää, että niin ilmeisesti
orjakauppaa varten varustettu laiva oli saattanut siten avoimesti
ja suoraan purjehtia merelle brittiläisestä satamasta. Mutta on
muistettava, että aika, josta minä kirjoitan, oli monta vuotta sitten
-- vaikka mitä tähän asiaan tulee, ei olisi ajan puolesta väärin
panna kertomukseni kuvaamia tapauksia vuoteen 1857. Monta orjalaivaa
on lähtenyt brittiläisistä satamista juuri tänä vuonna ja huolimatta
kaikista kerskatuista ponnistuksistamme orjakaupan ehkäisemiseksi
saattaa huomata, että nykyään toimii suhteellisesti yhtä suuri joukko
Englannin alamaisia tässä häpeällisessä puuhassa kuin jonkun muunkin
kansakunnan.
Yritys poistaa Afrikan orjakauppa ei ole ollut enemmän eikä vähemmän
kuin suuremmoinen petkutus. Ei yhdelläkään niistä hallituksista,
jotka ovat olleet mukana tässä ihmisystävällisessä suunnitelmassa,
ole ollut muuta kuin haalea mielenkiinto asiaan, ja ne mitättömät
ponnistukset, joita ne ovat tehneet, ovat tarkoitetut enemmän muutamien
äänekkäiden ihmisystävien rauhoittamiseksi kuin todelliseksi aikeeksi
tuon kauhistavan homman pysäyttämistä varten. Yhtä kiinni otettua
orjalaivaa kohti vähintäin kaksikymmentä pääsee menemään vapaana
purkaen kuihtuneet tuhantensa läntisen maailman rannoille. Niin --
vieläpä pahemminkin -- tyranni (Napoleon III. -- _Suom._), joka junan
nopeudella nyt pahentaa Ranskan miljoonien asujanten tapoja, käyttää
väärällä tavalla saatua valtaansa tämän ihmissielujen vaihtokaupan
jälleen ennalleen saattamiseksi ja orjakauppa kukoistaa ennen pitkää
yhtä rehevänä kuin konsanaan.
Isolle Britannialle olisi jo aikoja sitten ollut helppo asia
hävittää kaikki orjakaupan jäljetkin, vieläpä lisäämättä ainoatakaan
menoerää kulunkeihinsa. Mikä saattaa olla mielettömämpää kuin maksaa
portugalilaisille orjakauppiaille 3000,000 puntaa, jotta heidät
saataisiin jättämään orjain kaupitseminen? Tosiaan se on todellinen
rikoksen palkinto -- vahingonkorvaus siitä, että on luovuttu
rosvoamisen ja murhaamisen ammatista! Sanon, ettei mikään olisi ollut
helpompaa, kuin että Englanti olisi lopettanut tämän kauheuden koko
olemassaolon jo vuosia sitten. Sen olisi tarvinnut vain toimia enemmän
tosimielessä ja vähän suuremmalla tarmolla -- tarvinnut selittää, että
orjakauppias oli merirosvo, ja menetellä hänen kanssaan sen mukaisesti
-- toisin sanoen hirttää hänet miehistöineen laivansa raa'annokkaan,
kun hänet olisi saatu kiinni -- eikä koko maailmassa olisi ollut
kansaa, joka olisi uskaltanut nostaa äänensä sellaista menettelyä
vastaan. On tosiaankin aivan nurinkurista hirttää merirosvo ja antaa
orjakauppiaan mennä. Sillä jos myönnetään, että mustan miehen henki on
yhtä arvokas kuin valkoisenkin, silloin orjakauppias on kaksinkerroin
murhaaja, koska on hyvin tunnettu tosiasia, että jokaisesta Atlannin
yli menevästä orjalastista ummelleen yksi kolmasosa sortuu matkalla.
Sentakia on aivan nurinkurista kohdella orjalaivan kapteenia ja
miehistöä lempeämmällä tavalla kuin merirosvolaivan kapteenia ja
miehistöä. Jos kumpaankin olisi johdonmukaisesti sovitettu samaa
oikeuden mittakaavaa, on vain luonnollista otaksua, että orjalaivoja
olisi nyt yhtä harvassa kuin merirosvoja, jollei hyvän joukon
harvemmassakin. Minun ajatuksenjuoksuni ei käsitä, miten maailmalle
lakiasäätävät viisastelijat voivat tehdä eron kahdenlaisten roistojen
välillä. Samaten on minulle arvoituksena, miksi ei orjakauppiasta
hirtetä heti, kun hänet saadaan kiinni.
Menneinä vuosina tämä olisi saatettu tehdä, ja orjakauppa olisi
hävitetty perinpohjin. Nyt se on vaikeampaa, kun Ranskan itsevaltias
on pannut suostumuksensa merkin tähän epäinhimilliseen hommaan, eikä
orjakauppias ole enää rikollinen. On aivan toinen asia hirttää raa'an
nokkaan joku ranskalainen lurjus, jolla on valtuutuksensa myydä
sieluja ja ruumiita, sen alla vahvistuksena keisarillisen majesteetin
nimikirjoitus.
Voi! Maailma menee taaksepäin; sivistys taantuu -- inhimillisyys on
kadottanut mahdollisuutensa, ja orjakauppa jatkuu yhtä vilkkaana kuin
konsanaan!
Olin liian nuori ensi matkani aikana kehitelläkseni siveellisiä
mietteitä tällä filosofisella tavalla, mutta joka tapauksessa olin
saanut mieleeni täydellisen inhon orjakauppaa kohtaan, niinkuin itse
asiassa useimmat maani kansalaisista. Aika, josta puhun, oli se,
jolloin Wilberforcen ja muiden suurten ihmisystävien kiitettäväin
ponnistusten takia maamme oli juuri näyttänyt maailmalle tuon jaloimman
aikakirjoihin merkittävän esimerkin -- maksanut kaksikymmentä miljoonaa
puntaa ihmisyyden hyväksi. Kaikki kunnia niille, jotka ottivat osaa
jalomieliseen avustukseen! Nuori kun olin, olin muiden tavoin kuullut
paljon orjakaupan kauhuista ja julmuuksista, sillä tähän aikaan niitä
selostettiin huomattavalla tavalla Englannin yleisölle.
Kuviteltakoon sitten tuntemaani kurjuutta, kun huomasin olevani
laivassa, joka itse asiassa oli tämän häpeällisen puuhan palveluksessa
-- olevani yhteydessä juuri niiden miesten kanssa, joihin olin saanut
sellaisen vastenmielisyyden ja inhon -- niin, olevani itse yhtenä
miehistöstä!
En voi kuvailla sitä surkeuden tunnetta, joka valtasi minut.
On mahdollista, että olisin ollut enemmän kuohuissani, jos olisin
huomannut asian yhtäkkiä, mutta niin ei käynyt. Minä sain tiedon
asteettain, ja minulla oli kauan epäilyksiä, ennenkuin pääsin
varmuuteen. Lisäksi en tuntenut niin kipeästi asemani kauheutta,
kun olin ollut henkilökohtaisen huonon kohtelun sekä muiden huolien
kiusaama. Niin, olin alkanut kuvitella joutuneeni todellisten
merirosvojen joukkoon, sillä tämänlaiset herrat olivat jokseenkin
tavallisia siihen aikaan, ja olen varma, ettei joku merirosvojoukkio
olisi ollut vähääkään törkeämpää ja raaempaa kuin "Pandoran" miehistö.
Siksi oli melkein helpotus saada tietää, etteivät he olleet merirosvoja
-- ei siksi, että heidän toimensa olisi ollut jossakin suhteessa
parempi, mutta minulla oli ajatus, että heidän seurastaan olisi
helpompi päästä pois. Tämän lähtöaikomuksen minä aioin toteuttaa heti
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Tuon aikeen täyttämistä minä nyt rupesin ajattelemaan, milloin vain
minulla oli hetkinenkin vapaata. Tulevaisuuteni oli tosiaankin
kauhistava. Saattoi kulua pitkiä kuukausia, ennenkuin minulla olisi
vähempiäkään mahdollisuuksia päästä tästä hirveästä laivasta --
kuukausia, niin, saattoi kulua vuosia! Minä en pelännyt enää kontrahdin
määräyksiä, sillä nyt ymmärsin, että se kaikki oli ollut petosta, koska
en saattanut olla laillisesti sidottu toimeen, joka itse ei ollut
laillinen. Ei, minulla ei ollut mitään tällaista pelättävänä. Pelkoni
oli vain, etten kuukausiin -- mahdollisesti vuosiin -- koskaan saisi
mahdollisuutta paeta niiden paholaisten silmälläpidon alta, joiden
käsiin olin niin tietämättäni uskonut itseni.
Missä yrittäisin paeta? "Pandora" oli menossa Afrikan rannikolle
hakemaan orjia; en voinut karata sill'aikaa kun oltiin siellä.
Sillä ei ollut ketään viranomaisia, joihin olisin voinut vedota tai
jotka olisivat voineet pitää minun puoltani kapteenin vaatimuksia
vastaan. Ne, joiden kanssa olisimme yhteydessä, olisivat joko
alkuasukaskuninkaita tai halveksittavia orjakaupan välittäjiä, joista
kummatkin luovuttaisivat minut taas takaisin ja riemuitsisivat
tehdessään siten tyrannini kiitollisuuden saamiseksi. Lähtisinkö
karkuun ja etsisin suojaa metsistä? Siellä minä joko kuolisin nälkään
ja janoon, tai raatelisivat petoeläimet minut palasiksi -- niitä on
paljon orjarannikoilla. Jompikumpi näistä olisi kohtalonani, tai muuten
ottaisivat villit alkuasukkaat minut kiinni, ehkä murhaisivatkin --
tai, mikä olisi vielä pahempaa, pitäisivät minua elinaikaisessa,
hirveässä orjuudessa, jonkun raa'an neekerin orjana -- Oi! Semmoinen
tulevaisuudenkuva oli kauhistava!
Sitten kuljin ajatuksissani Atlannin yli ja harkitsin toista
pakomahdollisuutta, joka saattoi tarjoutua vastaisella rannalla.
"Pandora" menisi epäilemättä lasteinensa Brasiliaan tai jonnekin
Länsi-Intian saarille. Mitä toivoa minulla olisi sitten? Laiva toimisi
aivan varmaan salaperäisellä tavalla lastiaan purkaessaan. Purkaminen
tapahtuisi ehkä yön suojassa jollakin autiolla rannalla kaukana
kaupungista, vieläpä merisatamastakin, ja risteilijöitten pelossa se
kävisi suurella kiireellä. Yksi ainoa yö riittäisi salaa kuljetetun
ihmissielulastin maihin viemiseksi, ja aamulla laiva olisi taas poissa
-- ehkä samanlaisella uudella matkalla. Silloin ei minulla olisi
minkäänlaista mahdollisuutta mennä rannalle -- ei tosiaan luultavasti
olisi -- vaikka minä en silloin epäröisi turvautua metsiin, luottaen
siihen, että Jumala suojelisi minua.
Mitä enemmän minä mietin asiaa, sitä enemmän tulin vakuutetuksi
siitä, että pakoni laivalta, joka ei minusta nyt tuntunut paremmalta
kuin uivalta vankilalta, olisi äärimmäisen vaikea tehtävä -- miltei
toivoton. Oi! Edessäni oli kauhistava tulevaisuudenkuva.
Jospa voisimme kohdata jonkun englantilaisen risteilijän! Toivoin
sydämestäni, että joku niistä näkisi meidät ja rupeaisi ajamaan meitä
takaa. Minulle olisi tuottanut riemua kuulla laukauksen räiskähtelevän
raakapuissa ja räjähtävän "Pandoran" kylkeen!