Omituista sanoa, minä sain osakseni hieman parempaa kohtelua tämän
tapauksen jälkeen, vaikka se ei tullut omantunnontuskista tapahtuman
johdosta eikä siitä, että perämies tai kapteeni olisivat tulleet
inhimillisemmiksi tai ystävällisemmiksi. Syy oli aivan toinen. Asia
johtui siitä, että molemmat käsittivät tekonsa tehneen miehistöön
epäedullisen vaikutuksen. Monet miehistä olivat Bracen ystäviä
ja ihailijoita, ja häneen yhtyen eivät he ollenkaan hyväksyneet
päällikköjen menettelyä, joten keulakannella ja ankkurinvivun ääressä
kuului melko lailla tyytymätöntä puhetta tämän tapauksen jälkeen, usein
hyvinkin äänekästä. Brace oli saavuttanut suosiota sen kautta, että oli
hypännyt mereen auttamaan -- todellinen rohkeus saa aina ihailijoita,
olkootpa he sivistymättömiä tai hienostuneita -- ja Bracen ystävien
lukumäärä oli kasvanut sen kautta. Minä kuulin, että hän oli tosiaan
tullut väliin, kun minua pakoitettiin kiipeämään ylös, sekä huutanut
vastakkaisia käskyjä kuin mitä perämies oli antanut. Tämä oli syynä
hälinään, jonka olin huomannut kannella, ja se taas oli seurauksena
siitä, että useat hänen ystävänsä koettivat pidättää häntä, kun muut
taas yhtyivät hänen vetoomukseensa.
Sekä kapteeni että perämies olivat peräkannelta kuulleet kaiken tämän,
mutta eivät olleet huomaavinaan sitä. Jos siinä olisi ollut joku
muu mies kuin Brace, olisivat he heti panneet hänet rautoihin tai
rangaisseet häntä vielä ankarammin -- etenkin jos hän olisi sattunut
olemaan heikompia ja vähemmän suosittuja miehistön kesken. Mutta
olosuhteiden ollessa näin eivät he ryhtyneet mihinkään toimenpiteisiin
asiassa, eikä ketään rangaistu niistä moittivista lausunnoista, joita
oli sanottu. Mutta sekä kapteeni että perämies olivat huomanneet
tyytymättömyyden, ja siinä oli syy, miksi minua kohdeltiin jälkeenpäin
inhimillisemmin tai pikemmin vähemmän julmasti, sillä häväistyksiä ja
loukkauksia sain tilaisuuden sattuessa yhä sekä puolelta että toiselta.
Tästä lähtien sallittiin minun harjoitella merimiesten kanssa, ja
minulla oli vähemmän likaista työtä tehtävänäni. Muuan yksinkertainen
mies, jo mainittu hollantilainen -- häntä ivattiin myöskin paljon
-- teki yhdessä minun kansani halpa-aryoisemman raskaan työn ja
sai osakseen enemmän kuin puolet siitä sapesta, jota kapteenin ja
perämiehen piti välttämättä jollekulle purkaa. Itse asiassa oli heidän
julmuutensa vähällä tappaa hollantilaisparan, joka oli kurja-osainen
ihmiskunnan edustaja, vaikka hän olikin aivan viaton olento. Olen aivan
varma, että hänen "Pandoralla" saamansa loukkaukset olisivat saattaneet
hänet aikaisempaan hautaan, kuin luonto oli määrännyt hänelle, jollei
hänen surullisena kohtalonaan olisi ollut kuoleman kohtaaminen vieläkin
aikaisemmalla ajalla, kuten minä saatan myöhemmin kertoa.
Julmuudet, joita "Pandoran" kapteeni ja perämies harjoittivat
tätä miestä kohtaan, tuntuisivat uskomattomilta kerrottuina --
uskomattomilta, koska tuskin voitaisiin pitää totena, että sellainen
tunteen puute on mahdollinen ihmissydämessä. Mutta pahuuteen taipuvien
luonteiden lakina näyttää olevan, että milloin julmuus on kerran
päässyt alkuun, eikä kohtaa vastustusta uhrinsa puolelta, tuo alhainen
intohimo kasvaa vain vahvemmaksi ja rajummaksi, sensijaan että se
tulisi tyydytetyksi, aivan kuten on villien petojen laita, kun ne
ovat maistaneet verta. Siten näytti olevan "Pandoran" päällystön
laita, sillä vaikka heillä olisi ollutkin syytä rangaista tuota
merimiesraukkaa, he varmaan saivat täydellisen sovituksen; mutta he
nauttivat hänen kiduttamisestaan juuri siksi, ettei heillä ollut
rankaisemisen syytä -- juuri siksi että uhri puolestaan ei ollenkaan
vastustanut heitä.
Muistan monta heidän kiduttamistapaansa. Yksi oli se, että mies
sidottiin peukaloistaan riippumaan siten, että varpaat juuri
koskettivat kantta. Siten pidettiin häntä tuntikausia. Asento saattaa
tuntua kylläkin helpolta sen mielestä, joka ei ole koskaan koettanut
sitä. Asia on aivan toisin -- se on inkvisitsionille vertoja vetävä
kidutus. Se saa pian uhrinsa voihkumaan. Toinen rangaistustapa --
tai huvittelutapa -- jota "Pandoran" takakannen urhot käyttivät tätä
merimiesparkaa kohtaan, oli se, että hänet ripustettiin omasta vyöstään
puoliväliin ylös raa'annokkaan ja jätettiin roikkumaan siihen. Tätä
he leikillisesti nimittivät "apinan ripustamiseksi" omistaen sille
erään merimiesten usein harjoittaman mieliajanvieton nimen. Kerran
he sulkivat hänet tyhjään tynnyriin ja pitivät häntä siellä useita
päiviä ilman ruokaa. Lopuksi työnnettiin vähän laivakorppuja ja vettä
tapinreiästä, ja ne tuo kurja raukka nielaisi ahnaasti juuri viime
tingassa saattaakseen vielä pelastaa itsensä menehtymästä nälkään ja
janoon. Mutta on muita rankaisutapoja, jotka ovat liian kauheita ja
inhoittavia kerrottavaksi, ja kaikkia niitä sai tämä onneton mies kokea
-- onneton, koska hänellä ei ollut yhtään ystävää, sillä ihmeellistä
sanoa, hän sai vain vähän myötätuntoa tai sääliä osakseen tuon
kelvottoman miehistön puolelta. Vaikka hän oli aivan viaton olento, oli
hän niitä onnettomia, joiden olemus estää heitä saamasta ystäviä tai
liittolaisia.
Näytti siltä, kuin tuon miesraukan kurjuus olisi ollut minulle
eduksi ja suojellut minua monelta pahoinpitelyltä, minkä muuten
olisin saanut osakseni. Hän oli yhteisten kiusaajiemme ja minun
välilläni jonkinlaisena aallonmurtajana tai "puskurina", johon heidän
epäinhimillisyytensä kulutti enimmät voimansa! Minä säälin häntä kaiken
tämän johdosta, vaikken uskaltanut näyttää sääliäni tai myötätuntoani.
Minä tarvitsin molempia itse, sillä vaikka olen sanonut, että asemani
oli parantunut, olin minä yhä vielä surkuteltava -- niin onneton kuin
saatoin olla.
Ja miksi, kysytte -- miksi onneton nyt, kun olin voittanut useimmat
ensi vaikeudet ja edistyin tasaisesti siinä ammatissa, johon olin
niin palavasti halunnut päästä? On aivan totta, että edistyin ja
nopeastikin. Bracen opettaessa olin hyvässä vauhdissa tullakseni
merimieheksi. Vähemmässä kuin viikossa sen jälkeen kuin olin tipahtanut
veteen yläprammiköysistöstä, saatoin kiivetä yläprammiraa'alle
tuntematta vähintäkään pelkoa -- niin, olinpa kerran pöyhkeilypuuskassa
mennyt korkeammallekin ja pannut käteni päämaston nuppiin! Viikon
ajassa opin minä, miten piti kiertää käärinuora tai sovittaa yhteen
kaksi köydenpäätä yhtä sievästi kuin joku merimiehistäkin. Useammin
kuin kerran olin muiden mukana mennyt ylös reivaamaan märssypurjeita
kovanpuoleisella tuulella. Tätä tekoa pidetään urotyönä, ja minä olin
kunniakkaasti suorittanut sen suojelijani tyytyväisyydeksi. Niin, on
aivan totta, että minä nopeasti muutuin merimieheksi, ja kuitenkaan
minä en ollut ollenkaan tyytyväinen asemaani -- minun pitäisi pikemmin
sanoa, olin kurjasti tyytymätön -- aivan onneton.
Olette hämmästyneitä ja kysytte syytä. Minä sanon sen muutamalla
sanalla.
En ollut viipynyt monta päivää "Pandoralla", ennenkuin huomasin
jotakin, joka oli mielestäni omituinen seikka laivassa. Ensin panin
merkille miehistön käytöstavan ja kurin tai pikemmin kurin puutteen,
mikä kokonaan erosi siitä, mitä olin lukenut kirjoista, jotka
kertoivat ehdottomasta tottelemisesta ja täsmällisestä kunniotuksesta
työtä tekevien ja käskijöiden välillä. Saattoi kuitenkin olla siten,
että ne, joista olin lukenut, olivat sotalaivoja, ja että muissa
kuri oli aivan erilainen. Kun en ennestään tuntenut merimiehiä tai
heidän elämäntapaansa, päättelin, että "Pandoran" miehistön törkeä
käyttäytyminen saattoi olla hyvänä näytteenä heidän oloistaan,
ja tämä johtopäätös tuotti minulle sekä tuskaa että nöyryytystä.
Tästä kokemuksesta tuli kaikkien nuorekkaiden, merimiehen vapaasta,
onnellisesta elämästä uneksimieni unelmain surullinen toteutuminen --
tai pikemmin niiden vastakohta, ja minä tunsin vastenmielisyyttä sekä
merimieheen että hänen elämäänsä heti alussa.
Toinen asianhaara veti huomioni puoleensa samaan aikaan -- "Pandoralla"
olevan miehistön lukumäärä. Laiva ei ollut kovin suuri -- ei yli
viidensadan rekisteritonnin. Itse asiassa se ei ollut "laiva",
ammattisanoilla puhuen, vaan "parkki", toisin sanoen laiva, jonka
perämaston köysistö on toisenlainen kuin molempien muiden, s.o. ilman
nelikulmaista märssypurjetta. Tässä ja muutamissa muissa kohdin on
eroa parkin ja laivan välillä -- sitäpaitsi on edellinen tavallisesti
pienempi.
"Pandora" oli jokseenkin iso parkiksi -- sillä oli täydellinen
purjevarustus aina ajopurjeeseen, prammitangon tukipurjeisiin ja
yläprammipurjeeseen asti, ja se oli nopeimpia purjehtijoita, mitä ikinä
olen nähnyt. Mutta katsoen sen kokoon ja sen kuljettamaan tavaramäärään
en voinut olla ajattelematta, että sillä oli liian suuri miehistö.
Miehistä ei näyttänyt olevan työssä enempää kuin puolet, ei silloinkaan
kun laivaa käännettiin -- ja olin vakuutettu siitä, että puolet heistä
olisi suorittanut koko työn. Minulle oli usein sanottu -- minulla
oli tapana kysellä sellaisia asioita -- että kymmenen, parinkymmenen
miehen joukko oli riittävä senkokoiselle laivalle; miksi siis tarvitsi
"Pandora" kaksi kertaa tämän määrän? Minä laskin miehet uudestaan
ja uudestaan. Heitä oli kaikkiaan neljäkymmentä, mukaan otettuina
peräkannen urhot ja Lumipallo laivan keittiössä!
Asialla oli vaikutuksensa minuun -- totta kyllä jotenkin epämääräinen
-- mutta päivä päivältä, huomattuani sekä päällystön että miehistön
häikäilemättömän vastenmielisen käytöksen sekä kuultuani muutamia
omituisia keskusteluja muodostui mielessäni mitä kiusallisimpia
epäluuloja, ja minä aloin pelätä, että olin joutunut oikeiden roistojen
seuraan.
Nämä epäluulot osoittautuivat lopulta tosiksi aivan täysin määrin.
Useita päiviä senjälkeen kuin purjeet oli nostettu, olivat luukut
olleet kiinni ja tervavaatteella verhotut. Ilma oli ollut yhtämittaa
tuulinen, ja kun oli vähän tilaisuutta mennä alas, pidettiin niitä
siten, vaikka silloin tällöin nostettiin luukunpuolikas, kun tarvittiin
jotakin alakannelta tai ruumasta. Minua itseäni ei koskaan lähetetty
alas missään asioissa, enkä ollut milloinkaan nähnyt lastia, vaikka
minulle oli sanottu, että siinä oli pääasiallisesti paloviinaa sekä
että me veimme sen Hyväntoivonniemelle.
Mutta jonkun ajan perästä kun ilma tuli kauniiksi, tai pikemminkin,
kun olimme purjehtineet eteläisille leveysasteille, jossa ilma on
miltei aina kaunis, otettiin tervavaatteet pois, luukut -- sekä pää
että etuluukku -- avattiin, ja kaikki, jotka halusivat, menivät
"välikannelle" mielensä mukaan.
Uteliaisuus, enemmän kuin mikään muu syy, saattoi minut menemään
alas. Siellä minä näin sellaista, mikä ei ainoastaan vahvistanut
epäluulojani, vaan myöskin täytti minut inholla ja kauhulla. Lasti,
joka oli kaikki ruumassa eikä mitään alakannella, näytti kylläkin
paloviinalastilta, niinkuin sen oli sanottu olevan, sillä ruumassa
oli suuria tynnyreitä monia kymmeniä. Sen lisäksi oli siellä muutamia
tavaralaatikoita, joukko kankirautaa sekä suuri pino pusseja, jotka
näyttivät sisältävän suolaa.
Kaikkea tätä katselin aivan levollisena. Nämä tavarat eivät
synnyttäneet minussa inhon ja kauhun tunnetta. Sen tuotti alakannella
oleva pino esineiksi muokattua rautaa. Rauta oli muodostettu inhottavan
muotoiseksi ja kauheannäköiseksi, että minä heti kokemattomuudestani
huolimatta huomaisin esineet jalka- ja käsiraudoiksi sekä kahleiksi!
Mihin tarvitsi "Pandora" niitä?
Mutta salaisuus oli nyt ilmi. Minun ei tarvinnut tehdä enää otaksumia.
Kirvesmies puuhaili joidenkin omituisten tammipuun palasten kanssa,
joita hän sovitteli ristikon muotoon. Ymmärsin heti, että se oli
tarkoitettu luukkua varten.
En tarvinnut lisää selitystä. Olin lukenut "keskikannen" kauhusta.
Huomasin kirvesmiehen työn tarkoituksen, En epäillyt pitempää, että
"Pandora" oli orjalaiva!