Minä kiipesin hitain ja pelokkain askelin. Olisin mennyt paljoa
hitaammin, jollei minua olisi pakottanut ylöspäin Le Gros, joka
seurasi minua köydenpäineen, jolla hän löi minua takaapäin, kun
pysähdyin. Hän antoi iskunsa pirullisessa kiukussaan lyöden minua
sääriin ja takapuoleen sekä koettaen tuottaa kipua niin paljon kuin
mahdollista. Tässä hän onnistuikin, sillä kovasolmuinen köysi tuotti
minulle äärimmäistä tuskaa. Minulla ei ollut sentakia muuta neuvoa kuin
jatkaa nousemistani tai alistua hänen pieksettäväkseen. Minä jatkoin
kiipeämistäni.
Saavuin märssytangon ristipuille ja nousin niiden päälle. Oi, oli
peloittavaa katsoa alas! Allani ei ollut muuta kuin meri itse, sillä
tuulen taivuttamat mastot eivät ollenkaan olleet pystysuorat. Tunsin
ikäänkuin riippuvani ilmassa, niinkuin ei maatakaan olisi ollut
alapuolellani, sillä alla oli merenpinta, joka kimalteli niinkuin
taivaskin.
Allani oli kuitenkin jalkojeni juuressa Le Grosin tummat, synkät
kasvot, ja hän komensi minua uhkaavin äänin sekä elein ylöspäin -- yhä
ylöspäin!
Ylöspäin! Miten saatoin kiivetä kauemmaksi? Yläpuolellani levisi
prammitangon köysistö. Siinä ei ollut tikkaita, ei mitään, jossa olisi
voinut lepuuttaa jalkaansa -- ei mitään muuta kuin kaksi mustaa,
jäykkää köyttä, jotka yhä lähenivät toisiaan, yhtyäkseen maston
huipussa.
Miten saatoin nousta niitä pitkin? Semmoinen näytti käyvän yli voimien.
Mutta minun ei suotu edes epäröidä. Tuo törkeä mies heilautti itsensä
lähelle ja hosui yhä solmuisella nuoralla reisiäni, päästäen samalla
suustaan kirouksia ja hirveitä uhkauksia, että hän repisi joka palan
sääristäni irti ruumiista, ellen nousisi ylös.
Minä en voinut muuta kuin koettaa, ja asettuen köysien väliin rupesin
minä vetämään itseäni ylöspäin. Kovan ponnistuksen jälkeen onnistuin
pääsemään prammitangon raa'alle, johon taas pysähdyin -- en voinut
mennä eteenpäin. Olin aivan hengästyksissäni, ja minulla oli tuskin
voimaa pysyä kiinni köysistössä ja estää itseäni putoamasta.
Yläprammitanko kohosi yhä yläpuolella, ja alhaalla uhkasivat Le Grosin
tummat kasvot. Niissä näkyi hymy synkkyyden keskellä -- tyydytyksen
hymy, kun hän näki sen tuskan, joka ahdisti minua tällä hetkellä.
Minä saatoin yhä kuulla alhaalla olevien paholaisten äänet heidän
huutaessaan käskyjään: "Aja ylös vain hänet, Ranskan Pekka -- ylös
yliprammiraa'alle!"
Luulin kuulevani toisia ääniä, myöskin Bracen äänen, joka toisti
sanoja: "Seis siellä! Seis! Poika on vaarassa."
Minä katsoin vinosti kantta kohti. Näin miesten seisovan keulakannen
luona! Mielestäni heidän joukossaan oli hämmennystä ja sekasortoa, kuin
jos muutamat olisivat olleet Bracen puolella ja toiset taas hyväksyneet
sen, mitä tapahtui. Mutta minä olin liiaksi peloissani tehdäkseni
tarkkoja huomioita sillä hetkellä, ja minulla oli liiaksi tekemistä sen
törkimyksen kanssa, joka oli minua lähinnä.
"Ylös"! huusi hän, "ylös tai jumal'auta! Minä pieksen sinut kuoliaaksi,
senkin maamoukka - minä teen sen, _sacr-r-é_!"
Ja näin uhaten hän taas käytteli kidutusasettaan kipeämmin kuin
milloinkaan.
En voinut kestää sitä. Yläprammiraaka oli korkein paikka, johon
heillä oli tarkoitus pakottaa minut nousemaan. Jos pääsisin sinne,
olisivat he tyytyväisiä ja lakkaisivat pieksämästä minua. Suuren laivan
yläprammiraa'alle pääseminen on vaarallinen taidonnäyte sillekin,
jolla on ollut harjoitusta kiipeämisessä, mutta minusta näytti sen
suorittaminen mahdottomalta. Minulla oli vain sileä köysi -- ei solmua
eikä silmukkaa käsien tai jalkojen avuksi. Minun täytyi kiivetä sitä
pitkin muuttaen vuorotellen käsiäni ja vetäen ruumiini koko painoa
perässäni. Oi! minulla oli hirveä ja vaarallinen tehtävä edessäni,
mutta epätoivo, tai pikemmin Le Gros, pakotti minut lopuksi yrittämään,
ja tarttuen sileään harusköyteen minä aloin kiivetä ylöspäin.
Olin pääsyt enemmän kuin puolen matkaa -- yliprammiraaka oli miltei
ulottuvillani -- kun voimani uupuivat kokonaan. Sydämeni kävi
heikoksi sekä sairaaksi ja pääni oli aivan sekaisin huimauksesta.
En voinut kannattaa itseäni kauempaa, otteeni heltisi köydestä ja
tunsin putoavani -- putoavani -- ollen samalla tukehtumaisillani,
kun ei voinut hengittää. Kaikesta tästä huolimatta en kadottanut
tietoisuuttani. Säilytin edelleen kaikki aistini kauheassa
putoamisessani ja luulin pudotessani, että kuolisin putoamisesta tai,
mikä oli sama asia, hukkuisin allani olevaan mereen. Olin tunnoissani
silloinkin, kun syöksyin veteen ja vajosin syvälle pinnan alle,
ja minulla oli ajatus, etten pudonnut suoraan yliprammiraa'alta
mereen, vaan että jokin keskeytti putoamiseni puolimatkassa. Tämä
luulo näyttäytyi oikeaksi, kuten sain jälkeenpäin tietää. Laiva
sattui olemaan tähän aikaan täysissä purjeissa, ja isomärssypurje,
joka oli pullistunut raikkaassa tuulessa, oli ottanut minut vastaan
kuperalle puolelleen, kun tulin alas. Siitä olin minä lennähtänyt taas
pois, mutta putoamisen voimakkuus oli siten heikontunut, ja toinen
heilahdus mereen ei ollut niin voimakas, kuin se muuten olisi ollut.
Muussa tapauksessa olisin todellakin murskautunut vedenpintaa vasten
niin etten olisi milloinkaan enää hengittänyt. Toinenkin sattuma
koitui minun hyödykseni: ruumiini oli kääntynyt ympäri, kun irtausin
märssystä, ja minä putosin pää alaspäin, mutta puskiessani purjeeseen
oli asentoni muuttunut, ja minä tulin veteen pystysuorassa asennossa
jalat alaspäin. Seurauksena oli, että törmäys oli lievempi, ja
vaipuessani syvälle aaltoihin olin minä pelastunut. Kaikki nämä seikat
sain tietää jälkeenpäin henkilöltä, joka tuskaisena oli pitänyt minua
silmällä alastulossani.
Kun nousin pinnalle, olin tietysti aivan pökerryksissäni ja ihmettelin,
että vielä elin, sillä päästäessäni tukeni irti olin ollut varma, että
olin singonnut ikuisuuteen -- niin, uskoin täydelleen, että loppuni oli
tullut.
Nyt huomasin, että elin vielä -- että olin meressä -- että aallot
loiskuivat ympärilläni, ja katsoessani ylös huomasin tumman laivan noin
kaapelinpituuden päässä itsestäni yhä poispäin menossa. Luulin näkeväni
miehiä seisomassa laivan peräparraspuun luona muutamia riippumassa
vanteilla. Mutta laiva näytti menevän nopeasti pois sekä jättävän minut
jälkeensä veden varaan.
Olin opetellut uimaan ja pojaksi olin kohtalaisen hyvä uimari.
Tuntien, etten ollut loukkaantunut, rupesin vaistomaisesti uimaan, en
seuratakseni laivaa, vaan estyäkseni uppoamasta. Minä katselin juuri
ympärilleni nähdäkseni jotakin, johon voisin tarttua, kun mieleeni
tuli luulo, että laivasta oli heitetty jotakin. En voinut aluksi
nähdä mitään, mutta kun nousin aallon harjalle, näin -- itseni ja
laivanrungon välissä -- tumman, pyöreän esineen, jonka saatoin erottaa
olevan miehen pään, vaikkakin aurinko paistoi silmiini. Mies oli
vielä jonkun matkan päässä, mutta lähestyi minua ilmeisesti, ja hänen
tullessaan lähemmäksi tunsin suojelijani Bracen paksun, kiharan tukan
sekä kasvot. Hän oli hypännyt mereen ja ui minun avukseni. Muutamissa
sekunneissa hän oli minun sivullani.
"Hei!" huusi hän tullessaan lähemmäksi ja nähdessään, että minä uin,
"kaikki hyvin, poikani! Uit kuin sorsa, mitä? -- Kaikki hyvin -- et kai
tunne loukanneesi itseäsi? Nojaa minun, jos tunnet."
Vastasin tuntevani itseni kyllin voimakkaaksi, uidakseni puoli tuntia,
jos oli tarvis.
"Sitten on kaikki hyvin", vastasi hän, "me saamme köydenpään
vähemmässäkin ajassa, vaikka ehkä luulet saaneesi tarpeeksi
köydenpäästä? Hitto vieköön ne epäinhimilliset lurjukset. Minä vielä
kostan puolestasi, poikaseni. Laiva ohoi!" huusi hän, "tännepäin
köytenne! Ohoi! Ohoi!"
Tähän mennessä oli laiva kääntynyt ja palasi nostamaan meitä. Jos
olisin ollut yksin vedessä, ei tällaista tekoa olisi tehty, kuten
jälkeen päin sain tietää, ainakin olisi nähty hyvin vähän vaivaa minun
pelastamisekseni. Bracen mereenhyppääminen teki välttämättömäksi laivan
kääntämisen ja kaikki piti yrittää hänen pelastamisekseen, koska hän
oli liian tärkeä mies laivamiehistössä rankaisematta uhrattavaksi. Ei
perämies eikä kapteeni uskaltaneet jättää häntä oman onnensa nojaan ja
sen vuoksi annettiin määräys kääntää laiva.
Onneksi oli tuuli vieno, eikä merenkäynti ollut kovin ankara. Kun
laiva kulki läheltä siitä, missä me uimme, heitettiin sieltä köysiä,
joihin me kumpikin kykenimme tarttumaan, ja niiden avulla meidät pian
hinattiin ylös, joten seisoimme taas kannella turvassa.
Kiduttajieni kiukku näytti olevan tyydytetty siksi kertaa. En nähnyt
heitä ollenkaan, kun pääsin laivaan, enkä myöskään loppuosana päivää,
koska minun sallittiin mennä alas ja jäädä keulakannelle koko
iltapäiväksi.