Yksi niistä epämiellyttävistä tehtävistä, joita merimiespoika kohtaa
ensi kertaa mennessään merelle, on se, että hänet pakoitetaan
kiipeämään "ylös". Jos laivan päällikkö on mielenlaadultaan
huolellinen, suo hän laivapojalle hieman aikaa, jotta tämä pääsisi
kiipeämispelostaan, lähettämällä hänet vain alempaan köysistöön, ei
korkeammalle kuin isoon- tai etumärssyyn. Hän antaa pojan harjoitella
hyvän aikaa vanteissa totuttaakseen hänen kätensä ja jalkansa
tikkaisiin ja muihin köysiin, vieläpä sallii hänen mennä eräitä kertoja
märssyreiän lävitse, sensijaan että pakoittaisi hänet kiipeämään selkä
alaspäin pitkin märssytukeita.
Muutamat tämänlaiset kokeet karkoittavat huimauksen, jota tuntee ensi
kertaa kiivetessään korkealle yläilmoihin, ja pojalta voidaan kieltää
märssyaukon käyttö ja hänet saatetaan lähettää ylös märssytukeita
sekä senjälkeen prammitangon köysiä myöten ja niin edelleen
yliprammitankoon -- jos laivassa se on. Kun hänet siten asteittain
opastetaan kiipeämisen taitoon, pääsee hän vaikeudesta ilman pelkoa
ja ilman vaaraa, sillä nämä molemmat voivat kohdata, kun ensi kertaa
kiipeää laivan ylempään köysistöön. Siten onkin tavallista, että
sellaiset päällysmiehet, jotka ovat inhimillisiä, sallivat poikien
tottua jonkunverran köysien käsittelyyn, ennenkuin lähettävät heidät
korkeimpaan köysistöön.
Mutta voi! On monia, jotka eivät ota tätä huomioon. Ei ole tavatonta,
että nuorukainen, joka tulee semmoisenaan kodista ja koulusta,
määrätään menemään prammitangon ristipuille, vieläpä yliprammitangon
raakapuullekin heti ensi kerralla, ja hänen henkensä joutuu tietysti
tässä kiipeämisessä vaaraan. On usein sattunut, että poikien henki on
uhrattu juuri tällä tavalla.
Nyt oli käynyt niin, että minua ei oltu käsketty kiipeämään "ylös"
kahteen ensimäiseen viikkoon "Pandora"-laivaan astuttuani. Minulle ei
ollut edes sattunut tilaisuutta nousta alempia vantteja ylös, vaikka
olisin tehnyt sen omasta aloitteestani, sillä minä halusin oppia
kiipeämään. Koko elämässäni en ollut milloinkaan ollut korkeammalla
kuin omenapuun oksilla, ja koska minä nyt olin valinnut meren
toimialakseni -- vaikkakin minä katkerasti kaduin vaaliani -- tunsi
minä, että minun piti oppia liikkumaan köysistössä mitä pikemmin sitä
parempi.
Mutta omituista sanoa, kahden ensimmäisen viikon aikana tultuani
"Pandoraan" sain vain vähän tilaisuutta harjoitella. Kerran, pari
olin kiivennyt ylös tikkaita ja ryöminyt märssyaukon lävitse
isoonmärssyyn, ja tätä minä luulin jonkinlaiseksi urotyöksi, sillä
tunsin koko lailla huimausta suorittaessani sen. Olisin jatkanut
yritystäni koettamalla kiivetä märssytangon vantteihin, mutta
minulle ei suotu koskaan aikaa, sillä joko kapteenin tai perämiehen
ääni tuli alhaalta kuuluviini, he kun kutsuivat minua kiroten alas
sekä määräsivät minut johonkin työhön, kuten lakaisemaan kajuuttaa,
siivoamaan peräkantta, kiilloittamaan heidän kenkänsä tai suorittamaan
jotakin muuta halpa-arvoista palvelusta. Olin itse asiassa ruvennut
huomaamaan, ettei juopolla vanhalla kipparilla ollut aikomustakaan
opettaa minulle mitään merimiehen ammatista, vaan että hän oli ottanut
minut laivaan jonkinlaiseksi kaikkea työtä tekeväksi orjaksi, jota
jokainen saattoi potkia ja hän itse erityisesti. Että tämä todella
oli hänen tarkoituksensa, tuli minulle joka päivä yhä selvemmäksi ja
tuotti minulle pettymystä sekä mielipahaa. Ei siksi, että kunnianhimoni
olisi vieläkin ollut päästä merimieheksi, sillä jos sillä hetkellä
olisin voinut siirtää itseni taas kotiin turvallisesti, olisi ollut
luultavaa, etten milloinkaan jälkeenpäin olisi astunut jalkaani
tikkaille. Mutta minä tiesin, että olin aloittamassa pitkää matkaa
-- kuinka pitkää ja minne, en voinut sanoa -- ja vaikkakin olisin
saattanut karata "Pandorasta", kun se saapui satamaansa -- aie, jota
salaisesti mietiskelin -- mitä tekisin minä sitten? Vieraassa maassa,
ilman ystäviä, ilman rahaa, ilman ammattitaitoa, miten saatoin minä
näin elää, vaikkakin pääsisin vapaaksi laivapojan orjuudesta? Kaiken
todennäköisyyden mukaan näkisin nälkää. Kun en tuntenut mitään
merimiehen ammatista, ei minulla olisi ollut mitään mahdollisuutta
päästä jälleen kotimatkalle. Jos sitävastoin minun olisi annettu
harjoitella muiden mukana, olisin pian hankkinut kylliksi tietoja
kyetäkseni työllä kuittaamaan matkani -- kuten sanat kuuluvat -- mihin
maailman osaan tahansa. Tätä oppia minä nimenomaan kaipasin ja tämän
takia olin niin pahoillani huomatessani, että juuri sitä minulle ei
opetettu.
Erään kerran olin kylliksi peloton -- en tiedä, mikä minua innosti --
muistuttaakseni asiasta kapteenille. Tein sen hienotuntoisimmalla
tavalla, mitä saatoin. Välittömänä vastauksena oli typerryttävä
isku, jota seurasi sarja potkuja, mitkä tekivät ruumiin
kirjavaksi sinelmistä, ja välillisempänä seurauksena "kirotusta
hävyttömyydestäni", kuten kapteeni sitä nimitti, oli pahempi kohtelu
kuin koskaan. Olisin pian oppinut kiipeämään, jos minun olisi annettu
olla itsekseni, mutta minun ei sallittu edes sitä harjoitella, joku
hirmuhaltijoistani kutsui minut aina alas ja määräsi minut kiroten,
lyöden tai potkaisten johonkin likaiseen työhön.
Kerran kuitenkin ei minua käsketty "alas" vaan "ylös". Kerran minun
annettiin saada tarpeeni kiipeämisestä.
Ottaen vaarin hetkestä, jolloin luulin sekä perämiehen että kapteenin
nukkuvan, olin minä mennyt isoon märssyyn.
Jokainen, joka on katsellut täysinvarustettua laivaa, on varmaan
huomannut isossa mastossa jonkun matkaa ylöspäin telineen eli lavan,
joka muistuttaa pientä laivaa. Samanlaisen rakennelman voi nähdä etu-
ja perämastossa, jos laiva on suuri. Tätä lavaa sanotaan "märssyksi",
ja sen pääasiallisena tehtävänä on levittää tikkaan tapaisia köysiä,
nimeltään "vantit", jotka ulottuvat sen ulkoreunasta lähinnä
ylempänä olevan mastonosan, märssytangon, päähän. Tässä kohdassa on
huomautettava, että laivan "mastot", semmoisina kuin maallaeläjät
ne käsittävät, ovat kaikki jaetut merimiehen ajatustavan mukaan
määrättyihin eri osiin. Parkkilaivassa esimerkiksi on niitä kolme,
joita sanotaan isoksi-, perä-, ja etumastoksi -- isomasto on lähellä
laivan keskustaa, etumasto edessäpäin, keulan puolella ja perämasto
perässä lähellä takakeulaa eli laivan perää. Mutta jokainen näistä
on jaettu useihin osiin, joilla on eri nimet merimiehen sanastossa.
Siten ei isomasto merkitse merimiehen käsityksen mukaan koko tuota
pitkää suoraa tukkia, joka nousee keskeltä laivan kantta ja viittaa
taivasta kohti kuten kirkontornin huippu. Päinvastoin päättyy isomasto
hiukan yläpuolella juuri mainittua lavaa, jota tästä syystä nimitetään
"isoksi märssyksi". Toinen masto, joka on aivan erillään alemmasta ja
joka on tehty eri hirren kappaleesta, alkaa siitä ja jatkuu melkein
toisen verran ylöspäin, mutta on tietysti ohuempi kuin itse isomasto,
joka kannattaa sitä. Tämän toisen maston nimi on isomärssytanko.
Sen yläpuolella kohoaa kolmas, jota märssytangon päässä kannattavat
poskilaudat, kannatusjalat ja ristipuut. Tämä masto on lyhyempi ja
kapeampi kuin isomärssytanko ja sen nimi on isoprammitanko. Tämän
yläpuolella taas kohoaa samaten isoyläprammitanko -- vaikka tosin
vain suurimmissa ja parhaimmin varustetuissa laivoissa käytetään
yliprammitankoa. Isoyliprammitanko päättää rakennelman, ja sen huippu
eli pää on tavallisesti varustettu litteällä, pyöreänä puupalasella,
jota sanotaan "isonmaston nupiksi", ja se on laivan korkeimmalla
oleva kohta. Etu- ja perämastot ovat jaetut samalla tavoin, vaikka
jälkimmäinen on paljon lyhyempi kuin kumpikaan edellisistä, ja siinä on
harvoin prammipurjeita ja vielä harvemmin yläprammipurjeita.
Olen antanut tämän selityksen, jotta ymmärrettäisiin, että isomärssy,
johon sanon kiivenneeni, ei ollut maston korkein kohta, vaan
yksinkertaisesti lähellä isonmaston päätä, masto käsitettynä kuten
merimiehet sen käsittävät.
Tätä lavaa sanotaan miehistön tavallisessa keskustelussa usein
"kehdoksi", ja se ansaitsee nimensä, sillä kun laiva on merellä
tuulessa, heiluu se tavallisesti edestakaisin joko pitkissä
heilahduksissa sivulta toiselle tai taakse- ja eteenpäin kokasta
peräkeulaan laivan liikunnan mukaan. Se on laivan miellyttävin paikka
sille, joka on taipuvainen yksinäisyyteen, sillä kun kerran on siellä,
ei voi nähdä mitään, mitä tapahtuu kannella, jollei katso reunan yli
tai jo mainitusta märssyaukosta. Miesten äänet voi kuulla, mutta ei
selvästi, vaan kuten itse meren kohinan; tuulen läiske purjeissa ja
vinkuminen vanteissa hukuttaa tavallisesti muut äänet. Minusta oli mitä
suurinta ylellisyyttä viettää muutamia minuutteja tässä syrjäisessä
paikassa. Sairaana seurasta, johon olin niin huolettomasti heittäytynyt
-- inhoten alituisesti korvissani kuuluvaa jumalatonta puhetta ja
ennen kaikkea kaivaten rauhaa, olisin antanut mitä tahansa saadakseni
luvan viettää vapaahetkeni tässä ilmakehdossa, mutta minulla ei ollut
vapaahetkiä eikä aikaa sellaista haluni tyydyttämistä varten, sillä
tunnottomat hirmuvaltiaani eivät antaneet minulle lepoa eikä rauhaa.
Perämies erikoisesti näytti nauttivan siitä, että saattoi minun oloni
niin kurjaksi kuin voi, ja huomatessaan, että minä erikoisesti pidin
märssystä, näytti hän päättäneen, etten minä ainakaan sinne pääsisi
lepuuttamaan itseäni.
Eräänä päivänä minä kuitenkin luullen, että hän ja kapteeni olivat
molemmat menneet makuulle -- siten he tekivät joskus kauniilla ilmalla
-- otin tilaisuudesta vaarin noustakseni suosimaani turvapaikkaan.
Ojentaen väsyneet jäseneni koville lankuille minä makasin kuunnellen
tuulten ja aaltojen surullista huokailua. Suloinen tuulenhenki
löyhytteli ohimoitani, ja välittämättä vaarasta, joka oli tarjossa
märssyssä nukahtamisesta -- "Pandoralla" ei ollut märssykaiteita eikä
suojaverkkoa -- olin minä pian unen mailla.