Monta pitkää päivää ja yötä kestin minä tätä kauhistavaa sortoa
valittamatta -- ei siksi, etten olisi voinut ja tahtonut valittaa;
mutta miksi ja kenelle? Ei ollut ketään, johon olisin voinut vedota
-- ei ketään, joka olisi kuunnellut kertomusta kurjuudestani. Kaikki
miehet olivat yhtä välinpitämättömiä kärsimyksistäni tai ainakin
näyttivät siltä, koska ei kukaan tarjoutunut joko rupeamaan puolelleni
tai sanomaan sanan hyväkseni.
Lopulta sattui kuitenkin tapaus, joka näytti tekevän minut jossakin
määrin erään merimiehen suojatiksi -- hän tosin ei voinut suojella
minua kapteenin tai perämiehen raakuuksilta, mutta kykeni ainakin
turvaamaan minut niiltä loukkauksilta, joita tähän asti olin kärsinyt
tavallisten merimiesten käsissä.
Miehen nimi oli "Ben Brace" [_Brace_ on suomeksi ohjasköysi, _bowline_
keulanuora, _buntline_ helmanuora. -- _Suom._], mutta en voinut
milloinkaan sanoa, oliko tämä hänen oikea nimensä vai semmoinen, jonka
hän oli saanut merillä. Se oli ainoa nimi, minkä koskaan kuulin hänelle
annettavan, ja sennimisenä hän oli merkitty laivan kirjoihin. On aivan
mahdollista, että "Ben Brace" oli hänen oikea nimensä -- merimiesten
kesken ovat nimitykset kuten Tom Bowline, Bill Buntline ja niiden
kaltaiset tavallisia -- mikä oli periytynyt isältä pojalle pitkän,
merimiehenä olleiden esi-isien sarjan kautta.
Ben Brace siis oli suojelijani nimi, ja vaikka nimi on toisaalla
tullut kuuluisaksi, en totuuden takia voi muuttaa sitä. Se, että
pääsin Benin suojelukseen, ei johtunut mistään omasta ansiostani,
eikä se myöskään ollut seurauksena mistään erikoisen hienotunteisesta
myötämielisyydestä hänen puoleltaan. Seura, jossa hän oli elänyt
kauan, oli tietysti tehnyt hänen tunteensa koviksi niinkuin muidenkin
-- vaikka ei suinkaan niin suuressa määrässä. Hän oli vain hieman
välinpitämätön inhimillisestä kärsimyksestä -- koska hän oli nähnyt
niin paljon sitä -- tottumus turruttaa tunteellisimmatkin luonteet.
Lisäksi oli Ben itse kärsinyt huonoa kohtelua, kuten jälkeenpäin sain
häneltä kuulla -- hän oli kärsinyt hirveätä pahoinpitelyä ja tämä
oli painunut hänen mieleensä sekä tehnyt hänet jonkunverran äreäksi.
Häntä saattoi puolustaa, jos hänen käytöstapansa ei ollut hienoimpia.
Hänen luontaista mielenlaatuaan oli pidetty väärin; sillä pohjaltaan
oli hänen luonteessaan yhtä paljon ystävällisyyttä kuin ihmisillä
keskimäärin on.
Brace oli karkea, mainio merimies -- paras laivalla -- ja tämän
muut yleensä myönsivät, vaikka hänellä kylläkin oli yksi tai pari
kilpailijaa.
Oli loistava näky nähdä Ben Brace äkillisen tuulenpuuskan lähestyessä
kipuamassa ylös vantteja reivaamaan märssypurjetta, komeat, tuuheat
kiharat liehuen takana, ja kasvoilla sellainen rauhallinen, mutta
uskalias ilme, kuin olisi hän uhmannut myrskyä ja voinut hallita
sitä. Hän oli suurikokoinen mies, mutta sopusuhtaisesti muodostunut
--- pikemmin notkea ja jäntevä kuin tukeva; mustanruskea hiusjoukko
paksuine kiehkuroineen oli jonkunverran pörrössä peittäen koko
pään, hän oli näet vielä nuori mies, eikä hänellä ollut merkkiäkään
kaljupäisyydestä. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, jokseenkin
tummat väriltään, eikä hänellä ollut partaa eikä viiksiä, mikä oli
jokseenkin omituista merimiehelle, jonka parranajomahdollisuudet
eivät ole parhaimpia. Mutta Ben piti sileiksiajelluista kasvoista, ja
hänen kasvonsa olivat aina sileinä. Hän ei kuitenkaan ollut mikään
merikeikari eikä koskaan näytellyt itseään, ei sunnuntaisinkaan,
esiintymällä hienossa sinisessä nutussa ja muodikkaissa kauluksissa,
niinkuin joidenkuiden muiden oli tapana tehdä. Päinvastoin oli hänen
pukunaan tummansininen villamekko, joka sopi hänelle kiinteästi
rinnasta ja toi esiin käsivarsien sekä rintakehän hienot, sopusuhtaiset
muodot. Hänen kaulaansa olisi kuvanveistäjä ihaillut sen rohkean
säännöllisen kaarteen takia ja hänen rintansa oli täyteläinen sekä
kauniisti pyöristyvä, vaikka se oli tatuoimisen rumentama, kuten
kaikkien merimiesten. Kun se oli paljaana, olisi sen pinnalla
samoinkuin käsivarsissakin saattanut huomata laivan tavalliset
kuvakirjoitukset -- sekauksissa olevan ankkurin, nuolen lävistämän
sydänparin -- niissä B. B. -- sekä monia muita nimikirjaimia. Naisen
kuva, joka oli kömpelösti kuvattu pistoksilla vasemmalle puolen rintaa
tummansinisellä värillä, oli varmaan jonkun Kentin rannoilta olevan
mustasilmäisen Saaran tai Susannan oletettu muotokuva.
Sellainen oli Ben Brace, uusi ystäväni ja suojelijani. Se, että pääsin
hänen suojelukseensa, oli sattuma ja verrattain merkillinen. Tapaus oli
seuraava:
En ollut viipynyt pitkää aikaa laivassa, ennenkuin tein huomion,
joka jossakin määrin hämmästytti minua, nimittäin että enemmän kuin
puolet laivaväkeä oli ulkomaalaisia. Olin hämmästynyt tästä, koska
minulla oli siihen asti ollut se käsitys, että englantilaisen laivan
miehistönä oli aina englantilaisia merimiehiä -- tietystikin ottaen
mukaan skotlantilaiset ja irlantilaiset -- he ovat kumpikin yhtä hyviä
merimiehiä kuin englantilaisetkin. Sensijaan että kaikki olisivat
olleet englantilaisia, skotlantilaisia tai irlantilaisia, huomasin pian
että "Pandoralla" (olin saanut tietää, että se oli laivan nimi, ja
sopiva nimi se olikin) oli vähintäin kolme neljäsosaa miehistä muista
maista. Olivatko he ranskalaisia, espanjalaisia, portugalilaisia,
hollantilaisia, ruotsalaisia vai italialaisia? Ei, heitä oli kaikista
näistä kansallisuuksista ja vielä monista muista lisäksi, koska
miehistö oli hyvin suuri laivan kokoon verraten -- sitä oli kaikkiaan
nelisenkymmentä miestä. Heidän keskuudessaan näytti olevan edustaja
jokaisesta mertakulkevasta kansasta maailmassa, ja jos jokainen kansa
olisi osuuttaan lähettäessään valinnut suurimman roiston alueeltaan,
olisivat ne tuskin saaneet parempaa lurjusmaisuuden yhdistelmää, kuin
mitä "Pandoran" miehistö oli! Olen jo viitannut poikkeuksiin, mutta
kun opin tuntemaan miehet kaikki, oli niitä vain kaksi -- suojelijani
Brace ja muuan toinen viaton, mutta onneton toveri, joka oli syntyään
hollantilainen.
Sekalaisessa joukossa oli useita ranskalaisia, mutta eräs nimeltä Le
Gros ansaitsee erikoista huomiota. Hänellä oli sattuva nimi, sillä
hän oli tukeva lihava ranskalainen, siistimätön sekä ruumiiltaan että
mieleltään, kasvot villinnäköiset, enemmän kuin puolet sellaisen parran
peitossa, että merirosvokin olisi sitä kadehtinut -- ja se olikin
merirosvon parta, kuten jälkeenpäin sain kuulla.
Le Gros oli rehentelijä. Hänen suuri kokonsa ja voimansa soivat
hänelle mahdollisuuden näytellä rehentelijän osaa, ja hän näyttelikin
sitä kaikissa tilaisuuksissa oivallisesti. Hän oli kuitenkin rohkea
mies ja hyvä merimies -- yksi niistä parista kolmesta, jotka jakoivat
mestaruuden Ben Bracen kanssa. Minun tarvitsee tuskin sanoa,
että he kilpailivat keskenään, kilpailu pohjautuen kansallisiin
ennakkoluuloihin. Tätä kilpailua sain kiittää Ben Bracen ystävyydestä.
Asia kävi seuraavasti. Minä olin jollakin joutavanpäiväisellä teolla
loukannut ranskalaista, ja hän otti sen aina jälkeenpäin syyksi
pilkatakseen ja kiusatakseen minua kaikin keinoin, mitkä olivat hänen
vallassaan, kunnes hän lopuksi sopivassa tilaisuudessa iski minua
raa'asti kasvoihin. Tämä isku sai aikaan koko tapauksen. Se kosketti
englantilaisen merimiehen sydämessä jalomielisyyden kieltä, joka yhä
oli väräjämässä inhimillisyyden kutsuessa, huolimatta alhaisesta
seurasta, jossa hän eli. Hän oli läsnä ja näki, että isku annettiin,
ja näki lisäksi että se oli ansaitsematon. Hän makasi silloin
riippumatossaan, mutta hypähti heti ylös, ryntäsi sanaakaan sanomatta
Le Grosin kimppuun sekä antoi hänelle aito brittiläisen iskun leukaan.
Rehentelijä hoiperteli taaksepäin muuatta arkkua vastaan, mutta
tointui tuossa tuokiossa. Sitten molemmat menivät kannelle, missä oli
muodostettu kehä, ja ryhtyivät nyrkkeineen toimeen täydellä todella.
Laivan päällystö ei sekautunut asiaan -- itse asiassa tuli perämies
likelle ja katseli mielestäni pikemmin mielenkiinnolla taistelua kuin
haluten lopettaa sen. Kapteeni taas pysyi peräkannellaan ilmeisesti
välittämättä siitä, miten taistelu päättyisi. Minä ihmettelin tätä
kurin puutetta, mutta olin jo ruvennut ihmettelemään monia muitakin
asioita, joita sattui "Pandora"-laivassa joka päivä, enkä sanonut
mitään.
Ottelua kesti hyvän aikaa, mutta se päättyi niinkuin saattoi
odottaakin, kun nyrkkitaistelu tapahtuu englantilaisen ja ranskalaisen
välillä. Jälkimmäinen tuli pahasti mukiloitua, ja se osa hänen
kasvojaan, joka ei ollut jo partakarvoista mustana, muuttui
pian sinervänmustaksi vastustajan karkeiden ja kovien rystöjen
vaikutuksesta. Hän kaatui lopuksi kannelle kuten suuri härkä, ja hänen
oli pakko tunnustaa itsensä voitetuksi.
"No, sinä penteleen parlee vuu!" huudahti Brace antaessaan loppuiskun,
"älä koske sormellasikaan enää tähän poikaan, taikka annan sinulle
kaksinverroin. Poika on joka tapauksessa englantilainen ja saa
tarpeekseen olostaan, ettei sammakoita syövän ranskalaisen tarvitse
häntä sortaa. Muistakin, mitä sanon, sinä ja kaikki muut", ja niin
sanoessaan hän katseli vihaisesti miesjoukkoa, "älköön kukaan teistä
koskeko sormellaankaan häntä".
Eikä kukaan tehnytkään niin siitä alkaen. Le Grosin rankaisu
osoittautui tehokkaaksi pidättämään häntä, ja esimerkki vaikutti
kaikkiin muihin.
Siitä ajasta alkaen ei oloni ollut niin kurja, vaikka se monista syistä
oli vieläkin kyllin kova sietää. Suojelijani oli tarpeeksi voimakas
varjelemaan minua miehistöltä, mutta minulla oli vielä kapteeni,
kirvesmies ja perämies kiusanhenkinäni.