En ollut viipynyt laivassa kahtatoista tuntia -- voinpa miltei sanoa
kahtatoista minuuttia -- ennenkuin parannuin kokonaan merikuumeestani;
olisinpa luopunut parhaasta hampaasta suussani, jos olisin jälleen
saanut astua maakamaralle. Melkein heti kun tulin laivaan jouduin
meritaudin kynsiin, ja seuraavalla hetkellä kävi se niin pahaksi, että
luulin sen saattavan kaikki minussa aivan sekasortoon.
Meritauti on sairaus, joka ei ole missään tapauksessa miellyttävä -- ei
edes ensiluokan matkustajallekaan, jolla on laivantarjoilija hoitamassa
ja antamassa lievittäviä ohjeita sekä osoittamassa lohduttavaa
myötätuntoa. Miten paljon tuskallisempi olikaan olo poika-paralle,
jolla ei ollut ystäviä ja joita kohdeltiin kuten minua -- äreä
kapteeni noitui minua -- raaka perämies kirosi ja antoi töyttäyksiä --
roistomainen miehistö pilkkasi ja nauroi minua. Oi, se oli kauheata, ja
luulenpa todella, etten olisi vähääkään yrittänyt pelastaa itseäni, jos
laiva olisi uponnut allani juuri sillä hetkellä!
Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua sain kuitenkin lievennystä
inhoittavaan sairauteeni, sillä tämä kuten moni muukin sairaus on usein
lyhytikäinen, kun se on pahimmillaan. Noin kahden päivän kuluttaa
kykenin nousemaan sekä liikkumaan pitkin kansia. Ja minut pakotettiin
liikkumaan siellä niin että tuntui.
Olen edellä sanonut kapteenia "äreäksi", perämiestä "raa'aksi" ja
miehistöä "roistomaiseksi" joukkioksi: en ole puhunut liioitellen.
Lukuunottamatta yhtä tai paria poikkeuksen tekevää miestä en ole
milloinkaan tavannut törkeämpää joukkoa, tietystikään en ennen tätä
aikaa, sillä sitähän ei voinut odottaakaan -- mutta en myöskään koskaan
sen jälkeen, ja kuitenkin on elämäni osana ollut joutua tekemisiin
hyvin epäilyttävän ja sekalaisen seuran kanssa.
Kapteeni ei ollut vain äreä vaan suorastaan villi, kun hän oli juopunut
tai vihoissaan, ja jompikumpi hän tavallisesti oli. Oli vaarallista
mennä hänen lähelleen -- ainakin minun tai muun, joka oli heikko ja
avuton -- sillä hän uskalsi purkaa pahan tuulensa vain semmoista
kohtaan, joka ei vastustanut.
En ollut kauan laivalla, ennenkuin sain tuntea hänen suuttumuksensa
jonkin erehdyksen johdosta, jota en voinut mitenkään korjata -- silloin
sain tuntea hieman hänen luonteenlaatuansa ja myös monta kertaa
jälkeenpäin, sillä kun hänen kiukkunsa oli kerran syttynyt jotakuta
kohtaan, oli se säälimätön kuten korsikalaisen viha eikä tyyntynyt
milloinkaan.
Hän oli lyhyt, tanakka, hieman "pönäkkä" mies; piirteet olivat
aivan säännölliset, mutta posket olivat lihavat ja pyöreät, silmät
pallomaiset ja nenä hieman nykerö -- siis kasvot, joita kuvissa
usein käytetään hyväluontoisuuden, iloisuuden ja rehellisen sydämen
perikuvana. Mutta minun mielestäni niitä käytetään siten jokseenkin
sopimattomasti, sillä juuri sellaisten hymyilevien kasvojen alla
olen pitkän elämänkokemuksen aikana tavannut suurimman määrän
epärehellisyyttä yhtyneenä mitä julmimpiin ja raaimpiin taipumuksiin.
Sellainen oli kippari, jonka hellään hoitoon olin niin kevytmielisesti
heittäytynyt.
Perämies oli aivan kapteeninsa kaiku. Kun toinen sanoi "ei", sanoi
toinenkin "ei", ja kun jompikumpi sanoi "kyllä", vahvisti toinen
sen. Pääasiallinen ero heidän välillään oli, ettei perämies juonut,
ja tämä seikka ehkä pitensi heidän välillään vallitsevan ystävyyden
liittoa, joskaan se ei sitä vahvistanut. Jos molemmat olisivat
olleet juomareita, olisivat he varmaan riidelleet joskus. Mutta
perämies ei milloinkaan "maistanut", kuten hän vakuutti, ja kun hänen
päällysmiehensä oli päissään, saattoi tämä asianhaara hänet sietämään
sitä loukkaavaa kohtelua, jota kapteeni usein osoitti hänelle. Kaikissa
kurinpito- ja muissa asioissa oli hän kapteenin puolella, sillä vaikka
hän oli raaka, oli hän silti vain pelkuri miehekseen ja aina valmis
matelemaan päällikkönsä edessä, "nuolemaan hänen saappaitaan", kuten
merimiehet semmoista nimittivät.
Laivassa oli aliperämies, mutta hän oli hyvin toisarvoinen henkilö --
ei kuvauksen arvoinen ja tuskin erotettavissa tavallisista miehistä,
joita hän piti vain hyvin vähäisessä määrässä silmällä.
Edelleen siellä oli kirvesmies -- vanha mies, jolla oli laajaksi
paisunut, rommin punaama nenä -- kapteenin toinen hyvä ystävä, sekä
suurikokoinen ja hyvin ruma neekeri, joka oli sekä kokkina että
tarjoilijana, ja joka oli kyllin ilkeä ollakseen Pluton keittiön
palveluksessa. Nämä olivat laivan alapäällystöä, ja mitä tulee miehiin,
olivat he, kuten sanottu, niin roistomaista joukkoa kuin ikänäni olen
tavannut. Oli poikkeuksia -- vain yksi tai kaksi -- mutta kului joku
aika, ennenkuin huomasin heidät.
Sellaisessa seurassa minä siis olin -- minä, joka juuri olin tullut
vanhempieni hellästä suojeluksesta -- hyvien ystävien ja toverien
seurasta. Oi, olinpa parannettu merikuumeesta hyvin, ja olisin antanut
puolet elämääni ollakseni jälleen maissa! Miten soimasinkaan itseäni
mielettömyydestäni! Miten soimasinkaan tuota perheen ystävää -- vanhaa
merikarhua -- jonka eriskummaiset seikkailut olivat epäilemättä olleet
syynä merillepääsyhaluuni! Miten minä nyt sydämessäni kirosin sekä
häntä että hänen haaveellisia juttujaan. Jospa en olisi milloinkaan
kuullut niitä, jospa en milloinkaan olisi karannut merille!
Katumus oli tullut liian myöhään ollakseen hyödyksi. En voinut enää
palata -- minun täytyi jatkaa, ja miten kauan? Armollinen taivas!
tulevaisuus oli kauhea! Oli kestettävä kuukausia tätä tuskallista
elämääni. Kuukausia! Ei, vaan vuosia, sillä nyt muistin, että
kapteenilurjus oli pannut minut allekirjoittamaan jonkun sopimuksen --
en ollut edes lukenut sitä, mutta tiesin, että se oli kontrahtikirja
ja minulle sanottiin jälkeenpäin, että se sitoi minut vuosiksi --
viideksi pitkäksi vuodeksi -- sitoi ei ainoastaan laivapojaksi, vaan
todellisuudessa orjaksi. Orjaksi viiden vuoden ajan tälle kauhealle
pedolle, joka saattoi rähistä minulle mielensä mukaan, sysiä minua
mielensä mukaan, potkia minua mielensä mukaan, pieksättää minua tai
panna rautoihin, milloin vain hänelle tuli sellainen pää.
Näistä kovista ehdoista ei ollut pakoonpääsemistä. Täynnä valoisia
näkyjä "elämästä valtameren aalloilla" olin minä kirjoittanut nimeni
niiden alle epäröimättä tai miettimättä. Minun nimeni oli siinä, ja
minä olin laillisesti sidottu. Niin he sanoivat minulle, sekä kapteeni
että perämies, ja minä uskoin heitä.
En voinut päästä pakoon, olipa kohtelu kuinka ankara tahansa. Jos
olisin yrittänyt mennä tieheni laivasta, olisi se ollut karkaus, ja
minut olisi voitu tuoda takaisin sekä rangaista siitä. Vieraassa
satamassakaan eivät karkausmahdollisuudet olleet sen paremmat,
vaan päinvastoin huonommat, koska merimiehen on siellä vaikeampi
piilottautua. Siten ei minulla ollut mitään toivoa päästä siitä
julmasta orjuudesta, jossa nyt olin, muuten kuin tekemällä lopun
olemassaolostani joko hyppäämällä mereen tai hirttäytymällä raakapuun
kärkeen -- aie, jota vakavasti harkitsin useammin kuin kerran, mutta
josta minut saivat luopumaan nuoruusaikana saamani uskonnolliset
opetukset, joita nyt muistin keskellä kurjuuttani.
Minun olisi mahdotonta yksityiskohtaisesti kertoa kaikista julmuuksista
ja häväistyksistä, joihin minun oli pakko alistua. Olemassaoloni oli
yhtämittainen sarja kumpaakin.
Ei edes nukkumisesta sallittu minun nauttia, jos sellaista saattoi
sanoa nukkumiseksi. Minulla ei ollut patjaa eikä riippumattoa,
sillä minä olin tullut laivaan tavallisissa käyntivaatteissani --
koulutakissani ja lakissani -- ei rahaa taskussa eikä matkatavaroita
käsissäni. Minulla ei ollut edes karkurin tavallisia varustuksia --
nenäliinasta tehtyä myttyä ja keppiä; minulla ei ollut suorastaan
mitään -- puhumattakaan patjasta tai riippumatosta. Semmoisia tavaroita
ei kipparilla ole miehilleen, eikä niitä tietystikään ollut minulle.
Minulle ei suotu edes makuulavaa nukkuakseni, sillä keulakansi oli
täynnä miehiä, ja useimmilla lavoilla makasi kaksi. Niissä, joissa oli
vain yksi, sattui olemaan äreimmät ja pahaluontoisimmat miehet, eikä
minun sallittu olla makuupaikassa yhdessä heidän kanssaan.
Vielä suurempaakin tylyyttä osoittivat nämä paholaiset -- en voi
olla nimittämättä heitä siten, kun ajattelen nyt jälkeenpäin, mitä
kärsin heidän käsissään -- minun ei sallittu maata edes heidän
suurilla arkuillaan, joita ulottui kokonainen rivi pitkin keulakantta,
itsekunkin makuulavan edessä, ja jotka peittivät miltei koko
lattia-alan. Itse lattialla ei ollut tilaa minun maatakseni, ja
sitä paitsi se oli usein märkä likaisesta vedestä, jota siihen
läiskytettiin, tai päivittäisestä huuhtelusta, joka tuli sen
osaksi. Ainoa paikka, jossa saatoin levätä -- saaden edes vähäisen
mahdollisuuden olla toisten häiritsemättä -- oli muutamassa nurkassa
kannella. Mutta siellä oli ajoittain niin kylmä, etten voinut kestää
sitä, sillä minulla ei ollut mitään peitettä -- ei muuta verhoa kuin
ohuet vaatteeni, ja nämä olivat miltei aina kosteat kansien pesemisestä
ja meren pärskeistä. Kylmä pakoitti minua etsimään suojaa alhaalta,
mutta jos minä siellä oikaisin väsyneet jäseneni arkun kannelle ja
suljin silmäni nukkuakseni, olin varma siitä, että minut herättäisi
arkun äreä omistaja, joka sysäisi minut tylysti lattialle ja välistä
lähettäisi minut kokonaan pois keulakannelta.
Lisättäköön tähän, että minua pidettiin miltei alinomaa työssä --.
yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin. Voipa sanoa, ettei ollut mitään
raadantaa -- ei mitään "likaista työtä" -- mikä ei olisi kuulunut
minulle. En ollut ainoastaan kapteenin, perämiehen ja kirvesmiehen
orja, vaan jokainen miehistöön kuuluva piti itseään minun herranani.
"Lumipallokin" laivankeittiössä -- siten nimitettiin kokkia
leikillisesti -- antoi minulle määräyksiään villisti riemuiten siitä,
että hänellä oli yksi valkoihoinen, jota hän saattoi komentaa!
Minä oli kapteenin, perämiesten ja kirvesmiehen kengänkiilloittaja,
kokin astiainpesijä ja miesten palveluspoika -- minun tehtävänäni oli
huuhdella keulankansi ja yleensä palvella merimiehiä.
Oi, se oli kauheata elämää. Olin saanut hyvän rangaistuksen ainoasta
lapsen osoittamasta tottelemattomuudesta -- saanut hyvän palkinnon
halustani ja kaipauksestani merelle. Mutta tässä asemassa pitää monen
meripoikaraukan olla -- erittäinkin jos hän minun tavallani on karannut
merille.