Olin juuri kuudentoista vuoden vanha, kun karkasin merille.
En tehnyt sitä siksi, että minua olisi kohdeltu kotona
epäystävällisesti. Päinvastoin jätin jälkeeni hellän ja lempeän
isän, rakastavan ja ystävällisen äidin sekä veljiä ja sisaria, jotka
rakastivat minua ja surivat minua kauan sen jälkeen kuin olin mennyt.
Mutta ei kenelläkään ollut enemmän syytä valittaa tätä lapsen
osoittamaa tottelemattomuutta kuin minulla itselläni. Minä kaduin
pian tekoani, ja myöhemmässä elämässäni aiheutti se minulle tuskaa,
kun ajattelin sitä tuskaa, jota olin tuottanut sukulaisilleni ja
ystävilleni. Aikaisimmista ikävuosistani asti oli minulla ollut halu
merille -- ehkei niin paljon tullakseni merimieheksi kuin päästäkseni
matkustamaan suurella valtamerellä ja näkemään sen ihmeitä. Tämä
halu näytti kuuluvan luonteeseeni, sillä vanhempani eivät millään
lailla edistäneet sellaista taipumusta. Päinvastoin tekivät he kaiken
voitavansa herättääkseen minussa vastenmielisyyttä merielämää kohtaan,
koska isäni oli suunnitellut minulle aivan erilaisen uran. Mutta
isäni neuvot ja äitini pyynnöt osoittautuivat kaikki tehottomiksi.
Itse teossa -- tunnen häpeätä myöntäessäni sen --- niillä oli aivan
vastakkainen vaikutus, kuin mitä oli tarkoitettu; sen sijaan, että ne
olisivat vähentäneet taipumustani lähteä ulkomaille, ne vain tekivät
minut innokkaammaksi toteuttamaan tarkoitukseni! Itsepäisten luonteiden
laita on usein siten, ja pelkään, että minun luonteeni oli poikavuosina
liiaksikin itsepäinen. Ihmissuvun yleinen virhe on haluta eniten sitä,
mikä on kiellettyä, enkä minä ehkä suurestikaan poikennut toisista
tehdessäni niin.
Varmaa on, että se, johon vanhempani toivoivat minun vähimmin tuntevan
mielenkiintoa -- suureen suolaiseen mereen -- oli juuri se päämäärä,
jossa mieleni alinomaa askarteli -- kaikkien halujeni ja pyrkimysteni
päämäärä.
En voi sanoa, mikä ensinnä täytti minut kaipauksella mereen, sillä
minulla oli sellainen mieltymys miltei lapsuusvuosista asti. Minä
olin syntynyt meren rannalla, ja tämä seikka saattoi selittää sen,
sillä aikaisemman elämäni aikana, kun olin vielä lapsi, oli minulla
tapana istua ikkunan ääressä katselemassa ihailevin silmin veneitä
valkeine purjeineen ja kauniita laivoja korkeine, terävästi päättyvine
mastoineen, mitkä yhtämittaa tulivat ja menivät. Mitä voinkaan muuta
kuin ihailla näitä suuria ja komeita laitoksia, jotka olivat niin
vahvoja ja siroja? Miten saattoikaan olla toisin, kuin että minut
täyttäisi halu päästä niihin ja kulkea kauas yli tuon kirkkaan sinisen
veden?
Kun tulin vanhemmaksi, oli käsiini sattunut joutumaan muutamia kirjoja,
ja nämä viittasivat merelle -- ne kertoivat ihastuttavista maista,
jotka olivat sen rannalla -- kummallisista ihmis- ja eläinroduista
-- omituisista kasveista ja puista -- palmuista ja leveälehtisistä
viikunapuista -- Intian viikunapuusta ja apinanleipäpuusta -- monista
kauneista ja ihmeellisistä asioista. Nämä kirjat vahvistivat jo
ennenkin tuntemaani taipumusta mennä kauas valtameren yli.
Muuan toinen seikka oli apuna saattamaan halun huippuunsa. Minulla oli
setä joka oli vanha kippari -- toisin sanoen kauppalaivan kapteeni,
-- ja tämän vanhan herran ilona oli koota veljensä lapset ympärilleen
-- meitä oli hyvä joukko -- ja kertoa meille mereltä tarinoita joita
kaikki olivat aina innokkaita kuulemaan. Hän jutteli niitä hyvän joukon
talvella takan ääressä, sillä hän osasi kertoa tuhat yksi tarinaa kuten
"Tuhannenyhden yön" satujen kertoja -- tarinoita hurjista seikkailuista
mailla ja merillä -- myrskyistä, rajuilmoista ja haaksirikoista --
pitkistä matkoista avonaisissa veneissä -- otteluista merirosvojen ja
intiaanien kanssa -- taisteluista haikalojen ja hylkeiden sekä taloa
suurempien valaiden kanssa -- pelottavista tappeluista villien petojen
kanssa -- sellaisten kuin karhujen, susien, leijonien ja tiikerien!
Kaikki nämä seikkailut oli vanha enomme kokenut tai sanoi kokeneensa,
mikä oli hänen ihailevalle kuulijakunnalleen jokseenkin sama asia.
Ei ollut ihme että väsyin kotioloihin kuunneltuani sellaisia
jännittäviä kertomuksia, ei ollut ihme, että luonnollinen taipumukseni
kasvoi intohimoksi, jota en voinut vastustaa kauempaa. Ei ollut ihme,
että karkasin merille.
Sen minä tein kuudentoista vuotiaana -- oli ihme, etten mennyt
aikaisemmin, mutta se ei ollut minun vikani, sillä siitä asti kuin
kykenin puhumaan, pyysin yhtämittaa vanhemmiltani lupaa saada mennä.
Tiesin että he olisivat helposti saaneet minulle paikan, jos olisivat
olleet asiaan taipuvaisia. He olisivat voineet panna minut laivapojaksi
johonkin suureen kauppalaivaan, joka meni Intiaan, tai he olisivat
saaneet minut merikadetiksi kuninkaalliseen sotalaivastoon, sillä
heillä oli paljon vaikutusvaltaa. Mutta ei isä eikä äiti kallistanut
korvaansa minun pyynnöilleni.
Vihdoin päätin karata, vakuutettuna siitä, etteivät he milloinkaan
myöntyisi. Neljäntoista vuotiaasta olin minä kerta toisensa jälkeen
tarjoutunut laivoihin, jotka kulkivat läheiseen merisatamaan, mutta
minä olin vielä liian pieni, eikä kukaan niistä tahtonut ottaa minua.
Jotkut kapteenit kieltäytyivät syystä, että tiesivät minun olevan
ilman vanhempain suostumusta, ja nämä olivat juuri niitä, joiden
mukana minä mieluimmin olisin mennyt, koska se, että he olivat niin
tunnollisia miehiä, olisi ollut minulle takeena hyvästä kohtelusta.
Mutta kun nämä kieltäytyivät ottamasta minua, ei minulla ollut muuta
neuvoa kuin koettaa onneani muualla, ja lopuksi onnistui minun päättää
kaupat muutaman kipparin kanssa, jolla ei ollut mitään epäilyksiä asian
suhteen, ja siten minut merkittiin kirjoihin laivapojaksi. Hän tiesi,
että olin aikeissa karata, vieläpä avustikin minua aikeissani antamalla
minun tietää tarkalleen päivän ja tunnin, jolloin hän aikoi lähteä
satamasta.
Minä olin määrätyllä hetkellä laivassa, ja ennenkuin minua saatettiin
ruveta etsimään ja vieläpä ennenkuin minua saatettiin kaivata, oli
laiva nostanut ankkurinsa, levittänyt purjeensa ja vienyt minut
mahdollisen takaa-ajon saavuttamattomiin.