lapsiraukka koskaan eläisi tullakseen joksikin täällä maan päällä.
Vaikka erotus Carlomanin ja Rikhardin välillä oli jo alusta pitäen
ollut suuri, oli se kuitenkin nyt paljoa suurempi. Rikhard oli vain
kymmenvuotiaaksi harvinaisen iso ja vahva poika, oli suora ja harteva
korkeankaarevine rintoineen ja kasvoi rivakasti. Carloman sitä vastoin
näytti kuihtuvan, oli heikkoudesta eteenpäin kumarassa, ja hänellä oli
hienot, terävät, jyrkät kasvonpiirteet sekä kalpeat, kuopallaan olevat
kasvot. Hän näytti pimeässä kasvaneelta kasvilta.
Vanha vapaaherra sanoi kyllä karaisevien, terveellisten elämäntapojen
vahvistavan ja ripeyttävän sairaita lapsia, ja Lothar voimistui kyllä
terveydeltään ja samalla luonteeltaankin, mutta hänen pikku veikollaan
ei ollut tarpeeksi voimaa kestämään tämmöistä muutosta. Hän kuihtui ja
surkastui yhä enemmän päivä päivältä. Ja kun syksy saapui ja tuuli kävi
kylmäksi ja kosteaksi, huononi hän huononemistaan ja poistui tuskin
milloinkaan hyvän Astrida rouvan polvilta. Ei se ollut mitään tiettyä
tautiakaan, mutta siitä huolimatta heikkoni ja riutui hän vaan. Hänelle
tehtiin pieni vuode tulen ääreen ja suuri kunnia-istuin pantiin tämän
ja oven väliin, jottei veto kävisi. Siellä hän sitte parhaasta päästä
oleskeli kärsivällisesti tunti tunniltaan, puhuen heikolla äänellä tahi
hymyillen ja näyttäen tyytyväistä mieltä, kun joku, josta hän piti,
tuli hänen luokseen. Hyvillä mielin otti hän myös vastaan isä Luukkaan,
kun hän tuli rukouksia lukemaan, ja aina valaisi kalpeita kasvoja
ilonsäde, kun hänen rakas, pikku herttuansa tuli ja iloisella tavallaan
kertoili hänelle ratsastuksistaan ja metsästysseikkailuistaan. Sairas
vieraansa antoi Rikhardille paljo ajattelemisen aihetta. Hän ei
tahallaan viipynyt koskaan useampia tuntia poissa hänen luotaan eikä
unhoittanut koskaan olla hiljentämättä askeliaan ja ääntään astuessaan
saliin, ettei vaan häiritsisi Carlomania, jos hän olisi sattunut
nukahtamaan.
"Rikhard, sinäkö se olet?" sanoi tuo pikku poika eräänä päivänä, kun
nuori, jäntevä vartalo varovasti hiipi penkin ympäri jo hämärtävässä
huoneessa.
"Niin olen. Kuinka on ollaksesi nyt, Carloman, oletko parempi?"
"Kiitos, kiltti Rikhard, en ole parempi", ja pienet laihtuneet sormet
tapailivat hänen kätösiään.
"Onko särky taas tullut?"
"Ei, olen venynyt hiljaa vuoteessani ja ajatellut; -- Rikhard, kyllä
min'en koskaan parane..."
"Voi, elä sano niin! Paranet sinä, varmasti paranet, kunhan kevät
joutuu."
"Tuntuu kuin minun olisi kuoltava", sanoi pikku poika. "Uskon kyllä
niin käyvänkin, mutta elä sure, Rikhard. Min'en ole paljoa peloissani.
Sinä sanoit aikoja sitte siellä oltavan onnellisempia kuin täällä, ja
nyt minä sen tiedän."
"Siellä, missä rakastettu isäni on", sanoi Rikhard ajatuksissaan,
"mutta oi, sinä olet kovin nuori kuolemaan."
"En halua elää. On kova, riidanhaluinen maailma täällä alhaalla, täynnä
julmia, pahoja ihmisiä, mutta tuolla ylhäällä on rauha. Sinä olet vahva
ja rohkea, tulet tekemään heitä paremmiksi; mutta minä olen heikko ja
herkkämielinen, huokailisin vaan ja surisin."
"Oo Carloman! Carloman! Min'en voi olla ilman sinua. Pidän sinusta
aivan kuin olisit oma veljeni. Sin'et saa kuolla -- sinun täytyy elää
nähdäksesi jälleen vanhempasi!"
"Sano heille sydämmelliset terveiseni", sanoi Carloman. "Minä menen
Isäni luo taivaasen. Olen iloinen, että olen sinun luonasi, Rikhard
-- ennen en ole ollut koskaan näin onnellinen. Olisin kyllä pelännyt
kuolemata, jollei isä Luukas olisi opettanut minulle, kuinka syntini
ovat anteeksiannetut. Mutta nyt uskon, että enkelit ja pyhimykset
odottavat minua."
Hän puhui heikolla äänellä ja viimeiset sanat sammuivat tuskin
kuultavaan kuiskaukseen. Hän nukahti sitte, ja kun iltanen tuotiin
sisään, arveli Astrida rouva pienten kasvojen näyttävän tavallista
kalpeammilta ja kuultavammilta, mutta hän ei herännyt. Illalla
kantoivat he hänet sänkyynsä ja hän heräsi silloin puoleksi tuntoonsa
ja vaikeroi kun häntä muutettiin. Rouva Astrida ei tahtonut jättää
häntä, ja isä Luukas valvoi hänen kanssansa.
Puoliyön aikana heräsivät linnan asukkaat kuolinkellojen kumeisiin,
juhlallisiin läpsäyksiin, jotka kehoittivat heitä nousemaan ylös ja
rukouksiinsa sulkemaan sielun, joka teki lähtöä viimeiselle matkalleen.
Rikhard ja Lothar olivat tuota pikaa sängyn vieressä. Carloman nukkui
yhä edelleen, kädet ristissä rinnan yli, mutta hengitys tuntui
voipuneelta ja läähättävältä. Isä Luukas rukoili hänen puolestaan,
ja vahakynttilät olivat asetetut sängyn molemmille puolin. Kaikki
oli hiljaa, pojat eivät uskaltaneet puhua eikä paikaltaan hievahtaa.
Vihdoin he kuulivat pitkän hengenvedon ja sielu oli liihoitellut
toiseen maailmaan. Carloman oli poissa, hän oli tosiaankin mennyt
onnellisempaan kotiin, todellisempaan kuninkaallisuuteen kuin mitä
milloinkaan olisi voinut tulla hänen osakseen maan päällä.
Ja nyt riehahti poikain suru valloilleen. Lothar huusi ääneensä äitiään
ja parkui nyyhkyttäen, että hänkin kuolisi -- hänen täytyy matkustaa
kotiin. Rikhard seisoi mykkänä sängyn vieressä. Suuria kyyneleitä vieri
hiljalleen hänen poskensa yli ja hänen rintansa aaltoili hillityistä
nyyhkytyksistä. Astrida rouva talutti pojat pois huoneesta ja vei
heidät takaisin vuoteelleen. Lothar itki itsensä pian uneen; mutta
Rikhard venyi valveilla, suruisena ja syvissä mietteissä, juhlallisen
näyn Rouenin tuomiokirkossa taas hänelle näyttäytyessä. Vaikka siitä,
kun tuo näky oli hänen edessään ensi kerran, oli nyt lähes kaksi
vuotta, oli se jättänyt niin valtavan ja syvän vaikutuksen hänen
sydämmeensä, että hän nyt näki sen taas edessään yhä kirkkaammassa
valossa.
"Minnehän minä joutunen, konsa oma kuolinhetkeni tulee, jos en ole
kostanut pahaa hyvällä?" Ja päätös kypsyi pikku herttuan mielessä.
Kun aamu tuli, tajusi Rikhard vielä selvemmin, että hän oli kadottanut
ystävällisen pikku leikkitoverinsa. Ja hän itki taas, aivan kuin
ei koskaan voisi lohtua, nähdessään verhotun vuoteen, mistä tuo
kärsivällinen hymyily ei koskaan enää häntä tervehtinyt. Hän käsitti
nyt rakastaneensa Carlomania varsinkin juuri hänen heikkoutensa ja
avuttomuutensa vuoksi.
Mutta hänen surunsa, ei ollut Lotharin surun tapaista, sillä Lotharissa
oli se yhtyneenä itsekkääsen pelkoon: hän huusi myötäänsä kuolevansa,
jollei pääsisi vapaaksi. Kiivas itkeminen tekikin hänen päänsä kipeäksi
ja raskaaksi.
Pikku ruumis, palsamoituna ja lyijykirstuun sulettuna, oli lähetettävä
takaisin Ranskaan saadakseen levätä esi-isäinsä haudassa Rheimsin
kaupungissa. Lotharista tuntui tämä vieläkin kovemmalta kolaukselta.
Hän oli melkein pois suunniltaan epätoivosta ja rukoili kaikkia
ihmisiä, kutakin erikseen, lähettämään hänet kotiin, hyvin tietäen,
etteivät he voineet sitä tehdä.
Kahdestoista luku.
"Herra Eerikki", sanoi Rikhard, "sanoitte minulle, että Falaisessa
pidetään kreivi Bernardin ja Tanskan kuninkaan kesken neuvottelu. Aijon
olla siinä saapuvilla. Tahdotteko tulla kanssani, vai lähteekö Osmond
ja te jäätte tänne pitämään prinssiä silmällä?"
"Mikäs nyt on, prinssi Rikhard, teitähän ei tavallisesti huvita olla
mukana neuvotteluissa?"
"Mutta minulla on jotakin sanottavaa", vastasi Rikhard. Vapaaherra
ei tehnyt vastaväitteitä, sanoihan vaan äidilleen herttuan olevan
ihmeteltävän järkevän lapsen ja että hän kyllä pian voisi ottaa
hallituksen omaan huostaansa.
Lothar puhkesi uuteen valitukseen nähdessään, että Rikhard tuli
matkustamaan pois. Tämän läsnäollessa tuntui hänestä turvallisemmalta,
ja hän kuvitteli mielessään, että he nyt, kun Carloman oli kuollut,
kostaisivat hänelle hänen entiset vääryytensä. Herttua vakuutti hänelle
moneen kertaan ettei hän aikonut muuta kuin hyvää hänelle ja lisäsi:
"Kun tulen takaisin, saat tietää jotakin, Lothar." Uskoen hänet sitte
rouva Astridan, Osmondin ja Albericin hyväntahtoiseen huostaan, läksi
Rikhard matkalle, ratsastaen pikku hevosellaan herra Eerikin ja kolmen
soturin seuraamana. Rikhard tunsi mielensä angervoksi katsoessaan
takaisin Bayeuxin linnaan ja ajatellessaan, ettei siellä enää ollut
hänen rakasta pikku ystäväänsä. Mutta oli kirkas, raikas talviaamu,
kentät olivat hopeanvalkoisessa peitteessä, huurretta kimmelsivät
pensaat ja routautunut maa rimasi iloisesti hevosen kavioiden alla.
Sitä mukaa kuin aurinko kohousi vaivaloisesti läpi harmaiden sumujen,
jotka himmensivät sen kirkkautta, ja helotti lopulta täydessä
loistossaan sinisen taivaan laella, vilkastui myöskin Rikhardin mieli.
Hän nauroi ja päästi ilmoille kovia riemuhuutoja, kun jänis tahi
kaniini kiiti kanervikon halki tahi varis raakkuen lensi hänen päänsä
päällitse, räpytellen leveillä siivillään.
Yötä olivat he muutamassa luostarissa, missä saivat kuulla Parisin
Hugon kulkeneen ohitse, ollakseen hänkin saapuvilla Falaisen
kokouksessa. Seuraavana päivänä ratsastivat he edelleen.
Illan suussa osoitti vapaaherra sormellaan riviä korkeita kallioisia
kukkuloita, joidenka huipulla kohosi suunnattoman suuri linnoitettu
torni. "Tuolla loittona", sanoi hän Rikhardille, "on teidän linnanne
Falaise, Normandian lujin linnoitus."
Maa kävi yhä karummaksi ja epätasaisemmaksi, mitä enemmän he lähenivät.
Keskenään vaihtelivat korkeat, jyrkät vuoret ja ahtaat, metsäiset,
kallioiden siellä täällä sulkemat laaksot.
"Oivallisia metsästysmaita!" sanoi herra Eerikki ihaillen. Ja
kun Rikhard näki vuohipeuraparven syöksyvän salaman nopeudella
metsä-aukeaman ohi, huudahti hän, että heidän täytyi tulla tänne
syksyllä joksikin aikaa metsästämään.
Tuntui olevankin metsästäjiä metsässä, sillä kirkkaan talvi-ilman
halki kuului tuon tuostakin koirien haukuntaa, metsästäjäin huutoja
ja toisinaan kimakasti kaikuvia metsästystorven toitotuksia.
Rikhardin silmät loistivat, kasvot hehkuivat innosta kiihoittaessaan
ripsakkajalkaista hepoaan yhä kovemmin ja kovemmin eteenpäin,
välittämättä siitä, että seurueen raskaammat miehet ja hevoset eivät
voineet pysyä hänen rinnallaan epätasaisella maalla ja sakeassa
varvikossa.
Äkkiä kuului kummallista murinata ja ulvontaa ihan hänen läheltään.
Hevonen viskautui sivulle eikä sitä saanut eteenpäin menemään,
jonka tähden Rikhard laskeutui alas ja murtautui jalkaisin tiheikön
läpi. Eräällä aukealla paikalla jyrkän, synkän, murattia kasvavan
kallion juurella, joka kohousi pystysuorana kuin seinä, huomasi hän
hirveän suuren harmaan suden ja ison koiran ottelemassa elämästä ja
kuolemasta. Näytti kuin ne olisivat pudonneet tahi vierineet yhdessä
äkkijyrkännettä alas huomaamatta sitä raivoissaan. Molemmista vuoti
verta ja molempain silmät kiiluivat kuin hehkuvat hiilet pimeässä
varjossa kallion kupeella. Koira oli alla, melkein voitettuna, teki
enää heikkoa vastarintaa. Ja seuraavassa tuokiossa olisi susi valmis
syöksymään yksinään olevan lapsen kimppuun...
Mutta pelko ei siltä Rikhardia vallannut hänen itsensä vuoksi, --
koiran pelastaminen oli hänen ainoana ajatuksenaan. Silmänräpäyksessä
oli hän paljastanut tikarinsa, jota kantoi vyöllään, kiiruhti nyt
taistelevien eläinten luo ja survasi aseen koko voimallaan suden
kurkkuun, koiran kaikeksi onneksi pitäessä vielä sitä hampaillaan
kiinni.
Paininlyönti taukosi. Susi hellitti ja vierähti raskaasti sivulle
kuolleena. Koira, virui läähättäen ja hurmeissaan, ja Rikhard pelkäsi
sen olevan pahasti haavoitetun. "Poloinen poikaseni! Muhkea koira!
Mitä mä nyt teen sinua auttaakseni?" Ja hän silitteli säälien tummaa
täplikästä päätä.
Silloin kuului kimeä huuto. Tämän tutun äänen kuullessaan koetti
koira nousta ylös ja kohotti päätään, kun samassa metsästyspukuun
puettu mies näkyi laskeutuvan alas kallioista polkua. Tulija oli
tavattoman kookas mies, kaunisruumiinen, jaloine kasvonpiirteineen.
"Haa! Hollah! Vige! Vige! Miten on laitasi, rivakka koirani?" sanoi
hän pohjoismaalaiskielellä, vaikk'ei ihan samalla lailla ääntäen kuin
Rikhard oli tottunut kuulemaan. "Oletko vialla?"
"Pahoin raadeltuna pelkään", huusi Rikhard vastineeksi, kun uskollinen
eläin heilutti häntäänsä ja koki turhaan nousta mennäkseen herraansa
vastaan.
"Haa, poikani! Ken olet?" huudahti metsästäjä kummastuneena nähdessään
lapsen seisovan kuolleen suden ja haavoitetun koiran välillä. "Näytät
joltakin noista ranskalaistutetuista normannilais-aateliskeikareista
hienoine kiharoinesi ja koristettuine vöinesi, mutta sanasi ovat
pohjoismaalaiset. Kautta Thorin vasaran! Siinähän johottaa tikari suden
kurkussa!"
"Se on minun", sanoi Rikhard. "Tapasin koiranne puolikuolleena ja
riensin sitä pelastamaan."
"Niinkö teit? Hyvin tehty! Vigeä en olisi tahtonut menettää kaikista
Italian aarteista. Olen sulle kiitollisuuden velassa, urhea, nuori
ystäväni", sanoi vieras, kaiken aikaa tarkastellen ja hyväillen
koiraansa. "Mikä nimesi? Et voi olla etelämaalainen syntyjäsi."
Hänen puhuessaan kuului toisia ääniä huutelevan ja vapaaherra de
Centeville syöksähti esiin viidakosta, pitäen Rikhardin hevosta ohjista.
Samassa tuokiossa lähestyi niinikään metsästysseura polkua myöten.
Näiden etunenässä oli Bernard Tanskalainen.
"Haa!" huudahti hän, "mitäpä näen? Nuori herttuani! Mikä tuopi teidät
tänne?" Ja pikaisella kumarruksella vastaanotti Bernard Rikhardin
ojennetun käden.
"Tulin tänne ollakseni läsnä kokouksessa", vastasi Rikhard. "Minulla on
eräs armonosoitus pyydettävänä Tanskan kuninkaalta."
"Jokainen armonosoitus, joka Tanskan kuninkaalla on vallassaan sinulle
antaa, on jo myönnetty", sanoi koiran isäntä lyödessään pikku herttuata
olalle suoralla, sydämmellisellä tuttavallisuudella, mikä tätä
hämmästytti. Rikhard katsoi häneen ylpeyden sekaisella epävarmuudella,
kunnes totuus äkkiä selveni hänelle, ja hän otti lakin päästään
huudahtaen: "Kuningas Harald itse! Suokaa anteeksi, herra kuningas!"
"Anteeksi, jaarli Rikhard! Mitä tahdot minun anteeksiantamaan? Kunko
olet pelastanut Vigen hengen? Ei mitään ranskalaisia kohteliaisuuksia
minulle! Sano toivomuksesi ja se on täytetty! Otanko sinut kerallani
jollekin viikinkiretkelle rosvoamaan Irlannin lihavia munkkeja?"
Rikhard vetäysi hieman taakse päin uudesta ystävästään.
"Ohoh! unhoitin, että ovat tehneet sinusta kristityn, sen pahempi!
Näytät olevan niin kelpo pohjan poika, että vallan unohdin sen. Tule,
astu rinnalleni ja esitä pyyntösi. Sven, hoi, kanna Vige linnaan ja
hoida sen haavoja! Ja nyt, nuori jaarli, sano suoraan asiasi."
"Anomukseni on, että antaisitte vapauden prinssi Lotharille."
"Mitä, sille nuorelle frankilleko? Kuinka! Hehän pitivät sinua vankina,
polttivat poskesi ja olisivat tuhonneet koko miehen, jollei vain urhea
aseenkantajasi olisi sinua pelastanut."
"Se on ollutta ja mennyttä, Lothar on niin onneton. Veljensä on
kuollut, hän on surusta sairaana, sanoo kuolevansa hänkin, jollei pääse
kotiinsa."
"Se se vasta mainio asia olisikin, jos tuo kurja, petollinen suku
kuolisi hänessä! Miksi sinä hänestä huolehdit -- hän on sinun
vihollisesi?"
"Olen kristitty", vastasi Rikhard lyhyesti.
"Hyvä: lupasin sulle, mitä vain pyytäisit. Kaikista oikeuksistani,
joita minulla on hänen linnoihinsa tahi persoonaansa, olkoonpa hän
vapaa tahi vanki, luovun minä eduksesi. Sinun tarvitsee sopia niistä
ainoastaan omien jaarliesi ja vasalliesi kanssa."
Rikhard pelkäsi tämän käyvän vaikeaksikin, mutta apotti Martti saapui
kokoukseen ja asettui hänen puolelleen. Sitä paitsi ajatus, että heidän
panttivankinsa kuolisi heidän käsiinsä ja ettei heidän ja kuninkaan
välillä enää olisi siis mitään yhdyssidettä, painoi paljo vaakakupissa.
Ja pitkän neuvottelun perästä suostuivat he päästämään Lotharin
vapaaksi ilman lunnaita, mutta ainoastaan ehdolla, että Ludvig takaisi
Rikhardille maan rauhallisen omistuksen aina St. Clairiin asti Epten
varrella, mikä kauan oli ollut riidanalaisena -- joten Alberic nyt
kieltämättä tuli Normandian vasalliksi.
Rikhardille oli se päivä kenties elämänsä onnellisin, kun hän ratsasti
takaisin Bayeuxiin sanoakseen Lotharille, että hän saisi pian seurata
häntä S:t Clairiin, jossa hän jätettäisiin isänsä huostaan.
Täällä kohtasivat he kuningas Ludvigin, vakavana ja suruissaan,
kuultuaan pikku Carlomanin kuolleeksi ja ainakin tässä tilaisuudessa
näytti hän katuvan petollista menettelyään Normandian isätöntä
perillistä kohtaan.
Hän painoi herttuan syliinsä ja hänen suudelmansa oli tällä kertaa
vilpitön, kun hän sanoi: "Herttua Rikhard, emme ole tätä teiltä
ansainneet. En kohdellut minä teitä sillä tavoin, kuin te olette
kohdellut lapsiani. Tahdomme tästä lähtien olla toisillemme uskollisia
herrana ja vasallina."
Lotharin viimeiset sanat olivat: "Hyvästi Rikhard, jos eläisin yhdessä
kanssasi, voisin ehkä tulla niin hyväksi kuin sinä. En koskaan unhoita,
mitä olet minulle tehnyt."
Kun Rikhard vielä kerran saapui juhlakulussa Roueniin ja hänen
alamaisensa hurmaantuneina kohottivat riemuhuutoja hänen ympärillään,
niin valtasi hänet kuitenkin suloisempi tunnelma kuin mitä kaikki
tämä kunnia ja loistavuus saattoi hänessä synnyttää, astuessaan
tuomiokirkkoon ja notkistaessaan polvensa isänsä haudalla puhtaalla
omallatunnolla ja täydellä tiedolla siitä, että oli koettanut noudattaa
isänsä viimeistä tahtoa.
LOPPU.
Vuosia oli vierinyt. Ludvigin valat ja Lotharin lupaukset olivat
rikkoutuneet, ja Flanderin Arnulf, herttua Wilhelmin murhaaja,
oli kiihoittanut heitä uudistettuihin ja petollisiin hyökkäyksiin
Normandiaa vastaan, jotta Rikhardin oli täytynyt neljäntoista vanhasta
kuuteenkolmatta ikävuoteen saakka käydä lakkaamatonta sotaa maansa
puolustamiseksi. Mutta tämä oli ollut hänelle kunniakas sota, ja hänen
rohkeat urotyönsä olivat syystä hankkineet hänelle lisänimen "Rikhard
Pelkäämätön", nimi, jonka hän hyvin ansaitsi, sillä hän pelkäsi vain
yhtä seikkaa -- vääryyden tekemistä.
Vähitellen pääsi hän kuitenkin voitolle vihollisistaan ja rauha
palautui. Kun Flanderin Arnulf huomasi, ettei Rikhardia voitu
julkisella väkivallalla kukistaa, koetti hän kavaluudella kolmasti
salaa murhata hänet, niin kuin isänsäkin. Mutta kaikki nämä
murhayritykset olivat epäonnistuneet, ja nyt oli Rikhard saanut monena
vuonna nauttia häiritsemätöntä ja kunniakasta rauhaa, vihollisten
kadottua näkyvistään.
Kuningas Ludvig saavutti kuolemansa pudotessaan hevosen selästä.
Lothar kuoli varhaisessa nuoruudessaan ja hänessä loppui Kaarlo Suuren
veltostunut aatelissuku. Ranskan valtaistuimelle nousi Hugo Capet,
Rikhardin vanhan ystävän Hugo Valkosen poika. Ollen Rikhardin lanko ja
varma liittolainen, kääntyi hän aina tämän puoleen saadakseen neuvoja
ja apua kaikissa yrityksissään.
Rouva Astrida ja herra Eerikki olivat kauan uinuneet hiljaisissa
haudoissaan. Osmond ja Alberic olivat Rikhardin uskotuimpia
neuvonantajia ja parhaita sotapäälliköitä. Apotti Martti johti vielä
vanhoilla päivillään Jumiègesin luostaria. Mielellään kävi Rikhard,
niinkuin isänsäkin oli tehnyt, häntä siellä katsomassa puhellakseen
hänen kanssaan ja nauttiakseen rauhaisassa luostarissa virkistävää
lepoa hallitushuolien ja sodan myrskyjen jälkeen.
Ja Rikhard oli itse nyt harmaahapsinen mies kookkaine vartaloineen ja
majesteetillisine ryhtineen. Hänen vanhin poikansa oli nyt vanhempi
kuin hän itse oli ollut tullessaan "pikku herttuaksi". Ja isänsä
unelman tavoin halusi hän viettää vanhuutensa päivät rauhassa ja
yksinäisyydessä.
* * * * *
Muutamana kesäiltana sattuu niin, että herttua Rikhard istui tuon
valkopartaisen apottivanhuksen rinnalla galleriassa luostarin portin
edessä, katsellen mailleen menevää aurinkoa, jonka vienot säteet
valaisivat pylväitä ja holvikaaria. He puhelevat keskenään Rouenin
hautajaisista ja hopea-avaimesta, sillä apotin suurin ilo on vieläkin
kertoa kertomasta päästyä kaikista Wilhelm Pitkämiekan hyvistä teoista
ja sanoista.
Heidän siinä istuessaan tulee luostarin portille vanha, ryppyinen ja
kumarassa käyvä mies heikoin ja horjuvin, mutta kuitenkin kiireisin
askelin, aivan kuin jonkun takaa-ajamana koettaen ponnistaa viimeiset
voimansa turvapaikkaan ennättääkseen.
"Voiko tuommoinen vanha ja heikko mies olla pahantekijä, jota takaa
ajetaan?" sanoo herttua kummastuneena.
Herttuan nähdessään välähtää pelästyksen salama vanhuksen silmistä. Hän
lyö tuskaisesti kätensä yhteen ja kääntyy ikäänkuin paetakseen, mutta
kun tuntee olevansa siihen kykenemätön, heittäytyy maahan Rikhardin
jalkain juureen.
"Armoa, armoa! jalo, korkeasukuinen herttua!" saa hän vaan änkytetyksi.
"Nouse ylös, elä polvistu minun edessäni! En voi sallia, että mies,
joka voisi olla isäni, tekee siltä tavoin", sanoo Rikhard, koettaan
nostaa häntä seisoalleen. Mutta vanha mies sanat kuullessaan päästää
valittavan liikutuksen ja käyristyy kokoon yhä enemmän.
"Ken olet?" kysyy herttua. "Tässä pyhässä huoneessa olet turvattu, mitä
tahansa lienet rikkonutkin. Puhu! -- ken olet?"
Etkö tunne minua? sanoo vanhus rukoilevasti, "oo, lupaa mulle
laupeutta, ennenkun kuulet nimeni."
"Nuo kasvot olen nähnyt kypärin alta", sanoo nyt herttua. "Olet
Flanderin Arnulf."
Syntyy syvä äänettömyys.
"Ja mitä varten tulet tänne?" kysyy taas herttua.
"En tahtonut tunnustaa heti Ranskan kuningasta, Hugoa. Hän on nyt
valloittanut kaupunkini ja hävittänyt maani. Jokainen ranskalainen
ja jokainen normanni on vannonut tappavansa minut, kostaakseen
teitä kohtaan, jalo herttua, tekemäni rikokset. Minua on ajettu
sinne ja tänne, olen ollut ainaisessa hengen vaarassa, kunnes
tulin ajatelleeksi, että herttua Rikhardia ylistetään paitsi
pelkäämättömyydestä, myöskin armeliaisuudesta, jolle yksikään ruhtinas
ei vertoja vedä. Koetin joutua tänne, toivossa, että pyhä isä,
apotti, nähdessään katkeran katumukseni, sovittaisi minut luonanne,
korkeasukuinen ruhtinas, ja hankkisi minulle anteeksiannon ja
turvallisuuden. Oo, jalo herttua, suokaa anteeksi, säälikää minua!"
"Nouskaa ylös, Arnulf", lausuu Rikhard. "Mihin Herran käsi on käynyt,
siinä ei ole ihmisten asia kostaa. Isäni kuoleman olen jo ammon aikoja
antanut anteeksi, ja teidän vehkeilynne minua itseäni vastaan ovat
Jumalan armon kautta tyhjiin rauenneet. Normanneilta ei teiltä ainakaan
ole mitään pelättävissä, ja huolenani tulee olemaan hankkia teille
lankoni, kuninkaan, anteeksianto. Tulkaa ruokasaliin -- tarvitsette
virkistystä -- kunnianarvoinen apotti on vieraan varaisesti ottava
teidät vastaan."
Kiitollisuuden ja vilpittömän katumuksen kyyneltulvalta ei Arnulf saa
sanaakaan lausutuksi. Hän antaa nostaa itsensä ylös maasta, vaikka
hänen noustessaan onkin pakko nojautua herttuan käsivarteen.