Osmond hymyillen ja päätään pudistaen. "Minä en voinut maljaani juoda
heidän onnekseen ihmisenkallosta -- niin kultakoristeinen kuin se
olikin."
"Mutta eivät siltä huonompia soturia," sanoi herra Eerikki. "No
niinpä niin, ja sinä tietenkin olit siksi hieno ja turhamainen,
ettet käsittänyt tuota vanhaa hyvää tapaa repiä koko lammasta
palasiksi. Sinun kai piti leikata viipaleesi hienolla ranskalaisella
veitsinykerölläsi."
Osmond ei voinut käsittää, että mies voisi olla urhoollisempi ollessaan
raaka kuin metsäläinen, mutta hän katsoi viisaammaksi olla vaiti ja
Rikhard pyysi kärsimätönnä saada kuulla taistelusta sekä missä se oli
suoritettu.
"Diven rannalla," sanoi Osmond. "Oi isä! syystäpä saatatte kutsua
vanhaa Harcourtia ovelaksi -- Revonsydän se pitäisi hänen nimensä olla,
eikä Karhunsydän! Kuulkaahan kummaa kun hän oli lähettänyt frankeille
sanan, että tanskalaiset olivat hyökänneet hänen päällensä koko
voimallaan, ja pyysi näitä tulemaan avukseen."
"Toivon, ettei siinä ollut kavallusta. Mitään vilppiä ei saa minun
nimessäni tehdä!" huudahti Rikhard semmoinen arvokkuus äänessä ja
liikkeissä, että he kaikki sillä hetkellä tunsivat hänet todellakin
ruhtinaakseen kokonaan unohtaen hänen nuoren ikänsä.
"Ei, luulisitteko minun sitte sotatapahtumista kertovan näin
ilomielin," sanoi Osmond. "Bernardin tarkoitus oli vain saattaa yhteen
kuninkaat näyttääkseen Ludvigille, että teillä, herttuani, oli ystäviä,
jotka kykenivät puolustamaan laillista asiaanne. Hän koetti vain
välttää verenvuodatusta."
"Entä sitte?"
"Tanskalaiset olivat leiriytyneet Liven rannalle, ja samassa kun
frankit tulivat näkyviin, lähetti Harald Sinihammas airueen Ludvigin
luo, kehoittamaan häntä poistumaan Normandiasta ja jättämään maan
teille, sen lailliselle haltijalle. Ludvig, joka mesikielin toivoi
voittavansa hänet puolelleen, halusi keskustella hänen kanssansa
persoonallisesti."
"Missä sinä olit, Osmond!"
"Siellä, missä tuskin maltoin olla. Bernard oli koonnut meidät kaikki,
rehelliset normannit, ja asettanut meidät kuninkaan ratsulipun, tämän
samaisen lipun alle, ikäänkuin puolustamaan sitä tanskalaisia vastaan.
Kaikesta päättäen oli hän ihan yhtä maata Ludvigin kanssa, johti
häntä neuvoillaan ja tuntui tosiaankin olevan hänen paras ystävänsä
ja neuvonantajansa. Mutta _yhdessä_ asiassa ei hän saanut valtaa:
tuo kiittämätön, arka konna, Montreuilin Herluin, tuli kuninkaan
mukana, nähtävästi toivossa saada olla osallisena saaliinjaossa meidän
jouduttua perikatoon. Kun Bernard neuvoi kuningasta lähettämään hänet
kotiinsa takaisin, koska yksikään uskollinen normanni ei sietänyt häntä
silmiensä edessä, vannoivat nuo tuittupäiset frankit, ettei ainoakaan
normanni voisi estää heitä tuomasta kerallaan ketä halusivat.
"Sitte pystytettiin teltta joen rannalle, jossa molemmat kuninkaat
yhdessä Bernardin Bretagnen Allanin ja kreivi Hugon kanssa pitivät
kokousta. Me kaikki seisoimme ulkopuolella, ja molemmat sotajoukot
alkoivat sekaantua toisiinsa, jolloin me normannit teimme tanskalaisten
tuttavuutta. Siellä oli muuan metsäläisen näköinen punatukkainen
miehenkarhu, joka sanoi olleensa Anlaffin kanssa Englannissa, ja tiesi
paljon kertoa Norjan kuninkaan Hakonin urostöistä. Äkkiä osoitti hän
muuatta lähellämme seisovata ritaria, joka puheli erään Continin
seuralaisen kanssa, ja tiedusti minulta hänen nimeään. Vereni kiehuivat
vastatessani, että se oli Montreuil itse. 'Hän, joka on ollut syynä
herttuanne kuolemaan!' huudahti tanskalainen. 'Haa! Te normannit olette
kehnoja, turmeltuneita Odinin poikia, salliessanne hänen elävän'."
"Toivon sinun sanoneen, poikani, ettemme noudata Odinin lakeja," lausui
Astrida rouva.
"Sanaakaan sanoa en kerinnyt, täti, kun tanskalaiset jo ottivat koston
itse toimekseen. Siinä silmänräpähtämässä syöksyivät he kamaline
sotakirveineen Herluinin kimppuun ja kurikoivat onnettoman kuoliaaksi.
Nyt se vasta rytäkkä nousi! Jokainen iski ympärilleen, tietämättä ketä
ja miksi. Muutamat huusivat _Thor auta_, toiset _Dieu aide_, jotkut
taas _Montjoie S:t Denis!_ Pohjoismaalaisveri frankkilaista vastaan
-- se oli ainoa ohjeemme. Minä seisoin tämän ratsulipun juurella ja
ankarasti oli minun oteltava ennen kuin sain sen lopultakin haltuuni."
"Entä kuninkaat?"
"He kiiruhtivat ulos teltasta, kuten näytti, yhtyäkseen taas miehiinsä.
Ludvig nousi ratsaille. Mutta tiedättehän vanhastaan, hyvä prinssi,
että hän on kehno ratsastaja, ja niinpä kiidätti hevonen miesparan ihan
tanskalaisten sankimpaan joukkoon. Kuningas Harald vangitsi hänet omin
käsin ja jätti hänet neljän ritarin vartioitavaksi. Mutta sitte se
hyväkäs onnistui joko lahjomaan vartijansa taikka, kuten he väittivät,
karkaamaan heidän ryöstäessään hänen telttaansa. Kuinka se kävi päinsä,
en osaa sanoa; se vaan oli varma, että kun Harald vaati kuningasta
takaisin, oli hän tipotiessään."
"Tiessään! Ja sinä sanot kuninkaan olevan vankina!"
"Malttakaahan. Hän ratsasti neljä peninkulmaa ja tapasi Rouenissa
erään katalan porvarin, jonka lahjoi kätkemään itsensä Halavaluotoon.
Bernard pani kuitenkin tarkan peräänkuulustelun ja sai selville, että
tuon veijarin oli nähty keskustelevan ranskalaisen ratsastajan kanssa.
Siitäpä Bernard veti kovalle hänen vaimonsa ja lapsensa, uhaten heidät
siihen paikkaansa surmata, jolleivät ilmaisisi salaisuutta. Kuninkaan
oli siis pakko ryömiä kauniisti esiin piilopaikastaan ja nyt istuu hän
lukkojen ja salpojen takana Rolfin tornissa, missä tanskalainen soturi
sotakirves olalla on jokaisessa portaiden käänteessä vartioimassa."
"Haa, haa!" huudahti Rikhard. "Tahtoisinpa tietää, mitä hän pitää
olostaan! Olisipa hauska kuulla, tokko hän enää muistaa, kuinka hän
nosti minut ikkunalle ja vannoi juhlallisesti tahtovansa ainoastaan --
minun parastani!"
"Niin, ja te uskoitte häntä, hyvä prinssi," sanoi Osmond
veitikkamaisesti.
"Olin silloin pikku poika," vastasi Rikhard ylpeästi. "Mutta nyt --
muurienkin täytyy muistuttaa häntä valastaan sekä Bernardin sanoista,
että taivas on maksava hänelle samalla mitalla kuin hän kohtelee minua."
"Muista se, lapseni, kavahda rikottuja valoja," lausui isä Luukas,
"mutta elä muistele vahingonilolla vihollisesi kaatumista. Olisi
parempi, että menisimme kaikki kappeliin lausumaan kiitoksemme Hänelle,
jolle ne yksin kuuluvat!"
Kymmenes luku.
Lähes vuosikautisen vankeuden perästä täytyi kuninkaan sitoutua
maksamaan lunnaat ja siihen saakka, kunnes oltiin yhtä mieltä ehdoista,
olivat hänen molemmat poikansa annettavat panttivangeiksi normanneille,
jota vastoin kuningas sai palata omaan valtakuntaansa. Prinssit piti
lähettää Bayeuxiin, jonne Rikhard oli palannut Centevillein katsannon
alla ja jossa hänellä oli nyt lupa kävellä tahi ratsastaa vapaasti
ympäriinsä, tosin suojelusvahdin seuraamana.
"Onpa hupaista, kun Carloman tulee tänne. Minä olen koettava parastani,
että hän viihtyy hyvin luonamme", sanoi Rikhard. "Mutta Lotharin en
toivoisi tulevan mukana."
"Kunpa hän sentään tulisi", sanoi hyvä isä Luukas, "jotta saisitte
tilaisuuden osoittaa, onko isänne viimeinen opetus saanut sijaa
sydämmessänne ja voitteko palkita pahan hyvällä."
Herttuan kasvot sävähtivät tulipunaisiksi, mutta hän ei virkkanut
mitään. Hän ja Alberic asettuivat uudestaan paikallensa vahtitornissa.
Vihdoin näkivät he ratsastajaparven lähenevän, keskellään hyvin
ummistettu kantotuoli, jota kaksi hevosta välillään kantoi. "Nuo eivät
voi olla prinssit," sanoi Alberic, "se on varmaankin joku sairas
nainen."
"Toivon, ettei olisi kuningatar!" huudahti Rikhard nurjalla
mielellä. "Mutta eläpäs, Lotharhan se on semmoinen pelkuri. Pelkäsi
vannaankin ratsastaa, eikä kuningatar arvatenkaan tohtinut lähettää
lemmikkiään matkaan, vaatehtimatta häntä kuin mitäkin pikku mamselia.
Mutta lähdetäänhän alas, Alberic; min'en sano mitään tylyjä sanoja
Lotharille, jos vain maltan olla sen tekemättä."
Rikhard tuli prinssejä vastaan pihalla, vaaleakiharainen pää paljaana.
Hän kumarsi tulleille niin miellyttävän kohteliaasti, että rouva
Astrida pukkasi poikaansa käsivarteen kysyen, eikö hänestä ollut heidän
pikku herttuansa kaunein ja rakastettavin lapsi koko kristikunnassa.
Synkin katsein laskeusi Lothar kantotuolista, mutta ei osoittanut
pikku herttualle vähintäkään huomaavaisuutta, menihän vaan saliin,
kärttyisästi käskien hovipoikansa Charlotin seuraamaan itseään. Täällä
hän sanaakaan sanomatta heittäysi ylimmäiselle kunnia-istuimelle ja
käski Charlotin hankkimaan viiniä.
Silläaikaa kurkisti Rikhard kantotuoliin ja näki Carlomanin ryömineen
yhteen nurkkaan vapisten ja nyyhkyttäen kauhistuksesta.
"Carloman, rakas pikku Carloman! Elä itke, tule ulos -- se olen minä,
sinun oma Rikhardisi. Etkö salli minun toivottaa sinua tervetulleeksi?"
Carloman silmäsi arasti ylös, tarttui innokkaasti ojennettuun käteen ja
heittäytyi Rikhardin kaulaan.
"Oo Rikhard, lähetä meidät takaisin! Elä anna niiden villien
tanskalaisten tappaa meitä."
"Kukaan ei tule tekemään teille vähintäkään pahaa. Ei täällä ole
tanskalaisia. Sinä olet minun vieraani, ystäväni, veljeni. Silmät auki!
Tässä on minun oma, hyvä kasvattajani, Astrida rouva."
"Mutta äiti sanoi normannien tappavan meidät, kun me pidimme sinua
vankina. Hän itki ja parkui eikä tahtonut päästää meitä, mutta ne häjyt
miehet hilasivat meidät pois väkisin. Voi, anna meidän mennä kotiin
jälleen!"
"En voi sitä tehdä," sanoi Rikhard, "te kun olette Tanskan kuninkaan
vankeja ettekä minun. Mutta minä pidän sinusta niin ihmeesti ja sinä
saat kaikki mitä minulla on, jollet vain itke, kiltti Carloman. Voi,
rouva Astrida, mitä minun pitää tehdä? Ettekö te voi lohduttaa häntä"
-- jatkoi herttua, kun poikaraukka nyyhkien riippui kiinni hänessä.
Rouva Astrida läheni, tahtoi tarttua hänen käteensä, puhutellen
häntä hyväilevin äänin, mutta Carloman hypähtäen vavahti takaisin
ja huudahti uudelleen kauhistuksesta. -- Kookkaine vartaloineen,
korkeine myssyineen ja ryppyisine kasvoineen näytti rouva Astrida
hänestä noita-akalta, ja kun hän ei osannut puhua ranskaa, ei Carloman
ymmärtänyt hänen ystävällisiä sanojaan. Vihdoin suostui prinssi
kuitenkin Rikhardin taluttamana lähtemään saliin, missä Lothar nyreänä
istui kunnia-istuimella toinen jalka allaan ja sormi suussa.
"No senpä sanonen, herttua herraseni," lausui hän, "eikö tässä
vanhassa hökkelissä ole niin mitään suuhun pantavaa? Eikö tilkkaakaan
Bourdeaux'ta?"
Rikhard voi vaivoin hillitä harmiaan tämän epäkohteliaan puhuttelemisen
johdosta. Tyynesti vastasi hän kuitenkin, ettei mitään sellaista
luullut löytyvän, mutta kyllä sen sijaan hyvää normannilaista
hedelmä- tahi omenaviiniä.
"Aivan kuin minä kävisinkin härppimään teidän talonpoikaisjuomianne!
Olen käskenyt tuomaan iltaseni sisään -- miksi sitä ei tule?"
"Siksi kun te ette ole herra tässä talossa", pyöri Rikhardin huulilla,
mutta hän hillitsihe ja vastasi, että iltanen olisi koht'sillään
valmis. Carloman katsoi rukoilevasti veljeensä sanoen: "Elä ärsytä
heitä, Lothar!"
"Mitä! Yhäkö sinä itket, tyhmä poika," sanoi Lothar. "Etkö tiedä,
että jos uskaltavat suututtaa meitä, niin isä kurittaa heitä ansionsa
mukaan? Tuokaa sisään iltanen, sanon minä, ja antakaa minulle
ortolan-piirakainen."
"Semmoisia ruokia ei meillä ole -- nyt ei ole se vuodenaika," sanoi
Rikhard.
"Ette kai arvele antaa minulle mitään, josta pidän? Sanon teille, että
se käypi teille kalliiksi."
"Kananpoikia paistavat paraikaa," yritti Rikhard.
"Minä vähät teidän kananpojistanne, -- olenhan sanonut tahtovani
ortolaneja."
"Jollen minä pian nöyryytä tuota poikaa, älköön nimeni olko Eerikki",
mutisi vapaaherra.
"Kuinkahan lapsiraukkamme onkaan saanut kärsiä hänen tähtensä",
päivitteli rouva Astrida, "mutta tuota toista poikasta tulee minun
surkuni. Niin pieni ja heikko! Mutta meidän pikku herttuatapa kannattaa
katsella, miten hellästi hän kohtelee häntä."
"Hän on liian uljas ja vahva ollakseen muuta kuin lempeä", sanoi
Osmond. Ja tuo vilkas, innokas poika oli tosiaankin lempeä ja hellä
kuni tyttö tälle heikolle, aralle lapselle. Ystävällisin sanoin
maanitteli hän hänet syömään, lohdutteli kaikilla tavoin ja sen sijaan
että olisi nauranut hänen pelolleen, pysyttelihe hänen ja suuren
verikoiran Hardigrasin välissä ja vei koiran aina edemmäksi, kun se
yritti tulla liian lähelle.
"Aja pellolle tuo koira!" sanoi Lothar käskevästi.
Ei kukaan liikahtanut totellakseen häntä, ja koira leivänmuruja
etsiessään läheni taas Lotharia.
"Aja pois se", toisti hän potkaisten sitä jalallaan. Koira härähti, ja
Rikhard hyppäsi pystyyn närkästyneenä. "Prinssi Lothar", sanoi hän, "en
pidä väliä mitä te muutoin suvaitsette tehdä, mutta koirani ja väkeni
on teidän annettava olla rauhassa."
"Sanon sinulle, että olen prinssi! Teen mitä tahdon! Haa, ken se on,
joka nauraa tuolla?" kirkui pahasisuinen poika, polkien lattiaan.
"Ei ole niinkään helppoa Ranskan prinssien pieksättää täällä
vapaasukuisia normanneja", lausui Walter Metsästäjän karkea ääni. "On
kaiketi vielä palkinto sitäkin piiskaniskua varten, jonka hänen armonsa
herttua kärsi minun tähteni."
"Vait, vait, Walter!" sanoi Rikhard. Mutta Lothar oli siepannut
käteensä jakkaran ja oli juuri lähättää sillä metsästäjää, kun joku
tarttui kiinni hänen käsivarteensa. Osmond, joka hyvin tunsi hänen
ilkeän tapansa, piteli häntä kiinni molemmin käsin, huolimatta hänen
hurjasta kirkumisestaan ja ponnistuksistaan, mikä muistutti metsäläisen
käytöksestä.
Herra Eerikki pauhasi sill'aikaa normandiansekaisella
ranskankielellään: "Teen tiettäväksenne, nuori herraseni, niin prinssi
kuin olettekin, että olette meidän vankimme ja saatte istua vankeudessa
vedellä ja leivällä, jollette ota mukautuaksenne."
Lothar, joka ei joko kuullut tai ei uskonut näitä sanoja, rimpuili vain
kahta kauheammin, mutta nuoren, karskin sotilaan kourat olivat kylliksi
kovat pitääkseen ponnistelijan aisoissa. Ja lopuksi kannettiin tuo
potkiva ja kirkuva poika Rikhardin rukoilemisista huolimatta salista
pois ja sulettiin yksikseen tyhjään huoneesen.
"Antaahan nulikan olla hetkisen itsekseen", sanoi herra Eerikki,
työntäen herttuan syrjään. "Kun hän on oppinut tuntemaan väkevämpänsä,
saadaan lepo ja rauha taloon jälleen."
Rikhardin täytyi kääntyä tyynnyttämään Carlomania, joka oli ryöminyt
pakoon pimeään nurkkaan, missä hän istui itkien ja vapisten kuin haavan
lehti. Hän aivan hätkähti kauhistuksesta, kun Rikhard kosketti häneen.
"Voi, elä pane minuakin vankeuteen! Min' en voi olla yksin pimeässä."
Rikhard koki taas lohduttaa häntä, mutta hän ei näyttänyt kuulevan
eikä huolivan siitä. "Oi, voi, meille sanottiin, että sinä löisit
ja kiusaisit meitä ja kostaisit siten kaiken sen ilkeyden, jolla me
kohtelimme sinua, mutta enhän ainakaan minä polttanut sinun poskeasi!"
vaikerteli hän.
"Emme tahdo sinua kiusata ei vaikka mikä olisi, kiltti Carloman! Eikä
Lothar ole vankeudessa, on vain sulettuna huoneesen, kunnes tulee
kiltiksi."
"Lothar se poltti sen", toisti Carloman. "Etkä sinä saa todellakaan
olla minulle paha, sillä äitini suuttui kauheasti, kun en pidättänyt
Osmondia tavatessani hänet olkikupoineen. Hän tuli niin vimmoihinsa,
että antoi minulle semmoisen sätkäyksen, että keperryin siinä paikassa
selälleni. Mutta olitko sinä todellakin siinä kuvossa, Rikhard?"
Rikhard kertoi jutun ja oli hyvillään nähdessään Carlomanin sille
hymyilevän. Sitte neuvoi rouva Astrida häntä saattamaan pikku ystävänsä
vuoteelle. Carloman ei tahtonut panna maata, ennenkun sai vieläkin
pitää Rikhardia kädestä. Eikä pikku herttuakaan säästänyt vaivojaan
tyynnyttääkseen ja hellitelläkseen ystäväänsä, sillä hän tiesi itse,
miten katkerata on olla hylättynä vankina kaukana omaistensa piiristä.
"Luulin, että sinä olisit minulle hyvä", sanoi Carloman. "Mitä
Lothariin tulee, niin teethän vallan oikein kohdellessasi häntä kuten
hän sinua."
"Ei toki, Carloman; jos minulla olisi veli, en koskaan puhuisi hänestä
sillä tavoin."
"Mutta Lothar on niin häjy."
"Niin kyllä, mutta meidän on oltava hyviä niille, jotka ovat meille
pahoja."
Lapsi nousi kyynärpäilleen ja katsoi Rikhardia totisena kasvoihin.
"Sitä ei ole kukaan sanonut minulle ennen."
"Kyllä, Carloman, eikö veli Hilarius ole?"
"En kuuntele koskaan veli Hilariusta -- hän on niin pitkäpiimäinen ja
väsyttävä. Sitä paitsi ei kukaan ole milloinkaan hyvä vihamiehilleen."
"Isäni oli..." sanoi Rikhard ajatuksissaan.
"Ja tappoivat hänet!" ihmetteli Carloman.
"Niin tekivät", jatkoi Rikhard, tehden ristinmerkin, "mutta hän on
mennyt taivaasen."
"Tahtoisinpa tietää, onko siellä onnellisempaa kuin täällä", sanoi
Carloman. "Min' en ole onnellinen. Mutta sanoppa mulle, minkä tähden
meidän tulee olla hyviä niille, jotka meitä vihaavat."
"Koska hurskaat pyhimykset olivat -- ja katso ristiinnaulitun kuvaa,
Carloman. _Ristiinnaulitseminen_ tapahtui niiden tähden, jotka
vihasivat Vapahtajaa. Ja etkö tiedä, mitä Paternosterimme sanoo?"
Pikku Carloman rukka osasi ainoastaan ulkomuistilta Herran rukouksen
latinaksi eikä hänellä ollut aavistustakaan sen sisällyksestä; Rikhard
sitä vastoin oli saanut siinä huolellista opetusta isä Luukkaalta.
Hän alkoi selittää sitä, mutta ei ennättänyt montakaan sanaa lausua,
kun pikku Carloman oli vaipunut uneen. Herttua hiipi hiljaa pois
pyytääkseen lupaa mennä Lotharin luo. Sitte astui hän huoneesen, jossa
oli aivan pimeä, kädessä tulisoihtu, joka hulmusi ilmanvedossa niin,
ettei hän alussa nähnyt mitään, mutta lopulta erotti epäselvän esineen
lattialta.
"Prinssi Lothar", sanoi hän, "täällä on..."
Lothar keskeytti hänet. "Liputa tiehesi", sanoi hän kiivaasti. "Jos
sinun vuorosi on nyt, niin kaiketi tässä vielä minunkin tulee. Toivon,
että äiti olisi pitänyt sanansa ja puhkaisuttanut silmäsi."
Rikhardin luontainen luonne ei ollut sitä laatua, että se olisi
sietänyt moista vastausta. "Teette häpeällisesti puhuessanne tuolla
tavalla, kun tulin tänne ainoastaan tehdäkseni teille hyvää. Mutta
samantekevä, minä annan teidän myöskin olla täällä koko yön, enkä pyydä
herra Eerikkiä laskemaan teitä ulos." Ja hän paukahutti raskaan oven
jälkeensä kiinni, niin että käytävissä kaikui. Mutta hänen omatuntonsa
soimasi häntä lukiessaan rukouksiaan ja muistaessaan, mitä hän
Carlomanille oli sanonut. Hän ei voinut nukkua lämpimällä vuoteellaan
Lotharin viruessa kylmän, tuulisen huoneen lattialla. Herra Eerikki oli
tosin sanonut että se tekisi hänelle hyvää; mutta herra Eerikki tuskin
tiesi, kuinka arkoja Ranskan prinssit olivat.
Rikhard hiipi siis takaisin pimeässä, veti pois salvan ja huusi
puoliääneen: "Prinssi, prinssi, olen pahoillani kun vihastuin. Tulkaa
pois ja koetetaan olla ystävykset."
"Mitä tarkoitatte?" sanoi Lothar.
"Tulkaa pois kylmästä ja pimeästä. Täällä minä olen. Näytän teille
tietä. Missä on kätenne? Ai, miten kylmä! Suokaa minun taluttaa teidät
alas takkavalkealle saliin."
Pelko, kylmä ja pimeä olivat lannistaneet Lotharin ja hän antoi
Rikhardin taluttaa itsensä tyynesti alas. Tulen ympärillä salin
alapäässä kuorsasi puoli tusinaa asesotamiehiä. Ylälieden ääressä
makasi ainoastaan Hardigras, joka poikain sisään tullessa kohotti
päätään. Rikhardin kuiskaukset ja ystävälliset viittoilemiset
rauhoittivat valppaan vartijan kuitenkin heti, ja molemmat pienet
prinssit istahtivat yhdessä lieden viereen, Lothar kummissaan mutta
nureamielisenä. Rikhard kohenteli hiiliä saadakseen ne hehkumaan
lämpimämmin ja sanoi sitte: "Prinssi, ettekö suvaitse, että olisimme
ystävykset?"
"Kaiketi minun täytyy, _jos_ olen vallassanne."
"Toivoisin teidän olevan vieraani ja toverini."
"Hyvä! minä olen, sitä kun ei voi auttaa."
Rikhard ajatteli itsekseen, että hänen ystävällisyytensä olisi Lotharin
puolelta ansainnut sydämmellisempääkin vastakaikua, ja kun ei Lotharin
vastaus kehoittanut häntä pitempiin puheihin, vei hän prinssin
vuoteelleen, heti kun hän oli tarpeekseen lämmitellyt.
Yhdestoista luku.
Kuten vapaaherra oli ennustanut, saatiin talossa nyt enemmän rauhaa,
Lotharin opittua tuntemaan, että hänen täytyi mukautua ja ettei
kukaan välittänyt hänen uhkauksistaan. Hän oli hyvin kärttyisä ja
nurpeissaan, ja otti Rikhardin kärsivällisyyden tiukalle, mutta mitään
uusia puuskia ei kuitenkaan sattunut, ja jonkun ajan perästä saattoi
huomata edistystä parempaan. Hän ei voinut aina kopeilla niin sävyisätä
ja herttaisen hyvää luontoa vastaan kuin pikku herttuan. Ja itse se
seikka, että häntä nyt pidettiin ohjissa, vaikutti häneen edullisesti,
hän kun tähän saakka oli saanut kotonaan harjoittaa mitä hurjinta
vallattomuutta.
Osmondinkin kuultiin kerran sanovan, että oli vahinko, kun poika ei
saanut olla panttivankina koko elinaikaansa, johon herra Eerikki
vastasi: "Niin, kun pääsisimme vain vaivasta kasvattaa hänet."
Pikku Carloman lakkasi kuitenkin vähitellen pelkäämästä linnan
asukkaita, paitsi Hardigraa, jonka lähestyessä hän aina vapisi ja
vetäysi pakoon. Hän uusi vanhan ystävyytensä Osmondin kanssa, ei
hätkähtänyt enää herra Eerikin sisään astuessa, nauroi Albericin
hilpeille ilveille ja istui mielellään rouva Astridan polvilla ja
kuunteli hänen lauluaan, vaikk'ei ymmärtänyt sanaakaan. Mutta suurinta
mieltymystä osoitti hän yhä vielä ensimmäistä ystävätään, herttua
Rikhardia kohtaan. Käsi kädessä kulkivat he kaikkialla yhdessä
ja Rikhard nosteli häntä jyrkissä portaissa sekä säälien hänen
heikkouttaan pysyi erillään meluisista leikeistä. Hän sai Carlomaninkin
ottamaan osaa opetukseen, jota kelpo isä Luukas joka perjantai- ja
sunnuntai-iltapuolina antoi lapsille linnan kappelissa. Tämä hyvä
pappi seisoi alttarin askelmalla lapset puoliympyrässä ympärillään:
asesepän poika ja tyttö, metsästäjän pikku poika, Montémarin nuori
vapaaherra, Normandian herttua ja Ranskan prinssi -- kaikkia hän
täällä yhtäläisesti opetti, selittäen heille asioita, joita heidän
oli opittava uskomaan ja tuntemaan. Eikä Carloman niin muodoin enää
ihmetellyt, miksi Rikhard piti oikeana olla hyvä vihollisilleen.
Vaikkakaan hän alussa ei ollut tiedoissa vetänyt vertoja tuolle
pienelle, karkeaan nahkaturkkiin puetulle metsästäjälle, näytti hän
kuitenkin oppivan pyhät opetukset syvemmin kuin kukaan muu, niin --
hän näytti koettavan noudattaakin niitä. Heikko terveytensä näytti
ainoastaan olevan hänelle apuna saamaan paljoa paremman käsityksen
niiden lohduttavasta merkityksestä, paremman kuin itse Rikhard ja
Alberic. Ja isä Luukas kertoi kohta rouva Astridalle, että tällä
lapsella oli pyhimyksen mieli.
Carlomanilla oli todella paljoa enemmän taipumusta syvempään
ajatuselämään juuri sen vuoksi, kun hän saattoi niin tuiki vähän
ottaa osaa toisten poikain leikkeihin. Kilpajuoksu pihan ympäri meni
hänen voimainsa yli, raitis tuuli ylhäällä linnan harjalla vilusti
ja värisytti häntä, ja äänekkäät, työläät leikit kauhistivat häntä
kerrassaan. Ennen oli hänellä ollut tapana itkeä, kun Lothar sanoi,
että hänen olisi parasta ajattaa tukkansa ja ruveta munkiksi; mutta nyt
hän vallan tyynenä sanoi mielelläänkin rupeavansa siksi, jos hän vain
voisi tulla kyllin hyväksi.