katsahtaen Rikhardiin. Sillä eivät tervetulohuudotkaan, jotka selvästi
todistivat hänen olevan omassa, rakkaassa Normandiassaan, saaneet
Rikhardia nousemaan ylös tahi puhumaan. "Hän on ollut pahasti sairaana
ennen kuin pakenimme. Pelkäsin niiden myrkyttävän hänet enkä uskaltanut
viipyä Laonissa tuntiakaan sen jälkeen, kun hän oli siksi voimistunut,
että saattoi lähteä pakoretkelle. Mutta ilostukaahan nyt, teidän
ylhäisyytenne, nyt olette viimeinkin turvassa ja vapaa. Täällä on
myös kelpo Dame de Montémar, joka pitää teistä parempaa huolta kuin
minunlaiseni kovakourainen sotilas."
"Eikä mitä, sen pahempi!" sanoi hovimestari, "meidän jalo rouvamme
on lähtenyt nuoren Albericin kanssa pyhiinvaellukselle Jumiègesiin,
rukoillakseen herttuan turvallisuuden puolesta. Kuinkahan he
riemastuvatkaan saadessaan tietää, että heidän rukouksensa on kuultu."
Osmond ei voinut kuitenkaan juuri iloita tästä, sillä niin levoton hän
oli turvattinsa ylenpalttisesta väsymyksestä ja raukeudesta. Rikhard
näet, kun he veivät hänet linnan saliin, jaksoi tuskin puhua tahi
silmiään raottaa, saatikka syödä. He kantoivat hänet yläkertaan ja
panivat hänet Albericin vuoteelle, missä hän levottomasti heittelehti
edes takaisin, ollen liian uupunut nukkuakseen.
"Voi! voi!" päivitteli Osmond, "olen ollut liian hätäinen! Olen
pelastanut hänet frankkien käsistä ainoastaan tuottaakseni hänelle oman
varomattomuuteni kautta kuoleman."
"Mutta olkaa toki jo vaiti, herra de Centeville," sanoi
hovimestarin vaimo, joka samassa pistäytyä sisään -- "tuollaisella
päivittelemisellähän te voitte hänet surmata. Jättäkää poika minun
huostaani, hän on vain liiaksi rasittunut ja tarvitsee lepoa."
Osmond, joka nyt oli varma että herttuansa oli ystävien parissa, olisi
ilomielellä uskonut hänet vaimon hoitoon, ellei Rikhard kaikesta
heikkoudesta ja voipumuksesta huolimatta olisi aivan vaistomaisesti
nojautunut ihan Osmondiin kiinni, tahtomatta päästää häntä luotaan,
aivan kuin pitäen Osmondia ainoana ystävänään ja suojelijanaan. Hän ei
ollut vielä kylliksi tajussaan ymmärtääkseen olevansa Normandiassa ja
turvassa vihollistensa salavehkeiltä. Pari kolme tuntia valvoivat sen
tähden Osmond ja hovimestarin vaimo kahden puolen hänen vuodettaan,
koettaen tyynnyttää hänen levottomuuttaan sekä suositella häntä mitä
hellimmin. Tätä tekivät he siksi kunnes poika vähitellen rauhoittui ja
vaipui viimein sikeään, vahvistavaan uneen.
Aurinko oli jo ylhäällä taivaalla, kun Rikhard heräsi. Hän käännähti
ahtaalla, olilla täytetyllä tilallaan ja katseli ympärilleen
ihmeissään. Nämä eivät olleet vaipoilla peitetyt seinät hänen
kammarissaan Laonissa, jotka hän unen pöpperossään näki, vaan rosoiset
kivimuurit ja syvä, pyöreä tornihuoneen ikkunareikä. Osmond de
Centeville nukkui lattialla hänen vierellään, vaipuneena syvään, pitkää
valvomista ja ponnistusta seuranneesen uneen. Ja mitähän muuta vielä
Rikhard näkikään?
Hän näki iloisen pojan naaman ja sädehtivän silmäparin: Alberic de
Montémar siinä nojausi sängynjalkaa vasten, odottaen jännityksellä
Rikhardin heräämistä.
"Alberic, Alberic!"
"Prinssini, prinssini!"
Nopsasti kiepsahti Rikhard istualleen, ojensi molemmat käsivartensa
ja Alberic heittäysi hänen syliinsä. Innokkaina sylittelivät pojat
toisiaan, ja katkonaisia riemuhuutoja pääsi tuon tuostakin ilmoille,
kylliksi äänekkäitä herättämään kenen tahansa tavallisen nukkujat, vaan
ei Osmondia, joka oli niin tuiki väsynyt.
"Onko se totta? Olenko minä sitte todellakin Normandiassa taas?"
huudahti Rikhard vihdoin.
"Olette, olette, -- hyvä prinssi! Te olette Montémarissa. Kaikki on
teidän. Se juovikas haukka voi ylen hyvästi ja äitini tulee tänne
iltapuoleen -- hän antoi minun ratsastaa edeltä, heti kun saimme kuulla
sen suuren uutisen!"
"Ratsastimme kauan, kunnes tuli myöhä ja minä olin hyvin väsynyt,"
sanoi Rikhard. "Mutta nyt kun olemme kotona, en välitä siitä vähääkään.
Mutta minä tuskin saatan uskoa! Kuule, Alberic, olen viettänyt kauheita
päiviä!"
"Katsokaas tuonne, hyvä prinssi," sanoi Alberic ikkunan luota.
"Kurkistakaapa ulos tästä, niin huomaatte olevanne kotona jälleen."
Yhdellä hyppäyksellä oli Rikhard ikkunassa. Mikä näky sattuikaan
hänelle siinä silmään? Linnan piha oli täpösen täynnä ratsumiehiä
ja hevosia, aamuaurinko kimmelsi loistavilla pantsaripaidoilla ja
korkeilla pyöreillä kypäreillä, ja niiden yläpuolella hulmusi monta
ratsulippua ja sotamerkkiä, jotka Rikhard hyvästi tunsi jälleen. "Oo,
kas tuolla, kas tuolla!" huusi hän riemastuksissaan. "Tuoll'on
Ferrièren hevosenkenkä ja tuolla Varenneen juoksija! Ja kaikista paras,
tuoll'on -- tuoll'on meidän oma, Centevillen punainen ratsulippumme!
Oo, Alberic, Alberic! Onko herra Eerikki täällä? Minun täytyy mennä
hänen luoksensa!"
"Bernard lähetti heti teidän tultuanne sanan heille kaikille tulla
puolustamaan linnaamme, jos frankit ajaisivat teitä takaa. Mutta te
olette nyt turvassa, turvassa semmoisessa kuin Normandian peitset
voivat tuottaa -- Jumala olkoon kiitetty!"
"Niin, Jumala olkoon kiitetty!" toisti Rikhard, notkistaen hartaasti
polvensa muutamiksi minuuteiksi lukiessaan latinalaista rukoustaan.
Sitte nousi hän ylös ja sanoi katsahtaen Albericiin: "Minun pitää
todellakin kiittää Häntä, sillä Hän on pelastanut Osmondin ja minut
julman kuninkaan ja kuningattaren käsistä. Minun täytyy koettaa tulla
vähemmän kiivaaksi ja käskeväksi kuin olin ennen pois menoani, sillä
sen olen juhlallisesti luvannut tekeväni, jos konsa kotia tulisin.
Osmond parka, miten hyvästi hän vetelee unia! Tule Alberic näyttämään
mulle tietä herra Eerikin luo!" Ja tarttuen Albericin käteen,
poistui Rikhard huoneesta ja meni portaita alas linnan saliin. Monta
normannilaista ritaria ja vapaaherraa täysissä sotavaruksissa oli
tänne kokoontunut, mutta Rikhardin katse haki vain yhtä. Jo tunsi hän
jälleen herra Eerikin harmahtavat hapset ja sinisen sotisovan, vaikka
tämä seisoi selin häneen. Silmänräpäyksessä, ennen kuin kukaan oli
huomannut hänen siellä oloaan, juoksi hän vapaaherraa kohden ojennetuin
käsivarsin, huudahtaen: "Herra Eerikki! rakas herra Eerikki, nyt olen
viimeinkin täällä taas! Osmond on terve mies! Rouva Astrida voi kai
hyvin?"
Vanha vapaaherra käännähti päin. -- "Lapseni!" huudahti hän, sulkien
hänet rautaiseen syliinsä, kyynelten viljanaan virratessa hänen
ahavoittuneita kasvojaan pitkin, "kiitetty olkoon Jumala, että te
olette turvassa ja poikani on miehen tavoin täyttänyt velvollisuutensa!"
"Ja kuinka voi rouva Astrida?"
"Oikein hyvin, saatuaan kuulla teidän olevan turvassa. Mutta
katsokaahan ympärillenne, hyvä prinssi -- herttuaa ei sovi tällä
lailla riippua vanhan miehen kaulassa. Katsokaa, kuinka paljo teidän
uskollisia vasallejanne on täällä, suojellakseen teitä halpamielisiltä
frankeilta!"
Rikhard nousi ylös ja ojensi kätensä sekä vastasi kohteliaalla
kumarruksella jokaisen urhoollisen vapaaherran tervehdykseen,
käyttäytyen ihmeen miellyttävästi ja luontevasti, mitä taitoa hänellä
tietenkään ei ollut Normandiasta lähtiessään. Kasvanut hän oli myöskin,
ja vaikkakin hän oli hyvin kalpea eikä ollut erityisen huolellisesti
puettu, -- pukeminen kun oli käynyt kovassa kiireessä ja ilman muitten
apua kuin Albericin -- vaikka hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä
eikä palohaavan arpi ollut vielä hävinnyt poskesta, -- oli hän
kuitenkin, tästä kaikesta huolimatta, kirkkaine sinisilmineen,
avonaisine katsantoineen ja rohkeamielisine ryhtineen lupaava ruhtinaan
alku. Ilolla ja ylpeydellä silmäilivät Normandian jalosukuiset häntä,
etenkin kun hän kenenkään kehoittamatta lausui: "Kiitän teitä, jalot
ritarit, kun olette tulleet tänne suojelemaan minua. Nyt en pelkää
koko Ranskanmaan sotalaumoja, kun olen joukossa omien uskollisten
normannieni."
Herra Eerikki vei hänet ylimmälle portaalle portin ulkopuolella, jotta
soturit saisivat nähdä hänet. Silloin kajahti huuto niin jymisevä
"eläköön herttua Rikhard! terve pikku herttuamme!" että se "rimasi ja
raikui" kaikilla kunnailla -- helähti takaisin vanhasta tornista --
herätti Osmondin unestaan ja Rikhard tuli nyt vakuutetuksi, jos hän
olisi enää lisätodistuksia kaivannut, että hän todellakin oli maassa,
jossa jokikinen sydän hehkui uskollista rakkautta häneen.
Ennenkun riemu oli lakannut, kuultiin torven toitahdus portin
ulkopuolelta. Herra Eerikki lähetti Bertrandin joutuisasti avaamaan
sanoen: "Se on Harcourtin kreivin tulomerkki." Alberic meni myös linnan
isäntänä mukaan vastaanottamaan vierasta.
Vanha kreivi ratsasti pihaan portaiden eteen, laskeusi alas hevosen
selästä, Albericin pitäessä jalustinta. Hän ei ollut käynyt monta
askelta portaita ylös päin, kun Rikhard vapaatahtoisesti tuli häntä
vastaan, mitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, ojensi hänelle
kätensä ja lausui: "Terve tuloanne, kreivi Bernard, terve tuloanne!
Kiitos, että tahdotte tulla suojelemaan minua! Olen kovasti iloissani
saadessani nähdä teidät taas."
"Kiitos, nuori herttuani!" sanoi Bernard, "ja minä olen oikein iloinen
nähdessäni teidän onnellisesti päässeen frankkien kynsistä. Nyt te
luullakseni voitte jo erottaa ystävän vihollisesta!"
"Kyllä, voin totta tosiaan, kreivi Bernard. Tiedän nyt teidän
tarkoittaneen parastani, ja että minun olisi tullut kiittää teitä, sen
sijaan kuin vihastuin, nuhdellessanne minua. Odottakaa hetkinen, herra
kreivi, on eräs asia, jonka olen lupautunut sanomaan, jos konsa tulisin
tervennä takaisin rakastettuun kotiini. Walter -- Maurice -- Jeannot
-- te kaikki minun ja herra Eerikin palvelijat, tiedän että ennen
poismenoani en ollut mikään hyvä valtaherra teitä kohtaan. Olin kiivas,
ylpeä ja röyhkeä, mutta Jumala on minua tästä rangaissut ollessani
kaukana vihollisten keskessä sairaana ja yksinäisenä. Olen nyt hyvin
pahoillani siitä ja toivon teidän suovan minulle anteeksi; sillä olen
koettava -- Jumala minua siinä auttakoon -- välttää koskaan enää
olemasta kiivas ja ylpeä."
"Kas vain, herra Eerikki," sanoi Bernard, "kuuletteko, mitä poika
sanoo! Kun hän tuolla tavoin puhuu, noin vapaasti, avonaisesti ja
kenenkään kehoittamatta, ja jos hän pysyy sanassaan, niin luulenpa
varmaan, että Ranskan matka on ollut hänelle hyväksi opiksi ja että
vast'edes näemme hänestä paisuvan joka suhteessa isänsä moisen
ruhtinaan, -- siunattu olkoon hänen muistonsa!"
"Teidän on kiittäminen Osmondia kaikesta, mitä hän on tehnyt minulle,"
sanoi Rikhard, kun Osmond viimeinkin kylläkseen nukuttuaan tuli
alas. "Osmond se on auttanut minua kestämään suuret vaivani. Mitä
pelastukseemme tulee, niin hän se lensi minun kanssani pakoon kuin
vanha kotka poikasineen. Sanon sulle, Osmond, että sinun tästä lähin
on aina kannettava pari siipeä kilvessäsi ja ratsulipussasi, hyvin
onnistuneen pakoretkemme muistona."
"Niinkuin tahdotte, teidän ylhäisyytenne," sanoi Osmond vielä tuskin
kunnollisesti valveutuneena. "Se oli todellakin väki pitkä matka yhteen
kyytiin; mutta toivon, etten tarvitsisi enää koskaan paeta teidän tahi
omia vihollisiani."
Mikä iloinen kesäpäivä tämä olikaan! Nekin kolme tuntia, jotka
Rikhardin täytyi istua neuvottelussa, lisäsivät vain sitä mielihyvää,
jota hänelle sitte tuottivat Albericin tavaroiden katseleminen, omien
seikkailujen kertominen ja Laonissa opittujen ritarillisten taitojen
näyttäminen. Ilta muodostui yhä riemukkaammaksi, kun linnan portit
avattiin, nostosilta laskettiin alas, ja linnaan saapui ensiksi
Dame Yolande de Montémar ja tuskin neljännestunnin kuluttua siitä
Centevillen asesotilaat, joiden etunenässä nähtiin Astrida rouvan
oma, korkea myssy. Yhdellä hyppäyksellä oli Rikhard Astrida-rouvan
sylissä. Hellästi sulki hän poikasen poveaan vasten, mutta työnsi hänet
sitte vähän ulomma nähdäkseen, paljonko hän oli kasvanut, surkutteli
hänen arpeaan ja syleili häntä sitte lujemmin kuin milloinkaan ennen.
Mutta katseltuaan lähemmin häntä, selitti hän Osmondin antaneen hänen
tukkansa mennä pahemmin vanuksiin kuin kuningas Harald Nahkalakin.
Sitte otti hän elfenluisen kamman vyöllään olevasta laukusta ja alkoi
suoria pojan paksuja, sekavia kiharoita. Kun suoriminen ei käynyt
aivan hellä varoen, olisi Rikhardilla entisiin tapoihinsa nähden ollut
syytä tästä raivostua, mutta nyt hän vain hyväili Astrida rouvaa kahta
hellemmin.
Kun Osmond laskeusi polvilleen tätinsä eteen; siunasi tämä häntä,
itki hänen tähtensä ja nuhteli siitä, että oli rasittanut liiaksi
hänen lemmikkiään -- kaikkia yhtaikaa. Ja kun yö yllätti ja Rikhard
kuten muinoinkin oli lukenut rukouksensa rakkaan kasvattajansa polvien
ääressä, niin varmaa oli, ettei Normandiassa ollut onnellisempaa poikaa
kuin sen pikku herttua.
Yhdeksäs luku.
Montémarin linna oli liian lähellä rajaa ollakseen turvallinen
olopaikka pikku herttualle. Hänen enonsa Senliin kreivi Hubert oli
Harcourtin kreivi Bernardin kanssa yhtä mieltä siitä, että hän olisi
paremmassa turvassa herttuakuntansa rajain ulkopuolella, koska
Normandia luultavasti tulisi pian sotanäyttämöksi. Hänet lähetettiin
siis, vaikka vasten tahtoaankin, lukuisan ja hyvin varustetun seurueen
kera salaa ensiksi Coucyyn ja sittemmin Senliisen.
Hänen ainoana lohdutuksenaan oli, ettei hänen tarvinnut enää erota
ystävistään. Alberic, herra Eerikki, yksinpä rouva Astridakin
seurasivat häntä, samoin kuin hänen ainainen kumppalinsa Osmond.
Vapaaherra saattoi tuskin näkyvistään jättää poikaa, jota yhä vielä
pidettiin niin tarkasti silmällä, että vartioiminen näytti melkein
vankeudelta. Ei koskaan, ei edes kesälläkään eikä keskellä päivää
saanut hän lupaa mennä linnan vallien ulkopuolelle. Hänen suojelijansa
tahtoi kernaasti pitää salassa, että linnassa oleskeli niin korkea
vieras.
Osmondin seurasta ei Rikhard saattanut nauttia niin paljon kuin
tavallisesti, sillä tällä oli jotain hommaa asepajassa, eräässä
matalassa, holvikkaassa huoneessa, johon oli käytävä linnan pihasta.
Rikhard ja Alberic olivat hyvin uteliaita tietämään, mitä hän siellä
teki; mutta Osmond telkesi ovensa kiinni rautakangella, jotta poikain
oli pakko tyytyä vain kuuntelemaan vasaraniskuja, jotka naksuttelivat
samassa tahdissa kuin hilpeät äänet sisällä lauloivat muuatta laulua
Sigurdin miekasta ja sotaurhottaresta, joka nukkui liekkien häntä
syleillessä. Rouva Astrida sanoi Osmondin tekevän ihan oikein, sillä
kukaan kelpo aseseppä ei työskennellyt koskaan ovi selällään. Ja kun
pojat utelivat nuorelta Centevilleltä hänen työtään, myhäili hän vain
sanoen, että he kyllä saavat sen nähdä, konsa aseihin kutsunta saapuisi.
Sitä odotettiinkin joka hetki, sillä tietoja oli saapunut, että Ludvig
oli koonnut sotajoukkonsa ja samonnut Normandiaan ottaakseen uudestaan
huostaansa nuoren herttuan ja valloittaakseen maan. Mitään semmoista
kutsua ei kuitenkaan kuulunut, sen sijaan tuli vaan sana, että Rouen
oli jätetty kuninkaan käsiin. Rikhard vuodatti mieliharmin kyyneleitä.
"Isäni linna! Oma kaupunkini vihollisten vallassa! Bernard on sitte
kavaltaja! Kukaan ei voi estää minua kutsumasta häntä siksi. Miksikä
luotimmekaan häneen?"
"Elkää olko millännekään, teidän ylhäisyytenne", sanoi Osmond.
"Kun te tulette asekuntoiseksi, hankkii oma kelpo miekkanne teille
oikeutta, huolimatta kaikista vilpillisistä tanskalaisista ja vielä
vilpillisemmistä frankeista tässä maassa."
"Mitä, niinkö sinäkin Osmond poika haastelet? Luulin sinun toki
paremmin mielesi voivan hillitä kuin että olisit pettynyt miehen
suhteen, joka oli uskollinen Rolfin suvulle, ennen kuin sinä ja tuo
kukkopoikanen olitte syntyneetkään", sanoi vanha vapaaherra.
"Hän on luovuttanut herttuakuntani! On väärin kutsua häntä muuksi
kuin kavaltajaksi!" huudahti Rikhard kiivaasti. "Arka, petollinen,
liehakoiva...!"
"Kas niin, kas niin, hyvä prinssi", sanoi vapaaherra. "Bernardilla on
vanhassa, ovelassa päässään enemmän keinoja kuin teidän nuori ja minun
vanha järkeni kykenevät keksimäänkään. Mitä hän aikoo tehdä, en voi
nyt sanoa, mutta panen pääni pantiksi, että hänellä on sydän oikealla
paikallaan."
Rikhard vaikeni, muistaen jo kerran ennenkin häntä väärin tuominneensa,
mutta kovasti häntä kuitenkin harmitti ajatellessaan, että Rolfin torni
oli ranskalaisten hallussa. Asiat vaan yhä pahenivat, kun entisen
hyvän lisäksi kerrottiin kuninkaan olevan aikeessa jakaa Normandia
ranskalaisten vasalliensa kesken. Yhä kiivaamman harminhuudahtuksen
päästi Senliin linnan väki suruviestit kuultuaan. Mutta herra Eerikki
luotti edelleenkin lujasti ystäväänsä Bernardiin, vieläpä sittenkin
kun kuuli Centevillen linnan valitun tuon lihavan ranskalaisen kreivin
saaliiksi, joka oli ollut panttivankina Rouenissa.
"No, mitä sanotte nyt, hyvä prinssi", sanoi hän muutamana päivänä
keskusteltuaan pitemmän aikaa erään sanansaattajan kanssa portilla.
"Musta kotka on levittänyt siipensä. Viisikymmentä pitkää laivaa
purjehtii Seinellä ja Harald Sinihampaan Pitkä Käärme on niiden
etunenässä."
"Tanskan kuningas! Tullut minun avukseni!"
"Niin, niinpä vainenkin! Tullut Bernardin salaisesta kutsumuksesta
puolustamaan teidän oikeuksianne ja asettamaan teidät isänne
valtaistuimelle. Sanokaa nytkin rehellistä Harcourtia kavaltajaksi,
sen tähden ettei antanut ihanata herttuakuntaanne tulelle ja miekalle
alttiiksi!"
"_Minua_ ei ole hän kavaltanut", sanoi Rikhard hetkisen mietittyään.
"Eikö todellakaan; mutta mitä teillä sitte oli mielessä?"
"Tarkoitan, että kun minä pääsen valtakuntaani hallitsemaan, en tahdo
olla niin perin valtioviisas", sanoi Rikhard. "Tahdon olla julkinen
ystävä tahi julkinen vihollinen."
"Poika paisuu meitä mielevämmäksi", sanoi herra Eerikki hymyillen,
"mutta se tuli kuin isänsä suusta."
"Hän tulee päivä päivältä yhä enemmän isävainajaansa", sanoi rouva
Astrida.
"Mutta tanskalaiset, isä, tanskalaiset", sanoi Osmond. "Kohta ne kalvat
kalskahtelevat! Saan kait minäkin lähteä sotaväkeen ansaitsemaan
kannukseni?"
"Kyllä, aivan kernaasti", vastasi vapaaherra, "jos hänen ylhäisyytensä
herttua antaa sinulle luvan. Kunpa voisin minäkin jättää hänet ja tulla
mukaan! Tekisi hyvää minulle ihan sydänjuuriini saakka päästä kerran
vielä viikinkien pitkään laivaan."
"Tahdonpa mielelläni nähdä, mihin nämä pohjan miehet kelpaavat", sanoi
Osmond.
"Oh! nämä ovat vain tanskalaisia eivätkä norjalaisia, eikä oikeita
viikinkejä enää olekaan, sellaisia kuin ennen vanhaan kun Ragnar teki
tuhojaan..."
"Poika, poika! onko tämä oikeata puhetta lapsen kuullen?" keskeytti
rouva Astrida. "Sopivatko tämmöiset sanat kristitylle ritarille?"
"Suokaa anteeksi, äiti!" sanoi harmaahapsinen sotilas hellästi. "Mutta
vereni käyvät kuohuksiin kuullessani pohjoismaalaisen laivaston olevan
niin lähellä ja ajatellessani Osmondin saavan paljastaa miekkansa
merikuninkaan johdolla."
Seuraavana aamuna talutettiin Osmondin uljas sotaori oven eteen ja
kaikki soturit, jotka vaan voitiin luovuttaa Senliin linnan väestä,
olivat valmiit lähtemään mukaan. Pojat seisoivat portailla, toivoen
hekin olevansa kylliksi vanhoja lähtemään taistelutanterelle sekä
ihmettelivät, miksi Osmoud viipyi. Kun ovi vihdoinkin aukeni, näkivät
he ihmeekseen pajan matalassa holviportissa punaisen, hehkuvan
uunin edessä Osmondin seisovan puettuna kimmeltävään, teräksiseen
sotisopaan, jonka hienoista renkaista tulenliekki kirkkaana heijasti,
ja kypärissään oli hänellä pari kultasiipeä, joka merkki myös somisti
hänen pitkää suippoa kilpeään.
"Sinun siipesi! Meidän siipemme!" huudahti Rikhard, "Centevillen
vaakunamerkki!"
"Lentäkööt ne vihollisen perässä, vaan ei edellä", sanoi herra Eerikki.
"Lähde matkaan Jumala kerallasi, poikani -- osoittaudu mieheksi -- elä
anna tanskalaisille heimolaisillemme aihetta sanomaan meidän oppineen
ranskalaisia temppuja pohjoismaalaisten iskujen asemesta."
Tämmöisillä jäähyväissanoilla evästettynä lähti Osmond Senliistä.
Molemmat pojat riensivät ylös linnan harjalle seuratakseen häntä
silmillään niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Korkein torni tuli siitä
hetkestä heidän pää-olinpaikakseen, ja alinomaa he tähystelivät sille
taholle, jonne Osmond oli kadonnut. Mutta ajan oloon he väsyivät
vahdinpitoonsa ja palasivat leikkeihinsä linnan pihaan.
Eräänä päivänä olivat he lohikäärmeisillä, ja Alberic oli olevinaan
lohikäärme. Hän makasi selällään, läähättäen täyttä väkeään, siten muka
osoittaen purskuttavansa hirmuisesti tulta ja savua Rikhardin, ritarin
päälle. Tämä taas koki suurine puumiekkoineen ja seiväspeitsineen
kolhia sitä kuoliaaksi. Mutta leikin kuumimmillaan ollessa taukosi
lohikäärme äkkiä puhkumasta, kapasi pystyyn ja osoitti sormellaan
vartijata ylhäällä tornissa. Tämä oli pannut torven suulleen ja tuossa
tuokiossa räikähti kimeä signaali tornista.
Äänekkäästi huutaen syöksyivät molemmat pojat suoraa päätä portaita
ylös ja tulivat tasakatolle niin hengästyksissään, etteivät voineet
edes vartijalta tiedustaa, mitä hän näki. Vartija osoitti sormellaan
tasangolle päin, ja tarkkanäköinen Alberic huudahti: "Minä näen
jotakin, hyvä prinssi, ettekö tekin erota mustaa pilkkua kaukana
nummella?"
"En, en niin mitään! Missä, oi, missä?"
"Se meni nyt kummun taa, mutta -- kas tuossa se on taas! Miten nopeasti
se ratsastaa!"
"Niin käypi kuin linnun lento", sanoi Rikhard, "niin nopeasti, niin
nopeasti..."
"Eihän karkuuttanekin vain pakoon", sanoi Alberic, hieman levottomana
katsahtaen vartijaan, sillä hän oli rajalta kotoisin ja kauhistuttavia
juttuja Contentin kreivin tuhoovasta maahankarkauksesta kerrottiin
päivät päästään Epten ympäristöllä.
"Eikä mitä, nuori herra", sanoi vartija, "sitä ei tarvitse pelätä.
Kyllä minä tiedän millä lailla miehet ratsastavat sodasta paetessaan."
"Ei tosiaankaan, tuon hevosen juoksu ei tiedä mitään pahaa", sanoi
herra Eerikki, joka nyt oli saapunut yhteen joukkoon.
"Minä näen hänet paremmin! Näen hevosen!" huusi Rikhard, hyppien
innoissaan, niin että herra Eerikin oli pakko tarttua häneen kiinni
ja varoittaa: "Jollette pysy aloillanne, prinssi, niin saatatte pian
luisua alas linnan harjalta. Enemmin kuulisin tappelussa hävityn kuin
soisin semmoisen tapahtuvan."
"Sill' on jotain kädessään", sanoi Alberic.
"Lippu tahi ratsulippu", sanoi vartija, "minusta hän ratsastaa nuoren
vapaaherran tavoin."
"Niin totta tosiaan! Ripeä poikani! Hän on suorittanut asiansa
oivallisesti!" huudahti herra Eerikki, ratsastajan tultua paremmin
näkyviin. "Tanskalaiset ovat saaneet nähdä, kuinka me kasvatamme
poikiamme!"
"Hänen siipensä tuovat hyviä uutisia", sanoi Rikhard. "Antakaa minun
mennä, herra Eerikki; minun täytyy kertoa tästä Astrida rouvalle."
Nostosilta laskettiin alas, raskas ristikkoportti avattiin ja linnan
kaikkien asukkaiden seistessä pihalla ajaa karahutti sisään soturi
kypärissä siivet ja kädessä liehuva lippu, jonka hän tullessaan laski
levälleen Normandian pikku herttuan jalkain juureen. Hämmästyksen
huuto pääsi kaikilta nähdessään lipussa Ranskan kultaiset liljat, ja
hätäilevin, loppumattomin kysymyksin keräytyivät he hänen ympärilleen.
"Suuri voitto -- kuningas vankina, Montreuil tapettu!"
Rikhard tarttui nuoren ritarin käteen, vieden hänet saliin, missä
kaikki sijottuivat hänen ympärilleen kuullakseen uutisia. Hänen
isänsä ensimmäinen kysymys oli, mitä hän piti heidän heimolaisistaan,
tanskalaisista.