näistä kahdesta normannilaisesta palvelijastaan, hän luotti heidän
uskollisuuteensa ja hän olisi itkenyt heidät menetettyään, jos heidän
tuhonsa olisi tullut jollain muulla tavalla. Mutta nyt, kun sen oli
tuottanut heidän vihansa hänen isänsä vihamiehiin, flaameihin, nyt
kun toinen oli joukon väkivallan uhrina kaatunut ja toinen tuomittu
ja teloitettu ajattelemattomasti, julmasti ja vastoin oikeutta -- oli
menty jo liian pitkälle. Läheltä piti, ettei hän masentunut surusta ja
mieliharmista. Minkä vuoksi hän ei ollutkaan itse siellä suojelemassa
Henrikkiä, joka oli hänen oma alamaisensa? Ja vaikkapa ei olisi voinut
pelastaakaan häntä, olisihan saanut edes hyvästit sanoa. Sitte tahtoi
hän purkaa vihansa uhkauksia, mutta tunsi oman avuttomuutensa, häpesi
sitä, eikä voinut muuta kuin vuodatella haikeimman surun kyyneleitä,
eväten kaikki Carlomanin lohdutukset.
Osmond tuli kuitenkin vielä huolestuneemmaksi ja levottomammaksi.
Hän oli pannut arvaamattoman arvon molempiin normanneihin heidän
rohkeutensa ja uskollisuutensa vuoksi. Hän oli luottanut siihen,
että voisi näiden kautta lähettää tiedon Roueniin tarpeen sattuessa.
Hänestä näytti kuin himoten olisi käytetty ensimmäistä tilaisuutta
ottaa pikku herttualta pois nämä suojelijat, ja että Rikhardia vastaan
tehdyt hankkeet, olivatpa ne laatua mitä tahansa, pantaisiin nyt pian
toimeen. Osmond tuskin epäilikään, ettei hänen oma vuoronsa tulisi
tämän jälkeen. Siksipä päätti hän kestää kaikki ennen kuin antaisi
aihetta pienimpäänkään tekosyyhyn, jonka nojalla hänet voitaisiin
erottaa turvatistaan. Hän oli kärsivä solvauksiakin ja mieskohtaista
häväistystä maltillisesti, hän oli aina muistava, että hänen
huolenpidostaan riippui kokonaan avuttoman Rikhardin turvallisuus.
Että vaaroja todellakin keräytyi heidän ympärilleen, kävi päivä
päivältä yhä selvemmäksi, varsinkin kuninkaan ja Arnulfin yhdessä pois
mentyä. Ilma oli hyvin lämmin ja Rikhard alkoi ikävöidä tuota leveätä,
viileätä jokea Rouenissa, missä hänellä oli ollut tapana käydä uimassa
viime kesänä. Eräänä iltana saikin hän aseenkantajansa houkutelluksi
lähtemään kanssansa Oise joella, joka oli vähän matkan päässä linnasta.
Mutta he olivat tuskin ennättäneet lähteä matkaan, kun kolme tahi neljä
palvelijaa juosta kapristi heidän jälestään ilmoittaen kuningattaren
jyrkän käskyn, että heidän on heti käännyttävä takaisin. Pojat
tottelivat ja palattuaan tapasivat he kuningattaren salissa kauhean
vihastuneen näköisenä.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän suuttuneena. "Ettekö tiedä kuninkaan
määränneen, ettei herttua saa poistua linnasta hänen poissa ollessaan?"
"Olisin vain mennyt tuonne joelle", alkoi Rikhard; mutta Gerberge
keskeytti:
"Vaikene, lapsi -- en halua kuulla mitään verukkeita. Ehkä arvelette,
herra de Centeville, voivanne kuninkaan poissa ollessa ottaa vapauksia.
Mutta minä ilmoitan teille, että jos teidät kerrankin vielä tavataan
vallien ulkopuolelta, saatte syyttää itseänne, -- niin, ja hän myöskin!
Minä puhkaisutan nuo ylpeät silmänne, jollette tottele!"
Hän kääntyi ja meni matkoihinsa. Lothar katseli heitä tyydytetyllä
vahingon ilolla. "Et sinä kauankaan paremmillesi ylvästele, herra
merirosvo!" sanoi hän seuratessaan äitiään. Hän ei uskaltanut jäädä
saliin, sillä hän arveli pilkallisten sanojensa Rikhardissa ja
Osmondissa herättäneen mielikarvautta, josta he häntä ehkä kostaisivat.
Mutta Rikhard, joka puoli vuotta sitte ei voinut kärsiä pienintäkään
pettymystä, oli nykyisen pakon-, vaaran- ja nöyryytyksenalaisen
elämänsä aikana oppinut hillitsemään kiivautensa ja olemaan
suvaitsevainen, sen sijaan että olisi vimmoitellut ja uhkaillut. Hän
ajatteli nyt ainoastaan rakasta aseenkantajatansa.
"Voi Osmond, Osmond!" huudahti hän, "he eivät saa tehdä sinulle mitään
pahaa. Min'en lähde enää milloinkaan ulos. Min'en sano koskaan pikaista
sanaa. Min'en ärsytä kuuna päivänä prinssiä, jos vain antavat sinun
edelleenkin olla luonani!"
Kahdeksas luku.
Kauniina kesäiltana, kun Rikhard ja Carloman löivät pallia linnan
portailla, kuului alhaalta päin ääni, joka Pyhän Neitseen nimessä pyysi
almua jaloilta prinsseiltä. Molemmat pojat näkivät nyt pyhiinvaeltajan
seisovan portilla. Hän oli kääriytynyt pitkään villakaapuun, hänellä
oli ristikoristeinen sauva kädessä, pikkunen massi vyöllä, päässä
leveälierinen hattu, jonka hän nyt kuitenkin oli ottanut käteensä
seisoessaan siinä ja rukoillessaan syvään kumarrellen armeliaisuutta.
"Käykää sisään, hurskas pyhiinvaeltaja", sanoi Carloman. "On jo myöhä,
saatte syödä iltasta täällä ja levätä yönne."
"Taivas teitä siunatkoon, jalo prinssi", vastasi pyhiinvaeltaja,
ja tuossa tuokiossa huudahti Rikhard riemukkaasti: "Normanni,
normanni! Hän puhuu omaa rakasta äidinkieltäni! Voi hyvänen, oletteko
Normandiasta? Osmond, Osmond, hän tulee kotoa!"
"Prinssini! rakas herttuani!" huudahti pyhiinvaeltaja taivuttaen toisen
polvensa alimmalle portaalle ja suudellen nuoren herttuan kättä --
"tämä oli ilo, jota en elinpäivänäni uskaltanut toivoa."
"Walter! Walter Metsästäjä!" huusi Rikhard. "Sinäkö se olet? Voi,
mitenkä jaksaa rouva Astrida ja kaikki muut kotona?"
"Hyvin ne jaksavat, prinssini, mutta halajavat saada tietoa, miten
teidän laitanne on --" alkoi Walter. Mutta vallan toinen ääni samassa
huudahti pyhiinvaeltajan takana: "Mitä tämä kaikki merkitsee? Kuka
tukkii minulta tien? Mitä? Näyttääpä siltä kuin Rikhard olisi olevinaan
kuningas, jollei enempikin? Yhä julkeampaa hävyttömyyttä!" Se oli
Lothar, joka palasi palveluskuntansa kanssa metsästämästä, ja varsin
huonolla tuulella, sillä hän oli ampunut otusta osaamatta.
"Hän on normanni -- Rikhardin kansalainen", sanoi Carloman.
"Normanni, sekö hän on? Luulin jo päässeemme siitä rosvoilijakansasta.
Emme suvaitse täällä rosvoja! Anna hälle aimo lailla selkään, Perron,
niin että oppii olemaan loitompana minun tieltäni!"
"Hän on pyhiinvaeltaja, teidän ylhäisyytenne", rohkeni muuan
hovimiehistä muistuttaa.
"Sitä tässä ei katsota. Minä en suvaitse täällä normanneja, jotka
valepuvussa tulevat vain vakoillakseen. Lyökää sitä koiraa, sanon minä!
Laputtakaa tiehenne! Vakooja! Vakooja!"
"Ainoatakaan normannia ei lyödä minun saapuvilla ollessani!" sanoi
Rikhard, syöksyen esiin ja heittäytyen Walterin ja metsästäjän väliin,
joka jälkimäinen jo valmistihe tottelemaan Lotharin käskyjä. Normanni
vältti täten iskun, mutta Rikhard sai omaan kaulaansa niin navakan
sivauksen kirpeällä, notkealla nahkasiimalla, että siihen kohosi heti
pitkä, punainen juova. Lothar nauroi.
"Prinssini -- mitä olette tehnyt? Oi, jättäkää minut -- tämä ei
sovi teille!"- vaikeroi Walter syvimmän surun valtaamana. Mutta
Rikhard oli tarttunut piiskaan ja huusi kovalla äänellä: "Pois! Pois!
Juokse! Riennä! Kiirehdi!" Ja huudon toistivat Osmond, Carloman
ja useat ranskalaiset, jotka, vaikka pelkäsivätkin suututtaa
prinssiä, olivat kumminkin vastahakoisia sortamaan pyhiinvaeltajan
loukkaamattomuuden oikeuksia. Normanni, huomatessaan ettei muu keino
auttanut, totteli käskyä. Ranskalaiset antoivat tietä hänelle, ja
hän onnistui pakenemaan. Lothar riensi tällä välin hirmuista melua
pitäen ja kiivaasti uhkaillen äitinsä pakeille, riemuiten siitä
terävänäköisyydestä, millä hän oli keksinyt normannilaisen vakoojan
valepuvun alta.
Tässä ei Lothar ollutkaan aivan väärässä. Walter oli tosiaankin
tullut sinne vakuuttautuakseen pikku herttuan turvallisuudesta ja
hyvinvoinnista sekä koettaakseen päästä Osmondin kanssa puheikkain.
Viimeisessä aikeessaan hän kuitenkaan ei onnistunut, vaikka hän
oleskeli Laonin lähitienoilla useampia päiviä. Sillä Osmond ei
tuokioksikaan heittänyt yksikseen herttuata, joka, niinkuin jo olemme
nähneet, oli joka suhteessa, joskaan ei nimellisesti, tarkasti
vartioitu vanki linnan muurien sisällä. Pyhiinvaeltaja pääsi kuitenkin
tilaisuuteen saamaan tietoja, jotka ilmoittivat hänelle asiain
todellisen laidan. Hänelle kerrottiin myös Sybaldin ja Henrikin
kuolemasta, kuninkaan ja Arnulfin liitosta sekä siitä pakosta ja
kovuudesta, millä herttuata kohdeltiin. Näine tietoineen palasi hän
kiireimmän kautta takaisin Normandiaan.
Hetipaikalla hänen kotiin tultuaan kuulutettiin pidettäväksi
kolmipäiväinen paasto koko herttuakunnassa. Jokaisessa
kirkossa, Bayeuxin katedraalista aina pienimpään ja halvimpaan
kylärukoushuoneesen saakka, näki hartaita väkijoukkoja polvillaan --
monet hartaita kyyneleitä vuodattaen -- rukoilemassa Herraa, että
hän laupeudessaan katsoisi heidän puoleensa, antaisi heille takaisin
ruhtinaansa ja vapauttaisi lapsen vihamiestensä käsistä. Kuinka
palavia ja kaihoavia rukoukset olivat, jotka lähetettiin korkeuteen
Centevillessä, saattaa helposti mielessään kuvitella, eikä suru
Montémarissakaan Epten varrella ollut juuri lievempi. Aivan siitä
hetkestä kun nämä huolestuttavat sanomat olivat saapuneet, kävi Alberic
hyvin levottomaksi, haluten innokkaasti tehdä jotakin herttuansa
hyväksi. Eikä hän hellittänyt ennen kuin sai äitinsä lähtemään
kanssansa pyhiinvaellukselle Jumiègesin luostariin rukoilemaan siellä
rakkaan pikku herttuansa pelastukseksi.
Tällä välin oli Ludvig laittanut Laoniin sanan, viikon päästä
kotiutuvansa. Rikhard iloitsi tästä sanomasta, sillä kuningas oli aina
ollut hänelle vähemmän epäystävällinen kuin kuningatar. Hän toivoi
pääsevänsä vankeudestaan linnassa. Juuri tähän aikaan sairastui hän
pahasti. Kenties se oli vain seuraus viimeaikaisesta, sisäänsuletusta
elantotavasta, että hänen terveytensä nyt alkoi lamautua. Tunnettuaan
pari päivää itsensä raukeaksi ja pahoinvoivaksi, joutui hän eräänä yönä
kovaan kuumeesen.
Osmond tuli äärettömän levottomaksi. Hänellä ei ollut pienintäkään
käsitystä tautien hoidosta, ja mikä vielä pahempi, hän oli vakuutettu,
että lapsiparka oli myrkytetty. Sen vuoksi päätti hän olla kutsumatta
mitään apua. Hän seisoi koko yön kumarassa pojan yli, odottaen joka
silmänräpäys saavansa nähdä hänen heittävän henkensä. Osmond olisi
voinut repiä tukkansa raivoissaan ja epätoivossaan, mutta sittenkin
oli hänen täytymys hillitä itsensä ja noudattaa suurinta tyyneyttä ja
lempeyttä, koettaakseen lieventää sairaan lapsen tuskia.
Koko tämän yön heittelihe Rikhard edes takaisin ahtaassa vuoteessaan
tahi, kun hän levottomuudessaan tarvitsi milloin vaihdetta, istui
nojaten kivistävätä päätään Osmondin rintaa vasten; mutta hän oli liian
kipeä ja voipunut voidakseen puhua tahi ajatella selvästi. Kun päivä
yllätti ja hän edelleen oli liian sairas jättämään huonetta, tultiin
häntä monesti tiedustamaan. Osmond ei voinut silloin salata kauempaa
hänen sairauttaan, mutta hän puhutteli heitä vain oven läpi ja hylkäsi
kaikki avun tarjoukset. Hän ei laskenut edes Carlomaniakaan sisään,
vaikka Rikhard kuullessaan hänen äänensä hartaasti pyyteli saada
häntä nähdä. Ja kun kuningatar tarjoutui lähettämään vanhan, taitavan
ja kokeneen sairaanhoitajattaren potilaan luo määräämään hänelle
lääkityksiä, kielsi Osmond jyrkästi tämänkin tarjouksen. Sulettuaan
oven asteli hän kiivaasti edes takaisin lattialla ja mutisi itsekseen:
"Mokoma noita-akka! Häntä täällä vielä kaivattaisiin myrkytystään
päättämässä!"
Koko tämän ja seuraavan päivän oli Rikhard edelleen hyvin huonona,
mutta Osmond hoiteli häntä mitä huolellisimmin eikä ummistanut silmiään
siunaaman hetkeksikään. Kaiken ajan, jona poika ei tarvinnut hänen
apuaan, vietti hän rukoillen. Vihdoin vaipui Rikhard uneen, nukkui
sikeästi useita tunteja ja oli herättyään paljoa parempi. Osmond oli
ilon innoissaan. "Jumala olkoon ylistetty, tällä kertaa he eivät
onnistu, eivätkä uutta tilaisuutta tule koskaan saamaan. Olkoon Jumala
edelleenkin kanssamme!"
Rikhard oli liian heikko ja voipunut tiedustellakseen, mitä hän tällä
tarkoitti. Seuraavina päivinä piti Osmond hänestä mitä tarkinta
huolta. Mutta nyt, kun Rikhard kykeni taas syömään, ei Osmond millään
ehdolla sallinut hänen koskevan mihinkään, mitä hänelle tuotiin
kuninkaallisesta pöydästä, vaan meni aina itse hankkimaan elintarpeita
kyökistä. Täällä arveli hän muutamata keittäjistä ystäväkseen, joka
varmaankaan ei tahallaan myrkyttäisi poikaa. Kun Rikhard kykeni
käymään huoneen yli, käski Osmond hänen aina telkeä tikarilla oven
eikä koskaan aukaisemaan sitä muille kuin hänelle yksistään, ei edes
prinssi Carlomanillekaan. Rikhard ihmetteli tätä, mutta hänen oli pakko
totella. Hänellä oli nyt tarpeeksi tietoa heitä ympäröivistä vaaroista
käsittääkseen Osmondilla olevan syynsä tämmöiseen varovaisuuteen.
Näin oli kulunut useampia päiviä, kuningas oli palannut ja Rikhard
oli jo siksi parannut, että hän välttämättömästi tahtoi päästä saliin
jälleen. Mutta Osmond ei ottanut vielä tähän myöntyäkseen, vaikka
Rikhard ei ollut koko päivänä tehnyt muuta kuin astua varpannut
huoneen ympäri näyttääkseen voimiaan. "Nyt, hyvä prinssi, vartioikaa
tarkasti ovea!" sanoi Osmond, "ei siitä tule teille vahinkoakaan,
jos olette tämän päivän täällä, sillä kuningas on tuonut tullessaan
tänne Montreuilin Herluinin. Hänen tapaamisensa olisi teille melkein
yhtä vastenluontoista kuin flaaminkin. Ja lukekaa rukouksianne poissa
ollessani, jotta pyhimykset johtaisivat meidät pois vaarasta."
Osmond viipyi ulkona likemmä puoli tuntia ja kun hän palasi, oli
hänellä olallaan suunnaton olkikupo.
"Mihinkä sinä tätä?" huudahti Rikhard. "Minä odotan iltastani, ja sinä
kannat tänne olkikuvon."
"Tässäpä on iltasennekin," sanoi Osmond nakatessaan olet lattialle
ja ottaessaan käsille pienen pussin, jossa oli lihaa ja leipää.
"Mitäpä sanoisitte, hyvä prinssi, jos söisimmekin huomenna iltasta
Normandiassa!"
"Normandiassa!" hihkasi Rikhard, hypähtäen ylös ja taputtaen käsiään.
"Normandiassa! Voi Osmond, sanoitko sinä Normandiassa? Millä ihmeen
tavalla? Todellako? Voi, iloa ja riemua! Onko kreivi Bernard tullut?
Laskeeko se kuningas meidät?"
"Hiljaa, hiljaa, teidän ylhäisyytenne! Se riippuu ihan kokonaan meistä
itsestämme. Mutta kaikki menee päin mäntyyn, jollette ole hiljaa ja
varovainen, ja sitten me vasta ollaan huutavassa hukassa."
"Minä juoksen vaikka tuleen päästäkseni kotiin jälleen!"
"No, syökäähän sitte aluksi," sanoi Osmond.
"Mutta mitä sinä aijot tehdä? En minä nyt ole niin tuhma kuin silloin,
kun sinä koetit viedä minut Rolfin tornista ulos. Mutta tekisipä
mieleni sanoa Carlomanille hyvästit."
"Se ei käy päinsä," sanoi Osmond, "niiden täytyy luulla teidän vielä
olevan sairaana -- muutoin emme pääse pakenemaan."
"Ikävä sittenkin on, etten saa sanoa Carlomanille jäähyväisiä!"
tuumaili Rikhard. "Mutta saammehan nähdä taas rouva Astridan ja herra
Eerikin, niin, ja Albericin on heti tultava meille takaisin! Voi,
lähdetään heti tielle! Oo Normandia, mun rakas Normandiani!"
Rikhard saattoi innoltaan ja hätäisyydeltään tuskin syödäkään, Osmondin
tehdessä kiireen vilkkaan valmistuksiaan. Hän sitoi miekan vyölleen,
antoi Rikhardille tikarinsa vyöhön pistettäväksi. Ruuan tähteet työnsi
hän reppuansa, kääri paksun purppuravaipan herttuan ympärille ja
pyysi häntä sitten paneutumaan pitkälleen olille. "Minä kätken teidät
kupoon," sanoi hän, "ja kannan teidät ulko-eteisen läpi, aivan kuin
menisin hevostani vaalimaan."
"Onpa sulla omat konstisi ... sitä ne eivät koskaan arvaa," huusi
Rikhard nauraen. "Minä olen hiljaa kuin hiiri -- en päästä pienintäkään
ääntä, henkeänikin pidätän."
"No niin, muistakaa vain olla liikuttamatta kättä tahi jalkaa sekä
kahisuttamatta olkia. Täst'on leikki kaukana -- maksaa elämän tahi
kuoleman," sanoi Osmond käärien huolellisesti olkia pikku pojan
ympärille. "Kas sillä lailla -- voitteko huokua?"
"Kyllä", -- kuului Rikhardin ääni kuvosta. "Olenko minä nyt ihan
'uupiilossa'?"
"No kerrassaan! Muistakaa nyt vaan: Tapahtukoon mitä tahansa -- elkää
tikahtako! Taivas meitä siunatkoon! Nyt! Pyhimykset kanssamme!"
Lojuessaan olkikuvossa kuuli Rikhard, kuinka Osmond aukasi oven. Sitte
tunsi hän, miten hänet nostettiin lattialta ja kuinka Osmond kantoi
häntä portaita myöten, kuvon päiden lakaistessa kahisten muureja. Ainoa
tie ulkoportille meni alemman linnan salin kautta, ja siellä oli vaara
suurin. Rikhard kuuli ääniä, askeleita, äänekästä laulua ja naurua,
ikäänkuin juhlapidot olisivat olleet parhaallaan. Sen perästä kuului
joku sanovan: "Hoidatteko itse hevostanne, herra de Centeville?"
"Hoidan," vastasi Osmond. "Tiedättehän, että sen perästä kun kadotimme
palvelijamme, olisi Musta poloinen pahemmassa kuin pulassa, ellen itse
siitä pitäisi huolta."
Jo huomasi Carlomankin Osmondin, riensi luo ja kysyi: "Voi, Osmond de
Centeville! Onko Rikhard parempi?"
"Kiitos, teidän ylhäisyytenne, kyllä hän on parempi, mutta vaara ei ole
vielä ohi."
"Oi, toivon, että hän olisi terve! Vaan milloinka sallitte minun tulla
hänen luokseen, Osmond? Minä istuisin aivan todella ihan hiljaa enkä
häiritsisi häntä."
"Ei se vielä sovellu, hyvä prinssi, niin paljon kuin herttua teistä
pitääkin -- vastikään sanoi hän sen minulle."
"Sanoiko hän? Voi, sanokaa Rikhardille, että minäkin pidän hänestä niin
ihmeen paljon, enemmän kuin kestään muusta täällä, ja että minulla on
ilman häntä hyvin ikävä. Sanokaa hänelle näin, Osmond."
Rikhard malttoi tuskin olla huutamatta rakkaalle, pikku Carlomanilleen.
Mutta hän muisti kuningattaren uhkauksen, muisti, miten huonosti
Osmondin silmille saattaisi käydä ja piti sen vuoksi suunsa kiinni,
ajatellen että kyllä hän eräänä päivänä tekee Carlomanista Ranskan
kuninkaan. Olkien puoleksi tukehduttamana tunsi hän, kuinka taas
mentiin edelleen portin rappuja alas ja sitte pihan poikki. Pimeästä
ja Osmondin askelten toisenlaisesta kapseesta arvasi hän oltavan nyt
tallissa. Osmond laski hänet hiljaa alas kuiskaten: "Kaikki hyvin tähän
saakka. Voitteko huokua?"
"Enpä oikein! Etkö voi laskea minua jaloilleni?"
"En vielä, en millään ehdolla. Mutta sanokaahan, käännänkö kasvonne
alas päin, sillä itse en voi sitä tietää."
Osmond pani elävän olkikuvon poikittain satulaan, sitoi sen kiinni ja
talutti hevosen ulos, silmäillen samalla varovasti ympärilleen. Mutta
koko linnan väki vietti kemuja, eikä ollut ketään edes porttiakaan
vahtimassa. Rikhard kuuli hevosen kavioiden kumean kapseen nostosillan
poikki mentäessä ja tiesi nyt olevansa vapaa. Mutta Osmond piti
yhä vielä käsivarttaan hänen päällään eikä sallinut hänen liikkua
vielä muutamaan hetkeen. Vihdoin juuri kun Rikhard ei luullut enää
silmänräpäystäkään voivansa kestää tukehduttavaa olkien pistelemistä
eikä lymyä epämukavassa olinpaikassaan, seisautti Osmond hevosen, laski
kuvon nurmikolle ja vapautti hänet epämiellyttävästä vankeudestaan.
Rikhard katsahti ympärilleen -- he olivat viidakossa -- hämy oli
yllättämäisillään ja soreana soi lintujen laulu.
"Vapaa! Vapaa! Tämä on vapautta!" huudahti Rikhard, ponnahtaen
seisoalleen ja hurmaantuneena henkien leyhkeätä ilta-ilmaa.
"Kuningatar, Lothar ja se tuskauttava kammaripöksä, kaikki ovat nyt
kaukana takanani."
"Eivätpä vielä niinkään kaukana," sanoi Osmond. "Ette saata pitää
itseänne turvattuna, ennen kuin olemme Epten toisella puolen. Satulaan,
hyvä prinssi -- meidän täytyy ratsastaa henkemme edestä."
Osmond auttoi herttuan ratsun selkään, hyppäsi itse taakse, kannusti
hevosta ja ratsasti tujakasti eteenpäin, vaikk'ei täyttä kyytiä, sillä
hän aikoi säästää hevosta. Hämy muuttui pimeäksi. Tähdet tuikkivat
taivaalla ja yhä ratsasti hän käsivarsi kiedottuna pojan ympäri,
joka sitä myöten kuin yö eteni, väsyi ja vaipui horrokseen, tuntien
kuitenkin koko ajan hevosen ravaavan. Mutta jokainen askel kiidätti
häntä loitomma kuningatar Gerbergestä ja lähemmä Normandiaa, ja mitäpä
hän huolikaan väsymyksestä? Ainoastaan eteenpäin, eteenpäin!
Tähdet sammuivat taas ja ensimmäinen punainen aamunkoi purppuroi
itäistä taivaanrantaa. Aurinko nousi, yleni yhä korkeammalle, helotti
täydeltä terältään, ja kuumaksi, helteiseksi kävi päivä. Hevonen kulki
hitaammin, kompasteli ja vaikka Osmond laskeusi alas löyhentämään
satulan vyötä, kiinnitti se vain tuokion ajaksi juoksuaan. Osmondin
valtasi mitä suurin epätieto ja levottomuus, mutta he eivät olleet
ratsastaneet kauas, kun joukko kauppamiehiä tuli näkyviin. Nämät
matkustivat nummen poikki kerallaan pitkä rivi kuormitettuja muuleja ja
turvanaan joukko lujakouraisia miehiä, aivan kuin itämainen karavaani
erämaassa. He tuijottivat ihmeissään kookkaasen, nuoreen ritariin, joka
piteli lasta perin väsyneen hevosen selässä.
"Herra kauppamies", sanoi Osmond ensimmäiselle, "näettekö tätä
juoksijata? Paremmalla hevosella ei ole koskaan ratsastettu, mutta
se on nyt ihan upiuuvuksissa ja meidän täytyy rientää. Suokaa minun
vaihtaa tämä tuohon vahvaan pikku virkkuun tuolla. Tämä on kaksikertaa
sen arvoinen, mutta min'en jouda tässä tinkimään -- suostutteko vai
ette?"
Kauppamies, joka osasi Osmondin upealle mustalle oriille antaa oikean
arvonsa, hyväksyi ehdotuksen. Osmond muutti kohta satulan, nosti
Rikhardin uuden hevosensa selkään, istui siellä jo itsekin ja niin
sitä taas mennä porhallettiin eteenpäin läpi tuon kolkon seudun, missä
nuoren ritarin silmä tunsi jälleen tienviitat teräväjärkisyydellä,
jonka ihmiset saavat asumalla metsä- ja viljelemättömissä seuduissa.
Suuret rämeet olivat nyt paljoa vaarattomammat kuin talvella, ja he
pääsivät niiden yli onnellisesti. Tähän saakka ei ollut kuulunut mitään
takaa-ajosta. Osmondin ainoana pelkona oli vain, että hänen pikku
turvattiaan, joka ei ollut vielä voimistunut sairautensa perästä,
matka ja pitkä, helteinen kesäpäivä liian paljon rasittaisivat, sillä
poika alkoi jo nojata häneen eikä jaksanut liikuttaida eikä pitää auki
silmiään. Hän tuli tuskin virkeämmäksi auringon mailleen mentyä ja
raittiin tuulosen leppoisena alkaessa puhaltaa, mikä Osmondia itseään
virkisti paljon. Mutta vielä suurempi virkistys oli uskolliselle
aseenkantajalle, kun hän viho viimein näki sinertävän virran
mutkittelevan vehreiden laidunlakeuksien välissä, ja vastarannalla
kallion kukkulan, jolla kohosi linna tornineen ja hyvin varustettuine
vallineen.
"Epte! Epte! Tuolla on Normandia, hyvä prinssi! Silmätkääpä ylös ja
katsokaa omaa herttuakuntaanne."
"Normandia!" huudahti Rikhard, kavahtaen ylös. "Oo, mun oma rakas
kotini!"
Joki oli kumminkin leveä ja syvä eikä vaara vielä ollut ohitse. Osmond
katseli levottomana ympärilleen, mutta riemastui huomatessaan karjan
jälkiä, aivan kuin siinä olisi ollut kaalamopaikka. "Meidän täytyy
yrittää," sanoi hän. Laskeutuen maahan, astui hän sitte veteen, talutti
hevosta ja piti Rikhardia tukevasti kiinni satulassa. Vesi syveni
syvenemistään, nousi Rikhardin jalkoihin, sitte hevosen kaulaan ja
vihdoin ui hevonen ja Osmond rinnalla pitäen pitkin matkaa poikaa
tanakasti kiinni. Sen jälkeen kuului pohja taas, vuolteen voima väheni
ja he lähenivät rantaa. Mutta samassa tuokiossa huomasivat he kaksi
jousimiestä, jotka pitkillä jousillaan tähtäsivät heitä linnasta, ja
miehen, joka seisoi korkealla rannalla heidän edessään huutaen: "Seis!
ei kukaan saa käydä Montémarin kaalamon yli ilman jalon Dame Yolanden
lupaa."
"Ka Bertrand, herra hovimestari, tekö se olette?" huusi Osmond vastaan.
"Ken se on, joka mainitsee minua nimeltäni?" vastasi hovimestari.
"Minä se olen, Osmond de Centeville. Avatkaa porttinne niin pian kuin
mahdollista, herra hovimestari, sillä herttua on täällä ja hän on mitä
suurimmassa levon ja virkistyksen tarpeessa."
"Herttua!" huudahti Bertrand, kiiruhtaen alas maallenousupaikalle ja
heitellen ilosta hattuaan ilmaan.
"Herttua! Herttua!" kajahduttivat soturitkin muurilta. Seuraavassa
tuokiossa oli Osmond taluttanut hevosen maalle joesta ja huusi nyt
Rikhardille: "Silmät auki, teidän ylhäisyytenne, silmät auki! Olette
nyt omassa herttuakunnassanne taaskin. Tämä on Albericin linna."
"Tuhat kertaa tervetullut, ruhtinaallinen herrani! Siunattu olkoon
tämä päivä!" huusi hovimestari. "Mikä ilo armolliselle rouvalleni ja
nuorelle herralleni!"