kaikkia muita odotti myötätuntoisuutta. Lothar oli näet hänen isänsä
ristipoika, ja tällaista heimolaisuutta pidettiin näinä aikoina miltei
yhtä pyhänä kuin veriheimolaisuutta. Mutta Lotharin olivat kasvattaneet
heikko ja kuria käyttämätön äiti sekä hovimiehet, jotka eivät koskaan
tauonneet imartelemasta häntä kruununperillisenä. Niinpä oli hän
saanutkin päähänsä, että päästämällä valloilleen tuon jo luontojaankin
hirmuvaltaisen ja rajun luonteensa hän parhaiten osoittaa valtaansa
ja korkeata arvoaan. Aina oli hän saanut käymään kaikki mieltänsä
myöten eikä hänen pahoja taipumuksiaan oltu yritettykään hillitä. Arka
terveys oli hänet tehnyt äreäksi ja pelokasluontoiseksi, ja kun hän
tämän pelon itsekin tajusi, saattoi se hänet yhäkin julmemmaksi, joskus
säikähdyksen vuoksi, toiste taas kuvitellessaan sitä miehekkääksi.
Pieni veikkonsa Carloman oli aivan onneton hänen käsissään, niin
röyhkeästi hän kohteli häntä. Eihän tullut kysymykseenkään, että kukaan
uskaltaisi vastustaa kuninkaan vanhinta poikaa, sen vuoksi esiintyi hän
ylipäänsä samalla lailla kaikkia muitakin kohtaan. Ja varsinkin jos
eläinraukat milloin joutuivat hänen kiusoikseen, niin silloin Lothar
vasta näytti mahtinsa. Kun hevonen potki ja lopulta heitti hänet pois
selästään, seisoi hän ääressä ja lyötätti eläinparkaa kunnes veri
virtasi sen selästä. Kun koira, hänen koettaessaan temmata siltä pois
lihapalaa, millä oli sitä härnännyt, purasi häntä sormeen, pakotti hän
koiran otettavaksi hengiltä. Yhä pahempi oli seikka, kun haukka kerran
nokkasi häntä sormeen. Haava oli kyllä syvä, ja hurjassa raivossaan
käski hän kiireimmän kautta kuumentaa kaksi naulaa, puhkaisuttaakseen
niillä lintuparan silmät.
"Silmiä ei puhkaista!" huudahti Rikhard, joka luuli itseään
toteltavan täällä yhtä paljon kuin kotonaan. Mutta Lothar nauroi vaan
pilkallisesti, sanoen: "Luuletko sinä olevasi herra täällä, hyvä
merirosvo?"
"Min'en suvaitse sen tapahtuvan", vastasi Rikhard. "Hyi, saisit hävetä
noin jo alhaisen, epäritarillisen menettelyn ajattelemistakin."
"Minäkö hävetä! Tiedätkö, kelle sinä puhut, senkin metsäläinen?" kiljui
Lothar, kiukusta punastuen.
"Minä tiedän, ken nyt on metsäläinen", sanoi Rikhard. "Seis!" huusi
hän sitte käskevästi palvelijalle, joka tuli punaisina hehkuvat naulat
isoissa pihdeissä.
"Seiskö?" toisti Lothar. "Kellään muulla kuin mulla ja isälläni ei ole
valtaa täällä käskeä. Joudu Charlot -- missä on lintu? Pidä kiinni,
Giles!"
"Osmond, sinua voin minä käskeä --"
"Tulkaa pois täältä, teidän ylhäisyytenne", sanoi Osmond, keskeyttäen
Rikhardin käskyn. "Meillä ei ole täällä oikeutta käydä väliin, emmekä
voi sitä estää. Tulkaa pois niin vastenmielisestä näystä."
"Saisit hävetä, Osmond, sinäkin antaessasi tuollaisen tapahtua
koettamatta sitä estää!" huudahti Rikhard, kiskaseutuen omiin
koteihinsa ja syöksyen kuumia pihtejä pitelevän miehen kimppuun.
Ranskalaiset palvelijat eivät olleet eri halukkaita ryhtymään
käsirysyyn Normandian herttuata vastaan. Mies sitä paitsi niin
äimistyi Rikhardin rajusta ryntäyksestä, että pudotti pihdit maahan.
Mutta silloinpa Lothar, joka yhdellä tiellä säikähtyi ja vihastui,
koppi pihdit aseekseen ja tuskin tietäen mitä teki, lyödä sävähytti
niillä Rikhardia vasten naamaa. Onneksi eivät pihdit toki osuneet
silmään, ja olivat jo jonkun verran jäähtyneetkin. Mutta sattuessaan
poskeen, polttivat ne kuitenkin siksi paljon, että sangen kovat tuskat
seurasi. Kirkuen suuttumuksesta ja tuskista lensi Rikhard Lothariin
käsiksi, retuutti häntä tarmonsa takaa ja nakkasi hänet lopuksi nurin
niskoin tanterelle, niin pitkä kuin olikin. Mutta tähänpä päättyivät
Rikhardinkin urotyöt, sillä, aseenkantajansa kopristi hänet samassa
tuokiossa kiinni ja kantoi pois. Rikhard kyllä potki ja karhisteli
vastaan, aivan kuin Osmond olisi ollut hänen pahin vihollisensa. Mutta
nuoren normannin käsivarret pitivät häntä kuin pihdeissä. Rikhard
helpotti viimein vastarintansa kuullessaan kiivasta räpyttelemistä. Hän
katsahti ylös ja näki haukkaraukan kohouvan yhä ylemmäksi ja ylemmäksi
heidän päänsä päällitse myötäänsä pienenevissä kaarroksissa, kunnes
oli loitolla vainoojistaan. Palvelija, joka oli pidellyt haukkaa, oli
hellittänyt sen Lotharin kuperkeikasta syntyneen hämmästyksen vuoksi.
Nuolen nopeudella kohosi lintu nyt korkeutta kohden... taisi vakoilla
kirkkailla, keltaisilla silmillään, jotka Rikhard oli pelastanut, tietä
isäinsä kalliolle Islannissa.
"Nyt sill' ei ole hätää!" remahti Rikhard huutamaan riemukkaasti,
lakaten samalla rimpuilemasta. "Voi kuinka iloinen minä olen! Tuo pieni
ilkimys ei olisi kuuna päivänä saanut koskea sitä. Laske minut maahan,
veikkonen, mitä sinä joutavaa minusta ..."
"Pelastan teidät omasta -- ei, en voi sitä sanoa hulluudeksi -- sillä
olipa niin ja näin tokko olisin itsekään suonut teidän seisovan
aloillanne mokomata katsellen -- mutta antakaapas kun katsotaan
poskeanne!"
"Se nyt ei ole vähääkään vaarallista, ja välipä hänestä, kun haukka on
kerran turvan takana", sanoi Rikhard. Hän koetti tuumia levollisesti,
vaikka tiukkaa teki, jaksoiko hän hillitä leukojaan vapisemasta, ja
silmiään täytyi hänen räpäytellä myötänään salatakseen kyyneliä,
joita kirvely väkisinkin ajoi esille. Mutta vaikeroimista katsoi
hän normannin arvokkuutta alentavaksi ja seisoi sen vuoksi hiljaa,
kestäen tuskat urhokkaalla järkähtämättömyydellä, puristellen vaan
kovasti kouriaan, Osmondin polvistuessa haavaa tarkastamaan. "Ei ole
vaarallinen", sanoi Osmond itsekseen, "kaha naarmua ja palohaavaa --
ollappa täti täällä -- mutta kyllä se heti paranee! Se oli oikein! Te
kestätte sen kuin aikamies, eikä taida olla pahaksikaan, että teillä on
merkki näytettävänä. Eiväthän pääse sanomaan, että te yksinänne olette
pahojanne tehnyt."
"Ihankohan tuohon ikipäiviksi jääpi merkki näkymään?" kysyi Rikhard.
"Eiväthän vaan ruvenne kutsumaan minua Rikhard Arveksi, kun Normandiaan
palataan."
"Ja vaikkapa niinkin kävisi, elkää siitä huoliko -- tätä arpea ei
tarvitse ollenkaan hävetä, vaikkapa jäisikin näkymään, mitä kumminkaan
en luule."
"No en minä huolikaan, olen niin iloissani, kun tuo kaunis haukka pääsi
pakoon siltä lurjukselta", vastasi Rikhard hieman epävarmalla äänellä.
"Kirveleekö sitä kovasti? Hyvä, tulkaahan tänne, niin haudotaan
kylmällä vedellä -- vai vienkö minä teidät kuningattaren hovinaisten
vaalittavaksi?" lisäsi hän vähän veitikkamaisesti.
"Vieläpä sinä minne -- kuuhan annat mulle pikkusen vettä", sanoi
Rikhard, ja he menivät pihakaivolle. Mutta Osmond kerkesi paraiksi
ruveta hautomaan poskea jäänsekaisella vedellä -- karkealla
hellyydellä, peläten sekä opettamasta herttuata hentomieliseksi että
pitämästä hänestä niin tarkkaa huolta kuin Astrida rouva olisi tahtonut
-- kun jo sanansaattaja aika kyytiä tuli heidän luokseen. Tämä toi
semmoisen käskyn, että Normandian herttuan aseenkantajineen on heti
saavuttava kuninkaan luo.
Pojat tottelivat ja riensivät saliin. Lothar seisoi isänsä ja äitinsä
keskessä kunnia-istuimella, nojaten kuningattareen, joka oli kietonut
käsivartensa hänen ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat kuumat ja
kyyneleiset; hän vapisi vielä kiivaista nyyhkytyksistä. Näki selvästi,
että hän oli äsken itkenyt rajusti.
"Mitä tämä merkitsee?" alkoi kuningas, kun Rikhard tuli sisään. "Mitä
merkitsee tämmöinen käytös, Normandian herttua? Tiedätkö, mitä olet
tehnyt lyödessäsi Ranskan perintöruhtinasta? Voisin tällä hetkellä
panna sinut vankeuteen, josta et sen koommin päivän valoa näkisi."
"Silloinpa tulisi Harcourtin Bernard vapauttamaan minut", vastasi
Rikhard pelottomasti.
"Tahdotko käydä sananvaihtosille kanssani -- lapsi? Pyydä tuossa
tuokiossa prinssi Lotharilta anteeksi, muutoin saat tekoasi katua."
"En ole tehnyt mitään, jota anteeksi tulisi pyytää. Olisin menetellyt
julmasti ja arkamaisesti, jos olisin sallinut hänen puhkoa silmät
tuolta haukkaraukalta", sanoi Rikhard. Aitonormannin ylväin tavoin
halveksien omia kipujaan piti hän halpamaisena mainita palaneesta
poskestaan. Olisihan kuninkaan pitänyt nähdä se selvästi ilmankin.
"Haukalta silmät?" toisti kuningas. "Puhu totta, herttua! Elä kartuta
entisiä vikojasi väärillä syytöksillä."
"Olen puhunut totta -- niin teen aina!" huudahti Rikhard. "Ken toisin
sanoo, on valehtelija!"
Tässä astui Osmond äkkiä väliin, pyytäen lupaa saada kertoa asian
oikean laidan. Haukka oli kallisarvoinen lintu, ja Ludvigin kasvot
synkistyivät kuullessaan, mitä Lothar oli aikonut tehdä. Prinssi
oli näet itse kertoessaan tapausta kuvannut sen niin, että Rikhard
oli ollut riidan alkajana, muka vaatinut laskemaan haukan irti.
Lopettaessaan kertomuksensa näytti Osmond Rikhardin poskea. Olihan
merkki siinä niin selvä palohaava, jottei ollut epäilystäkään, ettei
kuumalla raudalla ollut leikissä ollut osaansa. Kuningas katsahti
erääsen ritareistaan, pyytäen tätä todistamaan. Hiukkasen oltuaan
kahden vaiheilla ei tämä voinut muuta vastata kuin että asianlaita
näytti olevan aivan sillä lailla kuin nuori herra de Centeville oli
sanonut. Sen perästä torui Ludvig kovasti omaa väkeään, koska olivat
auttaneet prinssiä haukan vahingoittamisyrityksessä. Sitte kutsutti
hän luokseen paraimman haukkamiehensä, nuhteli häntä, kun ei pitänyt
parempaa huolta linnuistaan ja läksi viimein tämän kanssa ulos
koettamaan, voisiko haukan ehkä uudestaan vangita. Molemmat pojat jätti
hän aloilleen, ei rangaissut eikä anteeksiantanut.
"Vai niin, tällä kertaa sinä olet päässyt, pakoon", sanoi Gerberge
kylmästi Rikhardille, "mutta parasta on että pidät varasi toiste. Tule
kerallani, pikku Lothar parkani!"
Hän talutti poikansa pois mukanaan omiin huoneihinsa. Hovimiehet
alkoivat keskenään puoliääneen nurista, mitenkä mahdotonta oli
tehdä hallitsijansa mielen mukaan. Sillä jos he sanoivat jotain
prinssi Lotharia vastaan, kävi tämä niin ilkeäksi, että yllytti aina
kuningattaren heidän kimppuunsa. Tämä oli ajan oloon paljoa pahempi
kuin kuninkaan tyytymättömyys.
Osmond vei tällä välin Rikhardin ulos hautoakseen taas hänen kasvojaan.
Carloman pistäytyi nyt pihalle, surkutteli häntä ja ihmetteli, ettei
hän itkenyt. Hän sanoi olevansa hyvillään hänkin, kun tuo haukkaraukka
oli päässyt pakoon.
Poski pysyi edelleen pahana ja oli pöheissä jonkun aikaa, ja kotvan sen
perästä kun tuska taukosi, näkyi siinä syvä arpi. Mutta tätäpä Rikhard
hyvin vähän kävi ajattelemaan, kun ensimmäinen kirvely kerran oli
asettunut, eikä hän viitsinyt olla äissäänkään Lotharille tämän vuoksi.
Lothar lakkasi nyt pistelemästä Rikhardia hänen
normannilais-murteisesta kielestään ja nimittelemästä häntä pieneksi
merirosvoksi. Hän oli saanut oppia tuntemaan Rikhardin voimakkuutta
ja pelkäsi häntä, mutta ei suinkaan pitänyt hänestä siltä --
mielisuosiolla ei hän koskaan leikkinyt hänen kanssaan. Hän oli vain
harmissaan ja näytti synkeältä ja kateelliselta, jos isänsä tahi joku
ylhäisistä herroista vähänkään toimesivat pikku herttuan kanssa. Konsa
tämä vain ei ollut lähimailla, alkoi hän lasketella kaikkea pahaa
Rikhardista luontonsa koko katkeruudella.
Rikhard piti yhtä vähän Lotharista. Tämän pelkuruus karvasteli hänen
mieltään melkein yhtä paljon kuin hänen hirmuvaltaisuutensakin.
Herttuaksi tultuaan oli Rikhard osoittanut jonkunlaista taipumusta
ruveta itse käskijäksi, vaikka Astrida rouvan johto ja kreivi Bernardin
valta olivat aina pitäneet hänet ohjissa. Mutta koko hänen jalomielinen
luontonsa olisi toki noussut kapinaan, jos hän olisi kohdellut
Albericia tahi vain halvinta vasalliansakin, niinkuin Lothar kohteli
niitä onnettomia lapsia, jotka olivat hänen leikkitovereinaan. Ehkä se
olikin juuri tuo Lotharin hirmuvaltaisuuden näkeminen, joka saattoi
Rikhardin inhomaan sellaista. Kaikissa tapauksissa oivalsi hän siinä
olevan alhaisuutta ja teki sen vuoksi monta pontevata päätöstä, ettei
hallitsisi kansaansa sortovaltaisesti, kun kerran palaisi Normandiaan.
Hän kävi monesti väliin suojellakseen poikaraukkoja ja yleensä hyvällä
menestyksellä, sillä prinssi pelkäsi saada toista kertaa samallaista
heilausta, kuin Rikhard kerran oli hänelle antanut. Vaikka Lothar
tavallisesti kosti sittemmin uhreilleen, väisti hän toki tämmöisiä
tilaisuuksia.
Carloman, jonka Rikhard oli monesti pelastanut veljensä ilkeyksiltä,
kiintyi yhä lähemmin ja sydämmellisemmin häneen. Hän seurasi häntä
kaikkialle ja koki tehdä kaikki hänen mielikseen. Paljo piti
nuori prinssi Osmondistakin. Suurimpana ilonaan oli hänellä istua
ilta-aterian jälkeen Rikhardin kanssa jossain syvässä ikkunakomerossa,
kuunnellen kuinka Rikhard kertoi Astrida rouvan lempisatuja tahi
hänen tyhjentymättömiä kuvailujaan heidän leikeistään Centevillessä
tai Rolfin tornin vierellä. Joskus keskustelivat he niistä suurista
töistä, joita he kumpikin tulisivat suorittamaan täysikasvuisina ja
Rikhardin kerran hallitessa Normandiaa. He ehkä läksisivät yhdessä
Pyhälle Maallekin ja voittaisivat matkan varrella summattoman joukon
jättiläisiä ja lohikäärmeitä. Ei ollut kuitenkaan suuria toiveita, että
Carloman koskaan tulisi tekemään urotöitä. Hän näet oli ikäisekseen
kovin pieni, sairasti usein, väsyi pian, eikä kyennyt koskaan hurjiin
ja työläihin leikkeihin. Rikhard, jolla ei koskaan ollut syytä karttaa
semmoista, ei ymmärtänyt tätä alussa ja itketti sen vuoksi monta
kertaa Carlomania kiivaudellaan ja kovakouraisuudellaan. Mutta tämä
ikävystytti aina häntä itseäänkin jälestä päin, niin että hän tuli
varovammaksi ja koki semmoista välttää tarkemmin vastaisuudessa. Hän
oppi vähitellen kohtelemaan kivuloista pikku ystäväparkaansa niin
suurella lempeydellä ja kärsivällisyydellä, että se oikein ihmetytti
Osmondia -- seikka, jota hän tuskin kotoisissa otoissa onnen ja
menestyksen vallitessa olisi oppinut.
Carlomanin ja Osmondin seurassa viihtyi siis Rikhard Laonissa
kutakuinkin hyvästi. Mutta hän kaipasi muita rakkaita ystäviään ja
vasalliensa uskollisuuden osoituksia ja halusi hartaasti päästä jälleen
Roueniin. Hän tiedusteli Osmondilta melkein joka ilta, milloin he
saisivat palata, johon Osmond ainoastaan saattoi vastata, että hänen
täytyisi rukoilla taivasta saattamaan heidät onnellisesti kotiin
jälleen.
Osmond piti kuitenkin tarkasti silmällä kaikkea, mistä jokin vaara
näytti uhkaavan hänen herraansa. Tätä nykyä ei kuitenkaan näkynyt
mitään merkkiä, että pahaa olisi ollut tekeillä. Ainoa kohta,
jossa Ludvig ei näyttänyt täyttävän lupauksiaan normanneille, oli,
ettei mihinkään valmistuksiin ryhdytty Flanderin kreivin päälle
hyökkäämiseksi.
Pääsiäisenä sai kuningas vieraakseen Hugo Valkosen, Parisin suuren
kreivin, Ranskanmaan mahtavimman miehen, jota ainoastaan oma
uskollisuutensa ja rehellisyytensä esti ottamasta kruunua Kaarlo
Suuren heikon ja kehnontuneen aatelissuvun käsistä. Hän oli ollut
Wilhelm Pitkämiekan uskollinen ystävä, ja Osmond huomasi, kuinka näpeä
kuningas oli hänen oleillessaan linnassa osoittamaan Rikhardille
huomaavaisuuttaan, puhumaan hänestä hellien ja liehakoimaan häntä
melkein yhtä paljon kuin Rouenissakin. Kreivi itse oli hyvin hyvä ja
ystävällinen pikku herttualle. Hän piti Rikhardia usein vieressään,
näkyi olevan mieltynyt sivelemään pojan pitkiä, keltaisia kiharoita
ja katselemaan häntä kasvoihin surumielisenä ja vakavana, aivan
kuin olisi etsinyt jotakin yhtäläisyyttä hänen isänsä kanssa. Hän
tiedusteli, mistä Rikhard oli saanut arven poskeensa. Kuninkaan oli
pakko heti vastata, että se oli tullut tapaturmassa lasten leikkisillä
ollessa. Ludvig oli itse asiassa levoton ja näytti pitävän silmällä
Parisin kreiviä koko hänen kyläilyaikansa. Hän tahtoi siten estää
häntä salaisesta keskustelusta toisten hoviin kokoontuneiden mahtavien
vasallien kanssa. Hugo ei näyttänyt olevan huomaavinaan tätä ja
käyttäytyi levollisesti ja luontevasti, mutta varttoi samalla aikaa
ja tilaisuutta. Eräänä iltana syönnin jälkeen tuli hän ikkunan luo,
jossa Rikhard ja Carloman istuivat, kuten tavallisesti vaipuneina
sadunkerrontaan. Hän istahti kivipenkille, otti Rikhardin polvelleen ja
kysyi, oliko hänellä lähetettävänä terveisiä Harcourtin kreiville. Mikä
mielihyvän hohde nyt kuvastuikaan Rikhardin kasvoille!
"Voi herra kreivi!" huudahti hän, "menettekö Normandiaan?"
"En vielä, poikaseni; mutta kukaties minä tulen tapaamaan vanhan
Harcourtin Gisorsin jalavan luona."
"Voi jos minä saisin seurata teitä!"
"Toivoisin voivani ottaa sinut matkaani, mutta minun tuskin sopisi
varastaa Normandian perillistä. Mitä minun on sanottava hänelle?"
"Sanokaa hänelle", kuiskasi Rikhard, kietoen kätensä kreivin kaulaan ja
koettaen kurottaa hänen korvaansa, "sanokaa hänelle minun nyt katuvani
sitä, että tavallisesti tulin nyreilleni, kun hän torui minua. Tiedän
hänen olleen oikeassa. Ja, herra kreivi, jos hänellä on mukanaan
muuan Walter niminen metsästäjä, jolla on pitkä ja väärä nenä, niin
sanokaa hänelle pahottelevani sitä, että minä käskin häntä aina niin
epäystävällisesti. Pyytäkää myöskin kreivi Bernardia viemään terveiseni
Astrida rouvalle, herra Eerikille ja Albericille."
"Kerronko minä hänelle tuosta merkistä, minkä olet saanut poskeesi?"
"Elkää toki", sanoi Rikhard. "Hän pitäisi minua piimäsuuna, jos
huolisin moisesta pikkuasiasta."
Kreivi kysyi, mitenkä hän oli saanut sen ja Rikhard kertoi hänelle
tapauksen, sillä hän luuli voivansa uskoa tuolle ystävälliselle
kreiville kaikki; muistuttihan hetki näin paljon viimeisestä illasta,
jolloin hän oli istunut isänsä polvella. Kun Rikhard oli lopettanut,
kiersi Hugo käsivartensa hänen ympärilleen sanoen: "Hyvä! pikku
herttuani, olen yhtä iloinen kuin sinäkin tuon kauniin linnun
pelastumisesta. Tämäpä onkin tarina, jonka sopii kertoa omalle pikku
Hugolleni ja Eumacettelleni kotona. [Neljäntoista vanhana meni Rikhard
kihloihin Parisin Eumacetten kanssa, joka silloin oli vain kahdeksan
vuoden vanha. Hugo Valkonen pani niin suuren arvon vävyynsä, että
asetti kuolinvuoteellaan poikansa Hugo Capetin hänen holhouksensa alle,
vaikka herttua oli silloin tuskin kaksikymmen vuotias, ja julisti hänen
älyn ja ritarillisten hyveiden esikuvaksi.] Sinun täytyy kerran tulla
heidän kanssaan yhtä hyviksi ystäviksi kuin isäsi oli minun kanssani.
Luuletko aseenkantajasi voivan tulla huoneeseni myöhään illalla, kun
kaikki nukkuvat?"
Rikhard arveli Osmondin kyllä voivan tulla, ja kreivi laski hänet taas
sylistään ja palasi salin yläpäähän.
Illalla, ennen kreivin luokse menemistään, käski Osmond Sybaldin
herttuan ovea vartioimaan.
Heille syntyi pitkä keskustelu, sillä Hugo oli tullutkin Laoniin
pääasiassa nähdäkseen, mitenkä ystävänsä pojan laita oli, ja sen vuoksi
oli hän nyt utelias kuulemaan Osmondin ajatusta asiassa. He olivat yhtä
mieltä siitä, ettei tätä nykyä mitään pahaa näytty tarkoitettavan;
näytti pikemmin siltä kuin Ludvig olisi ainoastaan halunnut pitää häntä
rauhansäilyttämisen panttivankina Normandian rajoilla. Mutta Hugo
neuvoi Osmondia vartioimaan edelleen poikaa tarkasti ja lähettämään
hänelle sanan ensimmäisen epäilyttävän merkin ilmaannuttua.
Aamulla tämän perästä poistui Parisin kreivi Laonista ja kaikki
meni entistä menoaan helluntaijuhliin saakka, jolloin tavallisesti
ylenmäärin komeiltiin Ranskan hovissa. Kruunun vasallit saapuivat
silloin kunniatervehdyksille kuninkaan luo ja seurasivat häntä
kirkkoon. Suuria kemuja pidettiin myöskin, jolloin kuninkaalla ja
kuningattarella oli kruununsa päässä ja kaikki istuivat suurilla
juhlamenoilla pöytään, ottaen paikan kukin arvonsa mukaan.
Suuri juhlakulku kirkkoon oli ohitse. Rikhard oli kulkenut samassa
rivissä kuin Carloman. Prinssi oli puettuna siniseen samettiin, joka
oli kirjailtu kultaliljoilla, ja Rikhard tulipunaiseen kankaasen,
kultaristi rinnan kohdalla. Kaunis ja juhlallinen jumalanpalvelus oli
päättynyt ja kulkue oli taas palannut linnaan. Hovimestarin ollessa
täällä paraikaa kovalla äänellä kutsumassa "jaloa ja korkeasukuista
seuraa" juhlapitoihin, kuului portilta kavioiden kapsetta, mikä tiesi
uusien vieraiden saapumista. Hovimestari riensi heitä vastaanottamaan
ja heti sen perästä ilmoitti hän: "jalo ja korkeasukuinen herra Arnulf,
Flanderin kreivi."
Rikhard kalpeni -- hän kääntyi Carlomanin luota, jonka sivulla oli
seisonut, ja astui suoraan ulos salista sekä sitte ylös portaita
myöten, Osmondin seuratessa kintereillä. Muutamain minuuttien kuluttua
kuului hänen kammarinsa ovelta koputusta, ja eräs ranskalainen ritari
huusi oven takana: "Eikö herttua tule juhlapitoihin?"
"Ei", vastasi Osmond. "Hän ei käy syömään yhdessä isänsä murhaajan
kanssa."
"Mutta kuningas voipi panna pahakseen; lapsen vuoksi pitäisi teidän
olla varuillanne", sanoi ranskalainen epäröiden.
"Itsensä hänen pitäisi olla varuillaan", kiljasi Osmond harmistuneena.
"Ja pitäkääkin huolta, ettei hän kuleta sisään Wilhelm Pitkämiekan
petollista murhaajaa vapaasukuisen normannin läsnäollessa. Vaatisin
tuon kavaltajan tuossa tuokiossa kaksintaisteluun, jollei vaan tämän
pojan tähden pitäisi olla sitä tekemättä."
"Hyvä, voin teitä tuskin moittia, neuvon sentään olemaan varovaisia;
maa on epävarma jalkainne alla. Hyvästi!" Rikhard kerkesi tuskin
ilmaista mielipahaansa ja toivoa olevansa hänkin mies, kun jo palvelija
Lotharin seuraamana toi uuden sanan, että jollei herttua tahdo syödä
toisten kanssa, saa hän paastota.
"Sanokaa, prinssi Lothar", vastasi Rikhard, "etten minä ole
hänen moisensa syömäri -- tahdon kernaimmin nähdä nälkää, sillä
tukehtuisinhan minä, jos minun pitäisi syödä Arnulfin kanssa samassa
pöydässä."
Koko loppupäivän pysyttelihe Rikhard huoneessaan, vakaasti päättäneenä
pysyä loitolla Arnulfista. Aseenkantaja jäi hänen luokseen tähän
vapaatahtoiseen vankeuteen. He työskentelivät parhaansa mukaan Osmondin
sotatamineita puhdistaen ja kiilloittaen ja kertoivat toisilleen
vanhoja sankarisatuja. Kerran kuulivat he kovaa hälinätä pihalta;
molemmat olivat hyvin uteliaat tietämään syytä siihen, mutta he eivät
saaneet siitä selkoa, ennenkun vasta myöhään iltapäivällä.
Silloin hiipi Carloman heidän luokseen.
"Viho viimeinkin pääsin tänne!" huudahti hän. "Kas tässä, Rikhard,
tässä on mulla pala leipää sulle, kosk'et ole saanut mitään
päivälliseksi! Siinä on kaikki, mitä saatoin ottaa kanssani. Piiloitin
sen pöydän alle, jottei Lothar saisi nähdä sitä."
Rikhard kiitti Carlomania kaikesta sydämmestään, sillä hänen
oli kovasti nälkä. Hän oli iloinen saadessaan jakaa leivästään
Osmondillekin.
Sitte kysyi hän, kuinka kauan se kreivi-ilkiö viipyy täällä, ja ilostui
kuullessaan hänen matkustavan pois seuraavana aamuna kuninkaan kanssa.
"Mitä melua siell' oli pihalla?" kysyi Rikhard.
"Sitä minä tuskin sanon sinulle", vastasi Carloman salaperäisesti.
Rikhard pyyteli kuitenkin hartaasti ja täytyihän Carlomanin lopulta
kertoa, että molemmat normannilaiset asesotamiehet, Sybald ja Henrikki,
olivat riitautuneet Arnulfin seurueen flaamien kanssa. Taistelu oli
syntynyt ja seurauksena oli kolmen flaamin, erään frankin ja Sybaldin
itsensä kuolema. Mutta missä oli Henrikki? Niin, ei ollut siinä vielä
kylliksi mitä jo oli tapahtunut: -- kuningas oli tuominnut Henrikin
kuolemaan, ja hänet oli siinä tuokiossa hirtetty.