saattakoon sinut onnellisesti kotiin jälleen. Hyvästi, Osmond! Taivas
suojelkoon sinua ja antakoon sinulle voimaa olemaan hänen kilpensä ja
suojeluksensa!"
Kuudes luku.
Pois tuosta korkeasta, ahtaasta Rolfin torniin johtavasta
porttikäytävästä ynnä kaikkien ystävällisten, surumielisten kasvojen
luota, pois Rouenin pienistä taloista puoteineen, jotka näyttivät
markkinakojuilta, ja luota reippaiden porvarien, jotka äänekkäästi
huutelivat: "eläköön herttua Rikhard! eläköön kuningas Ludvig! kuolema
flaameille!" -- pois leveän Seinen seuduilta -- pois kodista ja
ystävien luota ratsasti Normandian nuori herttua Ranskan kuninkaan
ratsun rinnalla.
Kuningas osoitti hänelle erikoista huomiotaan, ajoi hänen sivullaan,
puheli hänen kanssaan, ihaili kaunista karjaa, joka huoletonna käyskeli
viheriällä, rehevällä tasangolla. Nähdessään peltojen hyötyisän,
tummanruskean maaperän, linnojen tornit, jotka kohousivat metsäin
takaa, luostarit, joita ympäröi varakkaat tilukset, nuo monet kylät
maalaiskukkojen ympärillä ja väestön paljouden, joka tulvasi katsomaan
retkyettä ja toistelemaan eläköönhuutoja kuninkaalle sekä toivomaan
siunausta pikku herttualle, -- silloin sanoi hän Rikhardille kerran
toisensa perästä, että hänen herttuakuntansa oli paras ja varakkain
niinhyvin Ranskassa kuin Saksassakin.
Kun heidän oli mentävä Epte joen yli, tahtoi kuningas Rikhardin omaan
veneesensä. Näin istuen Ludvigin vieressä ja haastellen innokkaasti
haukoista ja koirista, siirtyi pikku herttua oman herttuakuntansa rajan
yli.
Joen toisella puolella oleva seutu ei ollut Normandian kaltaista.
Ensiksi tulivat he suureen metsään, jossa ei näyttänyt olevan tietä ei
polkua. Kuningas määräsi oppaaksi muutaman soutajista, jonka molemmilla
puolilla kävi kaksi soturia, pakottaen oppaan astumaan etunenässä.
Toiset karsivat ja raivasivat miekoillaan ja sotakirveillään piikkisen
viidakon ja pensaikon tukkimaa tietä. Pitkin matkaa tähysteltiin
tarkasti, jottei rosvot äkkiarvaamatta yllättäisi. Siltä varalta
pidettiin aseet valmiina ensi tiukassa käytettäviksi. Kun näin oli
päästy metsän läpi, kohousi linna kulkijain nähtäviin. Vaikka ei vielä
ollut myöhäkään, päättivät he kuitenkin yöpyä siihen, senkin vuoksi
kun pikkusen matkan päässä oli rimpi, jonka yli ei ollut hyvä lähteä
iltahämärissä kulkemaan.
Linnan herra otti kuninkaan vastaan suurella kunnioituksella, vaan
Normandian herttualle ei hän osoittanut erikoisempaa huomaavaisuutta,
ja Rikhard huomasi ettei kuninkaan vierussijaa pöydässä annettu
hänelle. Hän sävähti tulipunaiseksi ja katsoi ensin kuninkaasen, sitte
Osmondiin. Mutta viimemainittu nosti varoittaen sormeaan. Rikhard
muisti, kuinka äkkipikaisuus vastikään oli saanut hänessä vallan ja
mitä tästä oli seurannut. Sen vuoksi päätti hän nyt koettaa hillitä
itseänsä. Tämän lisäksi pistäytyi samassa sisään vapaaherran tytär,
vieno ja miellyttävä, noin viiden- tahi kuudentoista vaiheilla oleva
tyttönen. Tämä alkoi pakista hänen kanssaan ja onnistui niin hyvin
kiinnityttämään Rikhardin huomion, että tämä kokonaan unhotti arvonsa
loukkaamisen.
Kun he taas jatkoivat matkaa, liittyi vapaaherra muutamain
käskyläistensä kanssa matkueesen näyttääkseen ainoata luotettavaa tietä
rämeikön yli. Tie oli hyvin niljakka, petollinen ja pahakulkuinen, niin
että hevosten jalat uppoutuivat syvään vesilätäköissä. Kuningas ja
linnan herra ratsastivat rinnakkain ja muut jalosukuiset ranskalaiset
heidän ympärillään. Rikhard jätettiin jälkijoukkoon. Vaikka
ranskalaiset soturit varoivat tarkasti päästämästä häntä näkösältään,
ei kumminkaan kukaan tarjonnut hänelle pienintäkään apua. Mutta
Osmond jätti oman hevosensa Sybaldille, eräälle häntä seuraavalle
normannilaiselle sotamiehelle, ja talutti Rikhardin hevosta ohjaksista
koko matkan tuota hetteistä polkua pitkin. Tehtävä varmaankaan ei
ollut helppo Osmondille, jolla oli päällään raskas rautapaitansa, jota
paitsi teräväkärkiset, rautahelaiset saappaat vajosivat joka askeleella
syvälle liejuun. Hän ei puhunut juuri mitään, mutta näytti tarkoin
panevan merkille jokaisen salavan kannon ja kiven, joka saattoi olla
tienviittana.
Suon toiselta rannalta alkoivat laajat, kolkot kanervikkokankaat,
ilman pienintäkään elon tahi ihmisasutuksen merkkiä. Täällä jätti
linnan herra hyvästit kuninkaalle ja pani matkaajille seuraksi
ainoastaan kolme asesotamiestä näyttämään tietä luostariin, jonka
piti olla seuraavana lepopaikkana. Hän lähetti kolme, koska yhden,
vaikka aseellisenkin, ei ollut viisasta ratsastaa yksinään. Oli
nimittäin pelättävä erään toisen vapaaherran hyökkäyksiä, joka vainosi
verisesti edellistä ja jonka ympäri samoilevat rosvojoukot tekivät koko
rajaseudun matkustajalle peräti vaaralliseksi.
Rikhard saattoi syystä kyllä huomauttaa, ettei hän pitänyt tästä
maakunnasta puoltakaan sitä vertaa kuin Normandiasta, arvelipa että
kansan täällä olisi pitänyt kuulua Astrida rouvan kertomukseen
kultaisista rannerenkaista, jotka vuosikauden hänen isoisänsä aikoina
olivat riippuneet puunoksassa metsässä.
Pitkin matkaa oli seutu likipitäen saman näköistä: kolkot kankaat, suot
ja metsät vaihtelivat. Linnat törröttivät korkeilla kunnailla, mistä
ne uhkaillen katselivat ympäristöönsä; alangossa olivat yhteenahdetut
kylät. Mutta asukkaat olivat joko puittaneet pakoon karjoineen
päivineen nähdessään aseellisen joukon, tahi jos olivat jääneet
aloilleen, näki vain laihoja, kurjia olentoja, joiden jäsenet kantoivat
nälän merkkiä ja kasvot taudin leimaa ja olipa muutamilla rautapantakin
kaulassa.
Jos poikkeukseksi näki paremmin voivan seudun viljavainioineen ja
viinitarhoineen kukkuloiden rinteillä, lihavine karjoineen ja terveine,
tyytyväisine maalaisineen, silloin saattoi olla varma, että sai nähdä
rivin pitkiä, mataloita, ristipäätyisiä kivirakennuksia. Näiden
keskellä oli aina lyhyt nelikulmainen kirkontorni ja kyläjästä ympäröi
käppyräiset, ijänikuiset omenapuut tahi vehmaat vihannestarhat, jotka
ulottuivat aina alas niityille. Jos kuningas -- jostain linnasta
otettujen soturien tahi vapisevan orjan asemesta, jota pakotettiin
palvelusta tekemään ja jota lyötiin, uhattiin ja pidettiin silmällä,
ettei saanut vilpistellä -- pyysi semmoisesta luostarista opasta,
niin otti tavallisesti joku luostarivelistä sauvansa taikka nousi
aasin selkään. Sitte opasti hän heitä rauhallisena ja kotimatkastaan
huoletonna, sillä hän tiesi köyhyytensä ja pyhän pukunsa suojelevan
häntä seudun vallattomimmankin rosvon päällekarkauksilta.
Tällä tavoin matkasivat he kunnes pääsivät kuninkaalliseen
Laon-linnaan. Tornissa liehuva liljoitettu lippu ilmoitti Ranskan
kuningattaren ja hänen molempain poikainsa läsnäoloa. Kuningas
ritareineen ratsasti ensiksi pihaan, ja ennenkun Rikhard ennätti
seurata häntä tuossa ahtaassa holvikkaassa porttikäytävässä, oli hän
jo hypännyt alas ratsailta, pistäytynyt linnaan ja kadonnut näkyvistä.
Osmond piti herttuan jalustinta ja seurasi häntä suureen linnan
saliin viepiä portaita. Sali oli väkeä täynnä, vaan kukaan ei antanut
tilaa Rikhardille, joka pysyttelihe aseenkantajansa kädessä kiinni ja
kysyväisenä hämillään katseli häneen.
"Herra hovimestari", sanoi Osmond, huomatessaan nyt muhkean, hartevan,
vanhan miehen, jolla oli harmaat hapset ja kaulassa kultaiset vitjat.
"Tämä on Normandian herttua -- pyydän teitä saattamaan hänet kuninkaan
luo."
Sen enempää ei Rikhardilla ollutkaan syytä valittaa laiminlyömisistä,
sillä hovimestari teki samassa silmänräpäyksessä hänelle syvän
kumarruksen ja huutaen: "tilaa, tilaa korkeasukuiselle ja mahtavalle
ruhtinaalle, hänen ylhäisyydelleen Normandian herttualle!" vei
hänet salin korotettuun osaan. Täällä seisoi kuningas ja kuningatar
keskenään puhellen. Kuningatar käännähti päin, kun Rikhard ilmoitettiin
tulevaksi, niin että tämä saattoi nähdä hänen kasvonsa. Mutta ne
olivat keltaisen kalvakat ja tuikean näköiset, jonka vuoksi ne eivät
Rikhardia miellyttäneet, vaan saivat hänen pysähtymään epäröivänä
vastenmielisyyden ilme kasvoillaan. Mutta Osmond nykäisi häntä
varoittaen hartioista muistuttaakseen, että hänen pitäisi astua esiin,
notkistaa toinen polvensa ja suudella kuningattaren kättä.
"Tuossa hän nyt on", sanoi kuningas.
"Sittepä hän on ainakin turvassa", sanoi kuningatar. "Mutta mitä varten
tuo pohjolaisjättiläinen riippuu ihan hänen kantapäillään?"
Ludvig suhahti jotain matalalla äänellä, ja tällä välin koki Osmond
kuiskuttaen saada nuoren herttuansa käymään esille tervehtimään
kuningatarta, kuten tapana oli.
"Min' en tahdo, sanon mä sulle", virkkoi Rikhard. "Näyttää niin
häjyltä, enkä minä pidä hänestä."
Onneksi puhui hän omaa kieltään; mutta hänen silmäyksensä ja äänensä
ilmaisivat kyllin riittävästi, mitä hän sanoi. Kuningatar Gerbergen
kasvoille kuvastui tämän vuoksi vieläkin tympäsevämpi ilme.
"Oikea pohjoismainen karhunpenikka", sanoi kuningas, "yhtä villi ja
hankalasti pideltävä kuin kaikki toisetkin. Käy tervehtimään niinkuin
pitää -- oletko unohtanut, missä olet?" lisäsi hän ankarasti.
Rikhard kumarsi, osaksi siitä syystä kun Osmond painoi häntä
hartioista. Mutta hän ajatteli vanhaa Rolfia ja Kaarlo Yksinkertaista
ja päätti ylväässä sydämmessään, ettei koskaan suutelisi tuon tylyn ja
vastenmielisen kuningattaren kättä. Se oli ylpeydestä ja uhmakkuudesta
syntynyt päätös, josta hän sai sittemmin kärsiä. Sen enempää ei
kuitenkaan tällä kertaa tapahtunut, sillä, kuningatar huomasi hänen
kasvatuksessaan ainoastaan sivistymättömän pohjoismaalaisen raakuutta.
Hän ylenkatsoi Rikhardia eikä välittänyt hänen kohteliaisuuden
osoituksestaan sen vertaa, että olisi sitä vaatinut. Hän paneusi
istumaan, kuningas samoin. Sitte jatkoivat he keskusteluaan, jolloin
kuningas luultavasti kertoi seikkailujaan Rouenissa. Rikhard taas
seisoi aloillaan korotteen portaalla synkeän näköisenä ja sydän
ylpeyttä kuohuen.
Oli kulunut lähes neljännestunti tällä tavoin, kun palvelijat
tulivat pöytää kattamaan. Rikhardin oli nyt pakko, harmistumisestaan
huolimatta, astua sivulle. Hän ihmetteli, miks'ei hän koko aikana ollut
nähnyt kumpaakaan prinssiä ja mietti mitenkä vaikeata hänestä olisi
ollut, jos oma isänsä olisi ollut kotona jo niin kauvan eikä hän olisi
saanut mennä sisään toivottamaan häntä tervetulleeksi. Viho viimein,
juuri kun ruoka jo oli pöydässä, avattiin eräs sivuovi ja hovimestari
huusi kovasti: "Tilaa ylhäisille ja mahtaville ruhtinaille, prinssi
Lotharille ja Carlomanille!" Kaksi poikaa astui sisään, toinen melkein
Rikhardin ikäinen, toinen vuoden verran nuorempi. Molemmat olivat
kalpeita, hoikkia lapsia tuikeine kasvonpiirteineen. Rikhard ojensihe
suoraksi kovasti hyvillään siitä, että hän oli niin paljon Lotharia
pitempi.
Pojat menivät muitta mutkitta isänsä luo ja suutelivat hänen
kättään. Tämä suuteli heitä otsaan ja sanoi: "Tuolla on teille uusi
leikkitoveri."
"Onko se se pikku normanni?" sanoi Carloman, kääntyen uteliain silmin
katselemaan Rikhardia. Tämä puolestaan tunsi itsensä kauheasti
loukatuksi, kun mokoma naatiainen kutsuisi häntä, isompaansa, pieneksi.
"On", sanoi kuningatar, "isänne on tuonut hänet tänne mukanaan."
Carloman lähestyi ojentaen arasti kätensä vieraalle, mutta veljensä
survasi hänet kiivaasti syrjään. "Minä olen vanhin, minun on mentävä
ensiksi! Vai niin nuori normanni, te olette tullut tänne leikkimään
kanssamme?"
Rikhard kävi yhäkin enemmän hämilleen kuullessaan itseään puhuteltavan
moisella käskevällä tavalla. Siksi jäi häneltä vastaamatta, hän seisoi
kuin puusta pudonnut, suuret sinisilmät seposelällään.
"Haa, minkä vuoksi sin'et vastaa? Etkö kuule? Etkö sinä osaa puhua
muuta kuin omaa pakanallista siansaksaasi?" jatkoi Lothar.
"Normandiankieli ei olekaan mitään pakanallista siansaksaa", sanoi
Rikhard, joka kovalla äänellä katkasi äkkiä vaitiolonsa. "Me olemme
yhtä hyviä kristittyjä kuin tekin, jopa paljoa parempiakin!"
"Vait, vait, hyvä prinssi", sanoi Osmond.
"Mitä nyt, herttua", puuttui kuningas puheesen vihaisella äänellä,
"alatteko jo ruveta röyhkeäksi? Oli totta tosiaankin paras aika, kun
otin teidät pois noilta metsäläisiltä. Herra aseenkantaja, pitäkää
huolta turvattinne paremmasta kurissapidosta, muutoin lähetän hänet
makuulle heti iltasetta."
"Hyvä prinssi, hyvä prinssi", kuiski Osmond, "ettekö huomaa, että
saatatte meidät kaikki häpeään?"
"Minä kyllä olisin kohtelias, jos he olisivat minulle", vastasi
Rikhard, katsellessaan uhmaillen Lotharia, joka äkäsellä silmäyksellä
oli vetäytynyt äitinsä turviin. Kuningatar sanoi tällä välin
kuninkaalle: "Se on koko väkevä ja jykeäluinen tuo nuori metsäläinen!
Tulee varmaan pitelemään pahasti poikaparkojamme!"
"Elä ole siitä huolissasi!" sanoi Ludvig. "Kyllä häntä pidetään
silmällä. Mutta", lisäsi hän matalammalla äänellä, "ainakin
toistaiseksi täytyy meidän antaa asiain olla ennallaan. Senliin
Hubertin ja Parisin Hugon silmät pälyvat meitä, ja jos poika vain olisi
kateissa, toimittaisi tuima Harcourt ukko siinä silmänräpäyksessä
kaikki kotimaansa hurjat merirosvot niskaamme. Hän on kuitenkin nyt
käsissämme, ja siihen on meidän toistaiseksi tyytyminen. Ja nyt ruokaan
käsiksi!"
Iltasta syödessä istui Rikhard likinnä pientä Carlomania. Tämä
tirkisteli häneen tuon tuostakin pitkien silmäripsiensä alta, aivan
kuin olisi pelännyt. Mutta vihdoin, kaikkien muiden puhellessa niin
äänekkäästi, ettei hänen sanojaan voitu kuulla, hän puolittain kuiskasi
sangen totisella äänellä: "Kummastako sinä pidät enemmän, suolaisestako
vai tuoreesta lihasta?"
"Tuores minusta on parempaa", sanoi Rikhard yhtä totisesti. "Mutta me
syömme suolattua koko talven."
Taas syntyi äänettömyys, jonka jälkeen Carloman samalla juhlallisella
tavallaan kysäsi: "Miten vanha sinä olet?"
"Yhdeksän vuotias. Entäs sinä?"
"Minä täytin kahdeksan Martin messuna ja Lothar täytti yhdeksän kolmea
päivää takaperin."
Taas äänettömyys, mutta sill'aikaa kun Osmond tarjoili Rikhardille,
sai Carloman aihetta alottaa keskustelun uudelleen: "Onko tuo sinun
aseenkantajasi?" kysyi hän.
"On, se on Osmond de Centeville."
"Onpa sillä pituutta!"
"Niin, me normannit olemme paljon kookkaampia kuin te frankit."
"Elä sano sitä Lotharille, sillä silloin hän vihastuu."
"Mitenkä niin? Sehän on totinen tosi."
"Vaikka --" ja Carloman alensi äänensä -- "on muutamia asioita, joista
Lothar ei halua kuulla puhuttavan. Elä ärsytä häntä, sillä äiti
vihastuu silloin. Hän annatti Thierry de Lincourtille selkäsaunan, kun
tämän palli kävi Lotharin naamaan."
"Hän ei voi kurittaa minua -- olen vapaasukuinen ruhtinas", sanoi
Rikhard. "Mutta minkä tähden hän teki niin? Nakkasiko se poika
tahallaan pallilla Lotharia?"
"Ei, ei suinkaan."
"No, tulikos Lotharille jotain vahinkoa?"
"Vait! sinun pitää sanoa prinssi Lothar. Ei, sehän oli aivan pehmyt
palli."
"Vaan miksikä se sitte sai selkäsaunan?" kysyi Rikhard kummissaan.
"Sanoinhan minä jo, että sen vuoksi kun palli kävi Lothariin."
"Niin niin, mutta eikö hän nauranut ja sanonut, ettei tuo tehnyt tämän
enempää? Alberic heitti minut tässä muutamana päivänä kumoon isolla
lumipallolla, ja herra Eerikki ei kuin nauroi vaan, sanoen että minun
pitää seistä tanakammin."
"Onko sulla tapana olla lumisilla?"
"Onpa tietenkin. Eikös sulla?"
"Ei... lumi on niin kylmää."
"Juokse suolle! Sinä olet pikku raukka sinäkin!" sanoi Rikhard
etevämmän äänellä. Carloman kysyi, mitenkä sitä ollaan lumisilla,
ja vilkkaasti kuvaili Rikhard hänelle muutamata lumisotaa Rouenissa
neljätoista päivää sitte. Osmond ja eräät toiset nuorukaiset olivat
tehneet lumilinnan sekä puolustaneet sitä Rikhardin, Albericin ja
heihin liittyneen poikajoukon hyökkäykseltä. Tuima oli ollut ottelu
silloin... Carloman kuunteli ihastuksissaan ja selitti että kun ensi
kerran sataa lunta, laittavat hekin lumilinnan. Ja kun iltaselta
päästiin, oli noista pikku pojista tullut mitä parhaimmat ystävät.
Hetken kuluttua iltasesta oli poikain mentävä makuulle. Rikhardin huone
oli pienempi kuin mitä hänellä Rouenissa oli ollut. Mutta vasta sisään
astuessaan hän ihmeihinsä joutui. Pysähtyen hämmästyksestä tuumaili
hän, että "tämähän on aivan kuin kirkko."
"Onpa todellakin", sanoi Osmond. "Kummako sitte, jos nämä
ranskalais-nahjukset eivät kestä normannin peitsen edessä, kun eivät
osaa maata lasi-ikkunoitta. Olisipa soma kuulla, mitä isä tästä
tuumisi."
"Ja katsos, Osmond, katsos! Ovat panneet esirippuja ja koreita
peitteitä pitkin seiniä, aivan kuin tuomiokirkossamme suurina
juhlapäivinä. Kohtelevat meitä kuin mitäkin pyhimyksiä. Entäs kun on
vielä ripoteltu kuusenhavujakin lattialle. Tässä on varmasti erehdys --
taitaa tämä ollakin rukoushuone makuusuojan asemesta."
"Eikä mitä, teidän ylhäisyytenne, täällä näkyvät olevan sälymme, jotka
Sybaldin ja Henrikin käskin kulettaa huoneesemme. No niin, jo näillä
frankeilla on omat laitoksensa! Täti ei kuuna päivänä usko todeksi, kun
tästä hänelle kerromme. Lasiset ikkunat ja esirippuja makuuhuoneessa!
Minua vaan ei tämä miellytä -- olen varma, ettei meillä tule makuusta
mitään, kun tällä lailla suletaan taivaan raittiista ilmasta. Minä
varmaan herään vähä väliä ja uudestaan luullen olevani kotoisessa
kappelissa ja kuulevani isä Luukkaan veisata hojottavan aamumessuaan.
Sitä paitsi sättisi isä minut pahanpäiväiseksi, jos antaisin niiden
lellitellä teitä samalla tavalla kuin noita frankki-mamseleita. Pitää
ottaa pois nuo kallisarvoiset ruudut, jos vain ovat otettavissa."
Niin ylelliseltä kuin kaikki linnassa näyttikin nuoren normannin
mielestä, eivät lasi-ikkunat kuitenkaan olleet erittäin lujasti kiinni.
Ikkunain puitteet, joihin ruudut olivat kiinnitetyt, saattoi nimittäin
mielensä mukaan panna paikoilleen tahi ottaa pois. Ja kun koko hovilla
ei ollut muuta kuin yksi ainoa lasi-ikkunakerros, saikin tämä olla
alituisessa kulussa paikasta toiseen sitä mukaa kuin Ludvig muutti
Rheimsistä Soissoniin, Laoniin tahi johonkin muuhun kuninkaallisista
linnoistaan. Osmond oivalsi ettei siis olisi vaikeata päästää irti
ikkunoita ja laskea kirpasevaa talvikylmää sisään. Sanottu ja tehty,
jonka jälkeen hän ryhtyi pitämään nuorelle herralleen luentoa
epäkohteliaisuudesta. Osmond sanoi, ettei totta tosiaan ollut ensinkään
ihmeellistä, jos frankit arvelivat, ettei herttualla olisi sivistystä
enempää kuin Norjasta suoraan tulleella merirosvolla. Saivatpa ne sitä
paitsi kauniin käsityksen Centevillessä hänelle opetetuista tavoista,
kun mies ei osannut osoittaa tarpeellista kohteliaisuutta edes
kuningattarelle -- naiselle! Tällä laillako se Alberic'kin käyttäytyi
tullessaan Roueniin?
"Mutta rouva Astridapa ei kipristellytkään huuliaan hänelle eikä
kutsunut häntä nuoreksi metsäläiseksi", tenäsi Rikhard.
"Ka ei, Alberic kun ei antanut aihettakaan siihen. Hän tiesi että
ensimmäisiä ritarin opittavia oli kohteliaisuus naisia kohtaan,
olivatpa nämä sitte nuoria ja kauniita tahi vanhoja ja vastenmielisiä.
Ennen kuin te opitte huomaamaan tämän, prinssi Rikhard, ette ole
kultaisten kannuksienne arvoinen."
"Ja kuningas sanoi mulle, että kuningatar kohtelisi minua kuin äiti",
huudahti Rikhard. "Luuletko kuninkaan puhuvan totta, Osmond?"
"Sen saavat hänen tekonsa osoittaa", sanoi Osmond.
"Kuningas oli ylen hyvä minulle niin kauvan kuin oltiin Normandiassa.
Pidin hänestä paljoa enemmän kuin kreivi Harcourtista, mutta nyt minä
uskon, että kreivi sittekin on kaikkein paras! Lupaan sulle, Osmond,
etten ilmoisna ikänä sano enää tuota vanhaa Bernardia häjyksi!"
"Se olisikin oikeimmin, sillä uskollisempaa ja hartaampaa vasallia te
ette koskaan tule saamaan."
"Hyvä! kunpa oltaisiin taas Normandiassa Astrida rouvan ja Albericin
luona. Min'en siedä tuota Lotharia. Hän on ylpeä, vauhko ja
pikkumainen, siitä olen varma. En tule hänestä koskaan pitämään."
"Hiljaa, hiljaa, teidän ylhäisyytenne, varokaa puhumasta niin kovasti.
Ette ole omassa linnassanne."
"Ja Carloman on pieni pelkuriraukka," jatkoi Rikhard, välittämättä
varoituksesta. "Ei uskalla mies lunta käteensä ottaa eikä pallosille
ruveta, päälle päätteeksi pelkää koiraa, tiedäthän, tuota kaunista
susikoiraa."
"Ja hän on niin tuhon pikkunenkin", sanoi Osmond.
"Siitä olen varma, jotta minä en ollut tuommoinen hempula hänen
ijällään; vai olinko, Osmond? Etkö muista?"
"Kas niin, prinssi Rikhard, en voi antaa teidän istua tässä ylhäällä
kaikkia muistelemassa. Lukekaa iltasiunauksenne ja rukoilkaa, että
saisimme palata onnellisesti Roueniin ja ettette unhoittaisi kaikkia
niitä hyviä neuvoja, joita isä Luukas ja hurskas Martti apotti ovat
teille opettaneet."
Sen jälkeen luki Rikhard rukouksensa ja Osmond teki samalla tavalla.
Niin paneusi pikku herttua makaamaan ahtaasen sänkyynsä, Osmondin
pistäessä tikarinsa oveen sillä lailla, että se oli entistä parempana
salpana ja tarkastaessa seinäverhotukset hankkiakseen siten varmuutta,
ettei niiden takana, ollut mitään salakäytävää. Sitte kokosi hän kasan
kuusenlehväksiä ja rupesi niille pitkälleen vaippaansa kääriytyneenä,
poikkiteloin oven eteen. Herttua vaipui pian sikeään uneen, mutta
hänen uskollinen aseenkantajansa venyi kotvan aikaa valveilla. Hän
mietiskeli niitä vaaroja, jotka mahdollisesti saattoivat ympäröidä hänen
turvattiaan, sekä parhaimpia keinoja häntä niistä suojellakseen.
Seitsemäs luku.
Osmond de Centeville vakaantui pian siinä luulossa ettei mikään lähellä
oleva vaara uhannut nuorta herttuata Laonin linnassa. Ludvig näytti
aikovan täyttää valansa normanneille, antamalla pojan seurustella
omien poikainsa kanssa ja kohtelemalla häntä kaikin puolin arvonsa
mukaisesti. Rikhard sai oikean paikkansa pöydässä, häntä opetettiin,
ja yhdessä prinssien kanssa sai hän ratsastaa ja leikkiä. Ei ollut
mitään valittamistakaan, ellei ottanut lukuun tuota kylmyyttä ja
välinpitämättömyyttä, jolla sekä kuningas että kuningatar häntä
kohtelivat. Tässä suhteessa eivät he siis läheskään täyttäneet
lupaustansa olla vanhempina isättömälle ja äidittömälle holhotilleen.
Gerberge oli alusta pitäen pelännyt hänen väkevämmyyttään omiin
hintelöihin ja velttoihin poikiinsa nähden, luullen että Rikhard
pitelisi näitä liian kovakouraisesti. Ja kun Rikhardin käytös heidän
ensi yhtymässään ei ollut ollenkaan voittanut hänen mieltymystään,
kohteli hän Rikhardia aina tylyn ankarasti. Hän puhutteli häntä tuskin
nimeksikään, ellei vaan nuhdellakseen, ja nuhtelua Rikhard, se on
myönnettävä, usein ansaitsikin.
Carlomanin, tuon lempeän, aran ja hellän lapsen kanssa oli Rikhard
hyvin ystävällisissä väleissä. Rikhard katsoi tosin alasilmällä
häneen, mutta hyväpä hän sittenkin oli, -- eihän jalomielinen poika
itseään nuorempaa ja heikompaa kohtaan voinut muuta ollakaan. Hän oli
paljoa ystävällisempi kuin Lothar, jonka vuoksi Carloman pitikin heti
hänestä lämpimästi ja ihanteli hänen miehuuttaan ja voimiaan jalona ja
ihmeellisenä.