liukkaine kielineen, jonka sanat lumosivat teidät niin eilisiltana,
on kiittämätön petturi. Frankit ovat aina vihanneet ja pelänneet
normanneja. Ja kun heissä ei ole miestä meitä voittamaan julkisodassa,
ovat he nyt ryhtyneet viekkauteen ja petokseen. Ludvig on tullut tänne
suoraan Flanderista, tuoden matkassaan tämän vankan joukon ranskalaisia
sotureita. Tarkoituksena hänellä on karattuaan äkkiarvaamatta
päällemme, vaatia teidät kruunun holhotiksi ja viedä teidät sitte
mukanaan johonkin vankilaan omassa maassaan."
"Vaan ettehän te minua päästä", sanoi Rikhard.
"Ei tietenkään, jos minä elän", sanoi herra Eerikki. "Alberic on mennyt
koettamaan saada sanaa Harcourtin kreiville, jotta hän kutsuisi kokoon
vasallit, ja me seisomme tässä valmiina puolustamaan tätä huonetta
viimeiseen hengenvetoon saakka. Mutta meitä on vähä, ranskalaisia paljo
ja apu saattaa olla vielä matkojen päässä."
"Olikos sun aikomuksesi viedä minut pois hänen käsistään, Osmond?"
"Oli, hyvä prinssi."
"Ja jos min'en olisi ollut niin paha enkä olisi sanonut, kuka olin,
olisin saattanut olla nyt turvassa! Oo herra Eerikki! herra Eerikki!
Ettehän anna niiden laahustaa minua ranskalaiseen vankilaansa?"
"Tule, lapseni", lausui rouva Astrida, ojentaen käsivartensa. "Herra
Eerikki on tekevä kaikki mitä voi puolestasi, mutta me olemme Jumalan
kädessä."
Rikhard meni ja nojautui häntä vastaan. "Kunpa en olisi ollutkaan
häjy!" sanoi hän surumielisenä hetkisen vaitiolon perästä, katsellen
rouvaa sitte kummissaan. "Mutta kuinka te tulitte näin ylös?"
"Pitkä matka tämä oli minun vanhoille jaloilleni", sanoi rouva Astrida
hymyillen, "mutta poikani auttoi minua. Hän luulee tämän olevan ainoan
turvallisen paikan linnassa."
"Turvallisimman," sanoi herra Eerikki, ja "sittenkään se ei paljoa
merkitse."
"Kuulkaa", sanoi Osmond, "mitä kolinata ja melua ranskalaiset pitävät.
Taitavat ruveta ihmettelemään, missä herttua on."
"Portaille, Osmond," sanoi herra Eerikki. "Ne ovat siksi ahtaat, että
yksi ainoa mies voipi pitää heitä loitolla kotvan aikaa. Sinä osaat
heidän kieltänsäkin ja voit siis keskustella heidän kanssaan."
"Ehkä he luulevat minun olevan poissa", kuiskasi Rikhard, "jos eivät
pääse jälilleni, ja menevät matkaansa".
Hänen puhuessaan sijouttaisivat Osmond ja kaksi normannia sopivaan
paikkaan ahtailla kieruportailla, missä tuskin oli yhdelle paraiksi
sijaa.
Osmond oli alinna, toiset hänen yläpuolellaan, joten vihollisen olisi
ollut ylen vaikea raivata tiensä heidän sivuitsensa.
Osmond saattoi selvästi kuulla ranskalaisten ääniä ja askeleita, kun
he neuvottelivat keskenään ja etsivät herttuata. Lopulta kuulosti
muuan haarniskoitu sotilas tulla kolisevan portaita myöten, kunnes
viimeisessä käänteessä yhdytti äkkiä nuoren de Centevillen.
"Haa, normanni!" huudahti hän, ällistyksestä taakse päin ponnahtaen,
"mitä te täällä teette?"
"Velvollisuuteni", vastasi Osmond yks'kantaan. "Olen tässä
vartioidukseni näitä portaita", ja paljastettu miekkansa ilmaisi samaa
tarkoitusta.
Ranskalainen vetäytyi takaisin. Kuiskien neuvoteltiin alempana ja pian
sen perästä kuului taas portaille päin ääni: "normanni -- rehellinen
normanni --"
"Mitä teillä on sanottavaa", kysyi Osmond, kun samassa toisen frankin
pää pilkisti näkyviin.
"Mitä tämä kaikki merkitsee, ystäväni", kysyi tämä. "Kuninkaamme
tulee luoksenne kuin vieras kuuna päivänä ja te vastaanotitte hänet
eilen kuin uskolliset vasallit ainakin. Minkä vuoksi olette siis nyt
vetäytyneet pakosalle ja kätkeneet nuoren herttuanne? Se totta vie ei
ennusta hyvää, että te tällä lailla koetatte pitää häntä piilossa. Sen
vuoksi vaatii kuningas hänet heti nähdäkseen."
"Herra ranskalainen", vastasi Osmond, "kuninkaanne vaatii herttuata
holhotikseen. Mutta millä oikeudella, siitä ei isälläni ole tietoa.
Mutta kun Normandian valtiosäädyt ovat antaneet hänelle toimeksi pojan
hoitamisen, katsoo hän olevansa velvollinen pitämään hänet huostassaan
siksi, kunnes muita määräyksiä niiltä saapuu."
"Se tietää sitä, hävytön normanni, että te aijotte salvata pojan
jonnekin ja pitää hänet omissa kapinoitsijankäsissänne. Tekisitte
parhaiten antaessanne perään -- se olisi viisainta sekä teille
että hänelle. Lapsi on kuninkaan holhotti eikä häntä jätetä
pohjolais-merirosvojen kasvatettavaksi röyhkeäksi ja kapinoitsijaksi."
Tällä hetkellä kajahti ulkoa sotahuuto, niin voimakas, että se voitti
äänellään tornin portailla puhujat, kirkuna, joka oli Osmondille
mieluinen ja jota tuhannet äänet toistelivat.
"Haro! Haro! pikku herttuamme!"
Tämä oli hyvin tunnettu normannilaisten sotahuuto. Niin oikeudenpitävä,
niin valmis rankaisemaan kaikkia lakivastaisia uhkatöitä oli vanha
Rolf herttua ollut, jotta vetoominen hänen paljaasen nimeensä oli kuin
laki vääryyttä vastaan. Heti kun joku vääryys oli tapahtunut, huusivat
normannit: "Ha Rolf!" eli lyhennettynä: "Haro!" Ja nyt tiesi Osmond,
että se kansa, jonka mieltymyksen Rolfin oikeudentunto oli voittanut,
oli kokoutunut suojelemaan hänen avutonta pojanpoikaansa. Vähälukuinen
linnan väki tornikammarissa kuuli myöskin huudon, ja tämä tuotti sille
toivoa ja iloa. Rikhard luuli olevansa jo hädästä kaukana, juoksi pois
Astrida rouvan kainalosta ja karkeloi ympäri huonetta ihastuksissaan.
Hän ikävöitsi vain nähdä uskollisia normannejaan, joiden äänten hän
kuuli ulkona kaikuvan, heidän huudellessaan pikku herttuataan ja
uhkaillessaan frankkeja. Ikkunat olivat kuitenkin niin ylhäällä, ettei
niistä näkynyt muuta kuin taivas. Vanha vapaaherra de Centeville oli
miltei yhtä malttamaton kuin Rikhard saamaan tietää, mitä sotavoimia
oli saapunut ja mihin toimenpiteihin siellä aijottiin ryhtyä. Hän avasi
oven ja huusi pojalleen, voiko tämä sanoa, mitä ulkona tapahtui. Mutta
Osmond tiesi yhtä vähän, sillä hän ei erottanut muuta kuin mustat,
tomuiset portaat edessään. Sitä paitsi ulkona yhä äänekkäämmäksi ja
uhkaavammaksi käyvä meteli sotki ranskalaisten jokaisen äänen, joka
muutoin olisi ylettynyt hänen kuuluvilleen linnasta. Vihdoin huusi
kuitenkin Osmond isälleen norjaksi:
"Tänne on tullut frankkilainen vapaaherra, joka tällä kertaa ylen
nöyrästi pyytää herttuata tulemaan kuninkaan pakeille."
"Sano hänelle", vastasi herra Eerikki, "ettei poika ilman
normannilaisen neuvoston suostumusta lähde minun käsistäni".
"Hän sanoo", huusi Osmond tuokion perästä uudelleen, "että te saatte
itse seurata mukana ja vartioida häntä niin monen miehen kanssa kuin
tahdotte. Hän vakuuttaa ritarismiessanallaan, ettei kuninkaalla ole
mitään pahaa mielessä. Hän tahtoo vain näyttää poikaa ulkona oleville
Rouenin asukkaille, jotka huutavat häntä, uhaten hajottaa koko tornin,
jolleivät saa nähdä pikku herttuataan. Vaadinko häneltä panttivankia?"
"Vastaa hänelle", lausui vapaaherra vastaan, "ettei herttua tästä
huoneesta poistu ennen kuin meille taataan hänen turvallisuutensa.
Eilisiltana istui kuninkaan vierimäisenä pöydässä muuan liehakoiva,
liukaskielinen kreivi, tulkoon hän tänne, -- siinä tapauksessa uskallan
kukaties päästää herttuan heidän joukkoonsa."
Osmond antoi halutun vastauksen, joka vietiin kuninkaalle. Silläaikaa
kiihtyi melu ulkona kiihtymistään, raivosi jo myrskynä, torvet
törähtelivät ja "_Dieu aide_!" huudot kajahtelivat yhdessä normannien
sotahuudon ja "_Harcourtin Pyhä Maria_!" huudon kanssa.
"Kuulkaa! kuulkaa!" huudahti herra Eerikki syvästi hengähtäen,
ikäänkuin puolet hänen levottomuudestaan olisi haihtunut. "Poika on
toimittanut asiansa ripeästi. Bernard on myöskin saapunut! Nyt kun hän
on luonamme, on vaara torjuttu."
"Tässä tulee kreivi", sanoi Osmond, avattuaan oven. Sisään astui
paksu, kookas mies, joka läähätti surkeasti noustuaan ylös jyrkkiä,
rappeutuneita portaita, eikä näyttänyt aivan tyytyväiseltäkään
joutuessaan mokomaan asemaan. Vapaaherra de Centeville piti kreivin
kiireellistä tuloa hyvän merkkinä. Hän arvasi että Ludvig oli levoton
arveluttavan asemansa vuoksi. Malttamatta kuunnella, mitä tällä
panttivangilla olisi ollut sanottavaa, viittasi hän kirstua, jolla hän
itse oli istunut, käskien yhden sotilaan asettumaan kummallekin puolen
kreiviä. Sitte sanoi hän Astrida rouvalle: "Nyt, äiti, tiedätte, mitä
teidän on tehtävä, jos lapselle sattuu jotakin pahaa. Tulkaa, prinssi
Rikhard!"
Rikhard lähestyi ovea. Herra Eerikki otti häntä kädestä, Osmond
pysyttelihe hänen kintereillään, ja kaikkien niiden soturien
seuraamana, joita ei tarvittu Astrida rouvan ja hänen panttivankinsa
vartioimiseen, laskeutui Rikhard portaita alas. Hän ei ollut ollenkaan
pahoillaan, että sai lähteä sieltä pois, sillä hän oli väsynyt istumaan
ahtaassa, suletussa tornihuoneessa, josta ei voinut nähdä tämän
taivaallista. Ei Rikhard tuntenut pelkäävänsäkään, niin kauan kuin
hänen kansansa huudot kaikuivat hänen korviinsa.
Hänet vietiin tuohon suureen neuvottelukammariin, joka oli linnan
salin päällä. Siellä astua vippasi kuningas edes takaisin kalpeampana
entistään. Tämä ei ollutkaan ihme, sillä meteli ulkona kävi yhä
hirvittävämmäksi ja kivi toisensa perään sinkahutettiin syvällä
muurissa olevaan ikkunaan.
Melkein samassa silmänräpäyksessä kuin Rikhard astui sisään toisesta,
ovesta, tuli kreivi Bernard toisesta. Hälinä ulkona taukosi myöskin.
"Mitä tämä merkitsee, herrat?" huudahti kuningas. "Minä tulen tänne
kaiken hyvän tarkoituksessa, lämpimän ystävyyteni muiston elähyttämänä
herttua Wilhelmiä kohtaan, ottaakseni hänen poikansa hoitaakseni
ja neuvotellakseni kanssanne keinosta, miten hänen kuolemansa
kostettaisiin, -- ja tämä on teidän tervehdyksenne! Kätkette lapsen
ja yllytätte Rouenin roskaväen kimppuuni. Näinkö te vastaan otatte
kuningastanne!"
"Herra kuningas", vastasi Bernard, "mitkä aikeenne lienevätkään, en
niitä tunne. Kaikki tietoni supistuu siihen, että Rouenin porvarit ovat
kovasti vihastuneet teihin, jopa siihen määrään, että yrittivät miltei
repiä minut kappaleiksi, kun olin poissa tästä tilaisuudesta. Sanovat
teidän pitävän lasta vankina hänen omassa linnassaan ja tahtovat
saada hänet haltuunsa, vaikkapa linnakin tulisi revittäväksi maahan
perustuksiaan myöten."
"Te olette rehellinen mies, uskollinen alamainen -- te käsitätte hyvät
tarkoitukseni", sanoi Ludvig vapisten, sillä norjalaiset olivat kauhean
pelättyjä. "Te ette tahtoisi ottaa päällenne häpeää, jos kaupunkinne ja
kansanne nousisi kapinaan. Neuvokaa minulle -- tahdon tehdä kaikki mitä
käskette -- kuinka minun on lepytettävä heidät?"
"Ottakaa poika, viekää hänet ikkunan luo ja vannokaa, ettette aijo
tehdä hänelle mitään pahaa ettekä ottaa häntä meiltä pois", sanoi
Bernard. "Vannokaa tämä kuningaskuntanne kautta."
"Kuninkaana -- kristittynä voin sen vannoa", sanoi Ludvig. "Tule tänne,
poikaseni! Minkä vuoksi karttelet minua? Mitä olen tehnyt sinulle,
jotta sinun tarvitsisi pelätä minua? Olet kuullut häjyjen kielten
parjaavan minua, lapseni. Tule luokseni!"
Harcourtin kreivin viitattua talutti herra Eerikki Rikhardin esiin
ja pani tämän käden kuninkaan käteen. Ludvig vei Rikhardin ikkunan
luo, nosti hänet ikkunan pielelle ja seisoi siinä käsivarsi hänen
ympärillään. "Eläköön Rikhard, pikku herttuamme!" kajahti silloin
uudelleen. Herra Eerikki poikineen katseli tällä välin kummissaan ukko
Harcourtia, joka pudisteli päätään ja mutisi omalla kielellään: "Tahdon
tehdä kaikki mitä voin. Mutta voimamme ovat vähäiset ja kuningas on
voiton puolella. Sotaa on meidän vielä toistaiseksi vältettävä."
"Kuulkaa! Hän aikoo puhua", huomautti Osmond.
"Hyvät herrat! Kelpo porvarit!" alkoi kuningas, kun huuto oli hieman
hiljennyt. "Minua ilahduttaa nähdä, minkälaista rakkautta osoitatte
nuorelle herttuallenne! Toivon, että kaikki alamaiseni olisivat minulle
yhtä uskollisia. Mutta miksikä pelkäätte minua, aivan kuin olisin
tullut vahingoittamaan häntä? Minua, joka olen tullut tänne ainoastaan
neuvotellakseni kanssanne, mitenkä meidän on kostettava hänen isänsä
kuolema, -- isänsä, joka auttoi minut tänne takaisin Englannista
ollessani maanpaossa, ilman ystäviä ja isänmaata. Ettekö tiedä, mitenkä
suuri tuo kiitollisuuden velka on, jossa olen herttua Wilhelmille? Hän
se teki minusta kuninkaan -- hän hankki minulle Germanian kuninkaan
ystävyyden, hän kantoi poikani kastettavaksi; -- häntä minun on
kiittäminen koko vallastani ja asemastani. Ainoa haluni on siis saada
hyvittää hänen poikaansa tästä, kosk'en valitettavasti voi palkita
hänelle itselleen: herttua Wilhelm lepää verisessä haudassaan! Minun
asiani on kutsua hänen murhamiehensä tilille ja rakastaa ja helliä
hänen poikaansa yhtä paljon kuin omia poikiani!"
Näin sanoen syleili Ludvig hellästi poikasta, ja kansa ulkona yltyi
huutamaan: "eläköön Ludvig kuningas! eläköön Rikhard!"
"Te kai ette päästä lasta käsistämme?" sanoi herra Eerikki tällä välin
Harcourtille.
"En ilman riittävätä takausta hänen turvallisuudestaan. Mutta sotaan
emme ole vielä varustautuneet ja välttääksemme sitä on ainoa keino
antaa hänen mennä mukana."
Eerikki murahti, puistellen päätään; mutta Harcourtin kreivin
mielipiteellä oli häneen siksi suuri merkitys, ettei tullut
kysymykseenkään panna sitä vastaan.
"Tuokaa tänne kaikki, mitä pidätte pyhinnä", sanoi kuningas, "ja minä
olen vannova niiden kautta juhlallisen valan ollakseni herttuanne
uskollisin ystävä."
Hetken viivyke syntyi, jolloin normannilais-jalosukuisilla oli aikaa
jatkaa tuumailujaan. Rikhard katseli heitä tarkasti, levottomana siitä,
mitenkä tässä kävisi. Hartaasti halusi hän myöskin kysäistä Albericia.
Äkkiä näki hän joukon tuomiokirkon pappeja tulevan sisään
juhlakulkueessa. He toivat mukanaan Uuden Testamentin, saman,
jolla Rikhard oli tehnyt kruunausvalansa, ynnä muita kirkon pyhiä
kalleuksia, säilytettyinä kultaisessa lippaassa. Pappien perästä tuli
muutamia normannilaisia ritareja ja jalosukuisia sekä useita Rouenin
arvokkaimpia porvareja. Suureksi mielihyväkseen huomasi Rikhard heidän
joukossaan Alberic de Montémarinkin. Molemmat pojat tirkistelivät
toisiaan innokkain, ikävöivin silmäyksin, valmistuksia tehtäessä
kuninkaan valaa varten.
Kivipöytä siirrettiin huoneen keskeltä sellaiseen paikkaan, että se
näytti jonkunlaiselta tuomiokirkon alttarilta. Harcourtin kreivi
asettausi sen eteen, tarttui kuninkaan käteen ja kysyi lupaisiko
hän olla Rikhardin, Normandian herttuan, ystävä, suojelija ja hyvä
valtaherra, suojella häntä kaikilta vihollisilta sekä edistää aina
hänen menestymistään. Ludvig vannoi käsi Testamentilla tekevänsä niin.
"Amen", sanoi Bernard Tanskalainen juhlallisesti. "Ja niin kuin sinä
pidät valasi isätöntä poikaa kohtaan, samalla mitalla maksakoon Herra
itsellesikin!"
Sitte seurasi edellisenä iltana kesken jäänyt toimitus: Rikhard
teki uskollisuuden ja kuuliaisuuden valan kuninkaalle, ja tämä
puolestaan otti hänet vasallikseen molempien Normandian ja Bretagnen
herttuakuntain hallitsijana. "Ja", lisäsi kuningas, nostaen pojan
käsivarrelleen ja suudellen häntä, "rakkaampaa vasallia ei minulla
ole koko valtakunnassani kuin tämä armas lapsi, murhatun ystäväni
ja hyväntekijäni poika -- yhtä kallis minulle kuin omat lapseni ja
puolisoni, minkä heti toivon saavani osoittaa." Rikhard ei paljoakaan
välittänyt hänen hyväilyistään. Mutta hän oli vakuutettu, ettei
kuninkaalla tosiaankaan ollut mielessä mitään pahaa häntä vastaan.
Siksipä häntä kummastuttikin kaikki Centevillein epäilemiset.
"Nyt, urhoolliset normannit", sanoi kuningas, "varustautukaa pian
hyökkäämään tuon kavaltajan Flanderin Arnulfin kimppuun. Holhottini
asia on minunkin asiani. Kohta soipi sotatorvi, koko valtakunnan
sotajoukko kutsutaan aseihin. Ja Arnulf on, nähdessään poroksi poltetut
kaupunkinsa ja vasallienpa veren, oppiva katkerasti katumaan päivää,
jona hän laski jalkansa Pecquigny saarelle! Kuinka monta normannia
voitte asettaa katselmukseen, herra kreivi?"
"Enpä osaa oikein sanoa -- ehkä muutamia satoja peitsiä", vastasi vanha
tanskalainen varovasti. "Riippuu niiden sotilasten luvusta, jotka
ovat ottaneet pestin italialaissotaan saraceenejä vastaan. Siihen
saatte kuitenkin kaikissa tapauksissa luottaa, herra kuningas, että
jokaikinen mies Normandiassa ja Bretagnessa, joka kykenee miekkaa
paljastamaan ja jousta jännittämään, on valmis käymään taisteluun
Wilhelm herttuan murhaa kostamaan. Niin, onpa autuaan vainajan muisto
käynyt ylen kalliiksi kaukaiselle kotiseudullemmekin Pohjolassa. Meidän
tarvitsee vain lähettää sana kuningas Harald Sinihampaalle, ja kohta
majailee Seinevirralla laivasto, täynnä urhoollisia tanskalaisia, jotka
panevat Flanderin jopa koko Ranskankin vapisemaan. Me pohjan miehet
emme niinkään hevin unhoita vanhaa ystävyyttä ja kiitollisuutta, herra
kuningas."
"Kyllä, kyllä, minä tunnen jo vanhastaan tuon pohjoismaalaisen
uskollisuuden", vastasi Ludvig levottomasti, "mutta emme taida tarvita
moisia hurjia liittolaisia kuin te ehdotatte. Parisin kreiviltä ja
Senliin Hubertilta on luullakseni myöskin apua toivottavissa!"
"Uskollisempaa ystävää Normandialla ei ole kuin viisas ja urhokas vanha
Hugo Valkonen!" sanoi Bernard. "Mitä taas Senliiseen tulee, on hän
pojan eno ja siis kahdestakin syystä liittolaisemme."
"Minua ilahduttaa nähdä luottamustanne", vastasi Ludvig. "Olen
antava teille kohta, itsestäni lähempiä tietoja. Kotiin on minun
kuitenkin palattava kootakseni sotavoimani ja mahtavimmat vasallini.
Ja luvallanne, urhoolliset normannit, tahdon ottaa rakkaan, nuoren
holhottini mukaani. Hänen läsnäolonsa puhuu paremmin hänen asiansa
puolesta kuin pontevimmatkaan sanat. Sitä paitsi saapi hän kasvaa
molempien poikieni kanssa rakkaudessa ja ystävyydessä ja oppia yhdessä
heidän kanssaan kaikkia hyviä tietoja ja harjoitella ritarillisia
urheiluja. Hänen ei tarvitse koskaan tuntea itseään isättömäksi ja
äidittömäksi, niin kauan kuin hän on kuningatar Gerbergen ja minun
hellässä huolenpidossa."
"Tahdotteko olla hyvä ja antaa pojan tulla tänne luokseni, herra
kuningas", vastasi Harcourt suorasukaisesti. "Minun täytyy puhua muuan
sana hänen kanssaan, ennenkun saatan tähän vastata."
"Mene sitte, Rikhard", sanoi Ludvig, "mene uskollisen vasallisi luo --
olet onnellinen kun sinulla on semmoinen ystävä. Toivon, että käsität
hänen ystävyytensä arvon."
"Kuulkaa, hyvä prinssi", sanoi kreivi äidinkielellään, kun Rikhard oli
jättänyt kuninkaan ja tullut hänen luokseen, "mitä tuumitte itse tästä
ehdotuksesta?"
"Kuningas on ylen hyvä", sanoi Rikhard. "Olen varma, että hän
tarkoittaa hyvää, mutta en tahdo lähteä Rouenista enkä Astrida rouvan
luota."
"Kuulkaa, hyvä prinssi", sanoi tanskalainen kumartuessaan alemmaksi
ja puhuessaan matalalla äänellä. "Kuningas on päättänyt ottaa teidät
kanssansa. Hän on tuonut mukanaan urhoollisimmat frankkinsa ja tullut
tänne niin odottamatta, että joskin minä onnistuisin pelastamaan teidät
hänen käsistään, se ei kuitenkaan kävisi päinsä ilman veristä tappelua.
Tässä te voisitte ehkä vahingoittua; he valloittaisivat meiltä linnan
ja kaupungin ja polttaisivat ne. Mutta muutamissa viikoissa ja
kuukausissa olemme ehtineet koota koko voimamme, joten Normandian ei
tarvitse säikähtää vihollista. Tämä väliaika täytyy teidän oleskella
hänen luonaan."
"Täytyykö minun -- ja ihanko yksin?"
"Ei, ei yksin, ei ilman luotettavimpaa suojelijaa, minkä voimme
löytää. Eerikki ystävä, mitä sinä sanot?" ja hän laski kätensä
vanhan vapaaherran olalle. "En tiedä kumminkaan, oletko sinä
sopivin. Uskollinen sinä kyllä olet kuni pohjan tunturi, mutta
tahtoisinpa tietää, onko pääsi kylliksi ovela oivaltamaan kaikkia
ranskalaisten juonia ja vehkeitä, niin tarkkanäköiseksi kuin viime yönä
osoittauduitkin."
"Osmondhan se oli, enkä minä", sanoi herra Eerikki, "Hän tuntee heidän
heveltävän kielensä paremmin kuin minä. Hänet olisi paras lähettää
poika paran kanssa, jos kerran niiksi tulee."
"Miettikäähän", sanoi kreivi matalalla äänellä. "Osmond on ainoa teidän
oivan, vanhan sukunne jälkeläinen, vanhuutenne toivo -- jos pelissä
on vilppiä, tietysti pojan suojelija on ensimmäinen, jota se tulee
kohtaamaan."
"Kun te kerran katsotte hyväksi panna koko Normandian ainoan toivon
vaaranalaiseksi, en minä ole mies, joka poikani estäisin menemästä
sinne, missä hän voipi olla ruhtinaalleen avuksi", lausui vanha
Eerikki surullisesti. "Poloinen pikku herttua on kyllä tunteva itsensä
yksinäiseksi ja hylätyksi tuolla vieraalla maalla, ja kovan kovaa,
sydämmetöntä olisi, jollei hänellä sivullaan olisi edes uskollista
toveria ja ystävää."
"Olkoon sitte niin!" sanoi Bernard. "Niin nuori kuin Osmond onkin,
uskon kuitenkin kernaammin lapsen hänen huostaansa kuin jonkun toisen,
sillä hän on terävä-ajatuksinen ja ripeä toimissaan."
"Niin, siinähän me olemme juuri koreasti joutuneetkin pahempaan
kuin pulaan", mutisi vanha Centeville, "kun meidän silloin, kuin
velvollisuutemme on pitää silmällä poikaa, täytyy lähettää hänet
paikkaan, johon ette ole liian kehakka laskemaan minunkaan poikaani."
Bernard ei kuunnellut kuitenkaan kauempaa häntä, vaan pyörähti
nyt kuninkaasen päin, vaatien häntä vannomaan uuden valan, jotta
Rikhardilla olisi yhtä turvallinen ja vapaa olo hänen hovissaan kuin
Rouenissa, eikä minkäänmoisen tekosyyn nojalla saisi erottaa nuorta
herttuata aseenkantajansa, Centevillen perillisen Osmond Fitz Eerikin
välittömästä hoidosta.
Kun nämä toimitukset oli suoritettu, halusi kuningas kiireimmän
kautta päästä matkalle, jota varten ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin
valmistuksiin. Bernard kutsui Osmondin syrjään antaakseen hänelle
täydelliset määräykset, kuinka hänen tulisi käyttäytyä ja tarpeen
tullen antaa tietoja Normandiaan. Rikhard sanoi nyt hyvästit Astrida
rouvalle, joka on laskeutunut alas tornikammarista, tuoden mukanaan
panttivankina olleen kreivin. Hän itki kovasti pikku kerttustaan
ja rukoili Jumalaa antamaan hänen palata onnellisesti Normandiaan,
vaikkakaan hän itse ei saisi sitä eläissään nähdä. Hän varoitti poikaa
unhoittamasta niitä hyviä ja hurskaita opetuksia, joita hänelle
kasvaessa oli annettu, käski hänen hillitsemään luontoaan ja ennen
kaikkea lukemaan joka päivä rukouksensa. Mitä hänen pojanpoikaansa
Osmondiin tuli, näytti hän Rikhardin vuoksi melkein kokonaan unohtaneen
hänen huolehtimisensa. Tähdellisintä, mitä hän pani Osmondin
sydämmelle, hänen jäähyväisiä heittäessään, olivat määräykset ja
varoitukset lapsen hoidosta. Hän kuvaili myöskin Osmondille, kuinka
tämä nyt hänen osakseen tuleva suuri kunnia olisi hänen nimensä
ikiajoiksi tekevä kunnioitetuksi ja kuuluisaksi, jos hänessä vain
olisi miestä suorittamaan luottamustoimensa, tehtävän, joka oli
kallisarvoisinta, mitä normanni milloinkaan oli vastaanottanut.
"Parhaani mukaan, täti, lupaan sen tehdä", sanoi Osmond. "En koskaan
ole pettävä ruhtinastani, vaikkapa hänen tähtensä tuhonikin tulkoon!"
"Alberic", sanoi Rikhard, "oletko iloinen päästessäsi kotiisi
Montémariin?"
"Olen kyllä, hyvä prinssi", vastasi Alberic ujostelematta, "yhtä
iloissani kuin tekin tulette olemaan nähdessänne jälleen Rouenin."
"Ja kun se päivä valkenee, lähetän heti sinua noutamaan, Alberic. Sillä
min' en tule kuuna päivänä pitämään Lothar ja Carloman prinsseistä
puoltakaan sitä vertaa kuin sinusta."
"Herrani kuningas odottaa herttuata", keskeytti eräs ranskalainen
astuen esiin.
"Hyvästi sitte, rouva Astrida. Elkää itkekö, minä tulen kohta takaisin!
Hyvästi, Alberic, vie se juovikas haukka mukanasi Moutémariin ja pidä
se muistona minulta. Hyvästi, herra Eerikki -- hyvästi, kreivi Bernard!
Kun normannit tulevat Arnulfia kukistamaan, saan kai silloin nähdä
teidän johtavan joukkojamme. Voi armas, rakas Astrida rouva, hyvästi,
kerta vielä hyvästi!"