vallan mielelläni. Montémarin linna on minulle rakkaampi, eikä
äidillänikään ole muuta kuin minut."
"Hyvästi ja oikein vastattu, herra ranskalainen", sanoi vanha kreivi,
laskien ison kämmenensä Albericin päälaelle paljoa suosiollisemman
näköisenä kuin hänen kasvojensa jäykistä piirteistä saattoi odottaa.
Sitte kääntyi hän Bertrandin, Albericin voudin puoleen, sanoen: "Vie
Harcourtin kreivin terveiset jalolle Dame de Montémarille ja sano
hänelle, että pojallaan on avomielinen ja ritarillinen mieli. Sano
myöskin, että jos hän tahtoo kasvatuttaa hänet yhdessä herttuan kanssa,
hänen toverinaan ja asekumppalinaan, niin on hän sydämmellisesti
tervetullut tänne."
"Siispä, Alberic, tulet ehkä kuitenkin takaisin?" sanoi Rikhard.
"Täytyy tehdä sikäli kuin äiti tahtoo", vastasi Alberic hiljaa,
ja tavanmukaisten kohteliaisuuden osoitusten perästä lähti hän
hovimestarineen matkalle.
Neljä viisi kertaa päivässä tiedusteli sitte Rikhard Osmondilta
ja Astrida rouvalta, luulivatko he Albericin tulevan takaisin.
Kuullessaan kaikkien arvelevan, että rouva de Montémar tekisi hyvin
ymmärtämättömästi, jos hylkäisi näin hyvän tarjouksen, tuli hän vallan
hyvilleen. Rouva Astrida yksin ei ottanut oikein uskoakseen, että
Albericin äiti voisi luopua pojastaan. Mutta Montémarin vapaaherraa ei
vain näkynyt, ja pikku herttuan toiveet alkoivat pimetä. Vaan silloinpa
eräänä iltana, palatessaan ratsastukselta herra Eerikin ja Osmondin
kanssa, hän huomasi neljä ratsastajaa lähestyvän heitä, etunenässä
pieni poika.
"Se on Alberic itse, siitä olen varma", huudahti Rikhard riemukkaasti.
Ja niin olikin. Sill'aikaa kuin vouti lausui linnan rouvan tervehdykset
herra Eerikille, ratsasti Rikhard tervetullutta vierastaan tervehtimään.
"Hei, minä olen niin hyvilläni, kun äitisi laski sinut tulemaan!"
"Hän sanoi, ettei oikein kykenisi kasvattamaan nuorta sotilasta, jonka
tulee rajoja suojella", vastasi Alberic.
"Olitko kovasti ikävissäsi, kun piti lähteä?"
"Pian siitä päästänee, ja Bertrand tulee tänne joka kolmas kuukausi
noutamaan minua äitiä tervehtimään -- jos sallitte, hyvä prinssi."
Rikhard oli kerrassaan ihastunut ja luuli, ettei hän koskaan voisi
tehdä kylliksi, saadakseen Rouenin hauskaksi uudelle toverilleen.
Ensimmäisten päiväin perästä tuli tämä iloisemmaksi, kaipasi äitiään
vähemmän ja oppi pian puhumaan ranskan ja normandian välistä kieltä
Astrida rouvalle ja herra Eerikille. Hänestä sai Rikhard hyvin hauskan
ja arvokkaan toverin ja ystävän. Eräässä suhteessa oli Alberic parempi
leikkikumppali kuin Osmond de Centeville. Osmond näet, täysikasvuinen
kun oli, leikki lapsen huviksi eikä omakseen ja antoi usein Rikhardille
kaikki edut, niin että tämä oli kehittymässä kovin vallanhimoiseksi.
Tästä ei Alberic pitänyt; jos vain, kuten hän sanoi, aina pitäisi olla
ruhtinas ja vasalli, silloin hän ei välitä koko leikistä. Ja niinpä
heittäysi hän toisinaan niin haluttomaksi, että Rikhard aivan närkästyi.
"Sille min' en voi mitään", sanoi Alberic. "Jos teidän aina tulee
voittaa ja pitää kaikki edut omalla puolellanne, niin siitä ei ole
vähääkään huvia mulle. Minä teen mitä käskette, te kun olette herttua,
mutta tietenkään siitä ei ole minulle mitään hupia."
"Elä siitä huoli, jos minä olen herttua, leiki vain niinkuin
tavallisesti leikitäänkin."
"Ka leikitään sitten sillä lailla kuin me leikittiin Bertrandin poikien
kanssa Montémarissa. Minä olin heidän vapaaherransa, niinkuin te olette
minun herttuani, mutta äitini sanoi, ettei leikistä tulisi mitään,
jollemme unhottaisi arvonimiä leikkisillä ollessa."
"Tehdään sitten mekin sillä lailla. Alota uudestaan Alberic, ja nyt
sinä saat etuoikeuden."
Milloin leikit eivät olleet kysymyksessä, osoitti Alberic Rikhardille
hänelle kuuluvan arvon mukaista kohteliaisuutta ja kunnioitusta.
Alberic nimittäin oli oppinut äidiltään, jalosyntyiseltä
provenkaaliselta naiselta sulavampaa ja ritarillisempaa käytöstä kuin
mitä normannit olivat vielä ennättäneet omistaa. Linnan kappalainen
Montémarissa oli alkanut opastaa häntä lukemaan ja kirjoittamaan, ja
hänellä oli paljoa enemmän halua opiskelemiseen kuin Rikhardilla, joka
ei olisi yrittänytkään jatkaa lukujaan isä Luukkaan johdolla, jollei
apotti Martti olisi muistuttanut, että se oli isänsä nimenomainen
toivomus. Kaikkein vähimmän Rikhardia kuitenkin miellytti neuvostossa
istuminen. Harcourtin kreivihän se itse asiassa herttuakuntaa hallitsi,
vaikka mitään ei voinut tapahtua ilman herttuan suostumusta. Ainakin
kerta viikossa pidettiin Rolfin tornin suuressa salissa niin kutsuttu
_parlamentti_ eli "neuvottelu", jossa kreivi Bernard, arkkipiispa,
vapaaherra de Centeville, Jumiègesin apotti sekä muut ritarit, piispat
ja apotit, jotka sattumalta oleskelivat Rouenissa, neuvottelivat
valtion asioista. Neuvotteluissa piti pikku herttuan olla aina läsnä,
istua suorana korkealla tuolillaan ja ainakin kuunnella heidän
kysymyksiään ja tuumailujaan. Nämä koskivat enimmäkseen linnojen
kuntoonpanemista ja varustamista, lainanottamista vasalleilta ja
sensemmoista. Tuumittiin myöskin, mille kannalle tuli asettua hänen
naapureinsa, Ranskan kuninkaan Ludvigin, Anjoun kreivin Pulcon ja
Montreuilin kreivin Herluinin ryhtymien toimenpiteitten suhteen sekä
mihinkä määrin uskaltaisi luottaa Parisin Hugon ja Bretagnen Allanin
ystävyyden osoitteihin.
Kaikki tämä väsytti kovasti Rikhardia, varsinkin kun hän huomasi,
etteivät normannit olleet päättäneet alkaa sotaa Flanderin kehnoa
kreiviä vastaan. Hän huokaili väsymyksestä, haukotteli kerran toisensa
perästä ja kääntelihe kärsimättömänä kahapäin tuolillaan. Mutta konsa
tahansa kreivi Bernard näki hänen tekevän jotain sellaista, sai hän
samassa niin ankaran katseen ja viittauksen, että hän lopulta oikein
kauhistui karkean vanhan tanskalaisen uhkaavaa silmää.
Bernard ei koskaan puhunut hänelle ylisteleviä sanoja eikä omannut
erikoisempaa huomiota hänen puuhilleen. Hän kohteli Rikhardia
joko jäykällä, vakavalla kunnioituksella, joka hänelle herttuana
kuului, tahi virkkoi joskus jonkun kovan sanan nuhteeksi hänen
malttamattomuudestaan tahi jostain muusta lapsellisuudesta. Ja kun
Rikhard oli oppinut saamaan koko Centevillen perheen puolelta osakseen
mielistelyä ja hemmoittelua, tuntui kreivi Bernardin kohtelu sitäkin
karvaammalta. Hän pelkäsi ja kammoi vanhaa kreiviä ja sanoi useamman
kerran Alberic de Montémarille, että niinpian kun hän on täyttänyt
neljätoista vuotta, jolloin hänet julistetaan täysi-ikäiseksi, laittaa
hän heti kreivi Bernardin kotiinsa hoitamaan linnaansa. Hän ei tahdo,
että kreivi istuu synkkänä ja tylynä linnan salissa jokikinen ilta,
häiriten heidän huviaan.
Talvi oli tullut ja Osmondilla oli tapana viedä joka päivä pikku
herttua ja Alberic läheiselle jääradalle. Normannit näet upeilivat yhä
vieläkin luistelutaidollaan, vaikka jo ammon aikoja olivat jättäneet
Norjan jokien ja järvien jäät.
Eräänä päivänä, palatessaan jäältä ja ollessaan vielä linnan pihan
ulkopuolella, hämmästyivät he kuullessaan pihalta hevosten polkemista
ja ihmisääniä.
"Mitä tämä mahtanee merkitä", sanoi Osmond. "Siellä lienee varmaankin
koko joukkue vasalleja, Bretagnen herttua ehkä?"
"Oi", sanoi Rikhard huolestuneella äänellä, "meillä on jo ollut yksi
neuvottelu tällä viikolla. Toivon, ettei enää toista tarvitsisi istua."
"Jotain tärkeätä ja tavatonta on täytynyt tapahtua", jatkoi Osmond. "On
kova onni kun Harcourtin kreivin pitää nyt juuri olla poissa Rouenista."
Rikhardin mielestä tämä ei ollut miltään kova onni. Samassa tuokiossa
tuli Alberic, joka oli juossut kappaleen matkaa edellä, takaisin
huudahtaen:
"Ovat frankkeja! Ranskaa ne haastavat eikä normandiaa."
"Hyvä prinssi", sanoi Osmond, pysähtyen äkkiä. "Teidän
suostumuksellanne emme menekään suoraa päätä heidän joukkoonsa.
Toivoisinpa tietäväni mitä tässä olisi paras tehdä."
Osmond hieroi miettien otsaansa, molempain poikain katsoessa häneen
levottomasti. Tuossa tuokiossa, ennenkun hän oli vielä ehtinyt tehdä
mitään päätöstä, tuli normannilainen ratsastaja kahden muukalaisen
seuraamana portista ulos.
"Jalo herttuani", sanoi hän Rikhardille ranskaksi, "herra Eerikki
lähetti minut tuomaan teille tietoa, että Ranskan kuningas on tullut
vastaanottamaan teidän uskollisuudenlupauksenne."
"Kuningas!" huudahti Osmond.
"Niin", jatkoi normanni omalla kielellään, "Ludvig itse ja mukanaan
seurue, joka näyttää epäilyttävältä. Toivon, ettei se ennustaisi mitään
pahaa herttuallemme. Te näette, että minulla on saattaja, vaan arvelen
sen tapahtuneen sen vuoksi, että Ludvigin tarkoitus on estää minua
antamasta teille varoitusta etukäteen, jotta voisitte näpistää pojan
pois hänen kynsistään."
"Haa, mitä!" sanoi Rikhard levottomasti. "Minkä vuoksi on kuningas
tullut? Mitä minun on tehtävä?"
"Käykää esiin aluksi, koska siitä ei muulla lailla päästä", sanoi
Osmond. "Tervehtikää kuningasta, niinkuin velvollisuutenne vaatii,
taivuttakaa toinen polvenne ja vannokaa hälle uskollisuudenlupaus."
Rikhard toisti itsekseen uskollisuudenlupaus-kaavan, jottei siinä
sotkeutuisi, ja astui linnaan päin. Osmond, Alberic ja toiset kulkivat
muutamia askelia jälempänä hänen astuessaan sisään. Linnan piha oli
ahdettu täpösen täyteen aseellisia miehiä ja hevosia, ja ainoastaan
huutamalla minkä jaksoi: "herttua, herttua!" saattoi Osmond raivata
heille tietä joukon lävitse. Pian oli Rikhard rientänyt portaita ylös
ja seisoi nyt salissa.
Kunnia-istuimella huoneen yläpäässä istui pieni, hintelä, noin
kahdenkymmenen yhdeksän vuoden vanha mies, kalpea ja valkoverinen,
puettuna loistavasti sinisamettiin ja kultaan. Herra Eerikki ja joukko
muita seisoivat kunnioittavaisina hänen ympärillään. Hän oli juuri
keskustelemassa arkkipiispan kanssa, joka, kuten herra Eerikkikin,
heitti levottomia silmäyksiä pikku herttuaan tämän astuessa saliin.
Rikhard meni kuninkaan luo, taivutti toisen polvensa lattiaan ja oli
juuri sanomaisillaan: "Ludvig, Ranskan kuningas, minä --" kun kuningas
kieppasi hänet syliinsä ja suuteli häntä molemmille poskille. Sen
jälkeen pani kuningas hänet polvelleen ja huudahti: "Ja tämäkö on mun
uljaan ja jalon ystäväni, herttua Wilhelmin poika? Ah, olisihan minun
heti pitänyt tuntea hänet isänsä kuvaksi! Annas, kun syleilen vielä
kerran sinua, lapsi kulta, isäsi vuoksi!"
Rikhard tuli hieman hämilleen, mutta hänen mielestään oli kuningas
hyvin hyvä, varsinkin kun Ludvig alkoi ihailla hänen pituuttaan ja
uljasta ryhtiään sekä valitella, että hänen omat poikansa, Lothar ja
Carloman, olivat paljoa pienemmät ja heikommat kaikin puolin. Hän
liehakoi Rikhardia myötäänsä ja kehui häntä joka sanalla -- rouva
Astrida ei ollut tässä suhteessa niin mitään häneen verraten! -- niin
että Rikhard alkoi arvella itsekseen kreivi Bernardin menettelevän
ylen omituisesti ja tylysti keksiessään alituiseen hänessä vikoja
ja oikomisen aiheita, kun hän sen sijaan oli ansainnut niin paljon
ylistystä kuninkaalta itseltään.
Viides luku.
Normandian herttua Rikhard nukkui siinä huoneessa, joka oli ollut
hänen isällään. Alberic de Montémar, hänen hovipoikansa, makasi hänen
sänkynsä vieressä, Osmond de Centevillellä taas oli vuoteensa lattialla
ihan oven edessä, missä hän lepäsi miekka vierellään ollakseen nuoren
ruhtinaansa henkivartijana ja suojelijana.
Kaikki olivat nukkuneet rauhassa hetkisen, kun Osmond säpsähti siitä,
että ovea, jota ei voitu avata häntä herättämättä, hiljaa kosketettiin.
Tuossa paikassa oli hän tarttunut miekkaansa, samalla kuin ponnisti
harteillaan ovea vastaan pitääkseen sitä kiinni. Mutta se oli hänen
isänsä ääni, joka vastasi tähän liikuntaan muutamin norjankielin
kuiskatuin sanoin: "Se olen minä, aukaise!" Osmond jätti tien heti
vapaaksi ja vanha Eerikki pistäytyi sisään, hiipien varovasti paljain
jaloin. Hän paneutui vuoteelle istumaan, käskien viittauksella
pojankin tekemään samoin, jotta voisivat puhella hiljemmin. "Aivan
niin, Osmond!" sanoi hän, "parasta on olla varuillaan, sillä vaarat
vaanivat häntä joka puolelta. Frankilla on paha mielessä. Tiedän
luotettavalta taholta, että niillä, Flanderin Arnulfilla ja hänellä,
on ollut neuvottelu pikkuista ennen kuin hän tuli tänne mesikielin
imarrellakseen ja lumotakseen lapsi raukan."
"Katala petturi!" mutisi Osmond. "Ymmärrätkö hänen tarkoituksensa, isä?"
"Ihan varmaan on hänellä aikomus viedä poika mukanaan, ja täten toivoo
hän epäilemättä voivansa tuhota koko Rolfin aatelissuvun! Tiedän,
että hän aikoo viedä herttuan pois kruunun holhottina, ilkimys! Etkö
kuullut, kuinka hän viehätteli poikaa uskotteluillaan prinssien
toveruudesta? En voinut tosin ymmärtää kokonaan hänen ranskalaista
mongerrustaan, mutta näin kumminkin kyllin selvästi."
"Mutta sin'et antane sen koskaan tapahtua?"
"Jos hän viepi pojan täältä, täytyy sen tapahtua kuolleiden
ruumiittemme yli. Mutta kun päällemme on hyökätty näin äkkiarvaamatta,
ei vastarintamme paljoakaan auttane. Linna on kukkuroillaan
ranskalaisia, sali ja piha vilisee heitä. Ja vaikkapa voisimme koota
koko normannilaisen voiman, ei meitä olisi enemmän kuin tusinan verran
miehiä. Mitäpä muuta silloin voisimme kuin kuolla? Siihen olemmekin
valmiit, jos niiksi tulee, ennen kuin sallimme, että huostaamme
uskottu turvatti viedään pois tällä lailla, ilman mitään takeita hänen
turvallisuudestaan ja valtiosäätyjen tietämättä."
"Pahempaan aikaan kuningas ei olisi voinut tulla", sanoi Osmond.
"No eipä -- juuri nyt kun Bernard Tanskalainenkin on poissa. Jos hän
vain tietäisi, mitä on tapahtunut, voisi hän kutsua aseihin koko maan
ja tulla pelastukseksemme."
"Emmekö voisi lähettää jotakuta viemään tästä sanaa hänelle vielä tänä
yönä?"
"Enpä tiedä", virkkoi herra Eerikki aprikoiden. "Ranskalaiset ovat
ottaneet huostaansa kaikkien ovien ja porttien vartioimisen, ollen
niin hajallaan kaikkialla linnassa, että onpa niin ja näin tokko
saisin ainoatakaan meikäläistä käsiini. Sitä paitsi en voi lähettää
pois ainoatakaan miestä, jokikinen käsivarsi tarvitaan huomenna pojan
puolustukseksi."
"Herra Eerikki!" -- pienten paljasten jalkojen käyntiä kuului
nyt lattialta, ja Alberic de Montémar seisoi hänen edessään. --
"Aikomukseni suinkaan ei ollut kuunnella", sanoi poika, "mutta mihinkäs
minä korvani panin. Minusta ei ole vielä taistelijaksikaan herttuan
puolesta, mutta sanaa viemään kyllä pystyn."
"Jaa, miten tuo nyt olisi?" sanoi Osmond kiihkeästi. "Olisi hän vain
onnellisesti linnan ulkopuolella ja alhaalla kaupungissa, voisi hän
helposti yhdyttää jonkun, jonka saattaisi lähettää kreivin luokse. Hän
voisi mennä joko S:t Ouensin luostariin tahi, mikä olisi yhä parempi,
tuon uskollisen aseseppä Thibaultin luo, joka pian hankkisi ratsumiehen
kiidättämään sanaa kreiville."
"Niin! Eläpäs souda!" sanoi herra Eerikki. "Siitäpä taisi sukeutua
tepsivä keino. Mutta mitenkä hän pääsisi ulos?"
"Tiedän minä yhden tien", sanoi Alberic, "tässä viime viikolla kapusin
leveälle ulkonemalle itäisellä muurilla, kun pallimme oli tarttunut
murattiin. Nyt on nostosiltakin alhaalla."
"Jos Bernard vain tietäisi tästä, olisi ainakin muuan kivi nostettu
sydämmeltäni", sanoi herra Eerikki. "No niin, nuori ranskalaiseni, sinä
voisit tehdä meille nyt suuren palveluksen."
"Osmond", kuiskasi Alberic, alkaen joutuisasti sukia vaatteita
päälleen, "teeppä herra Eerikille muuan pyyntö -- jott'ei hän sinä
ilmoisna ikänä sanoisi minua enää 'nuoreksi ranskalaiseksi'!"
Herra Eerikki myhähti: "Osoittaudu sitte olevasi normanni, poikaseni!"
"Ja", lisäsi Osmond, "jos olisi sitte vielä mahdollista saada itse
herttua ulos linnasta varhain aamulla! Jos voisin viedä hänet mukanani
ulos pienestä takaportista ja saisin hänet kaupunkiin, niin olisi hän
turvassa. Tarvitseisi kutsua ainoastaan porvarit aseihin tahikka etsiä
turvaa tuomiokirkosta, kunnes kreivi ehtisi saapua. Saisi sitte Ludvig
herättyään huomata, että saalis onkin luiskahtanut hänen kynsistään."
"Tuuma olisi kyllä hyvä", vastasi herra Eerikki, "mutta epäilen
sen onnistumista. Ranskalaiset ovat kylliksi varuillaan estääkseen
hänet pujahtamasta heidän käsistään. Olet huomaava jokikisen oven
vartioiduksi!"
"Niin, mutta kaikki ranskalaiset eivät ole nähneet herttuata, ja jos
näkevät hovimestarin pikku hovipojan kanssa menevän ulos, ei tuon
luulisi herättävän heidän epäluuloaan."
"Aivan niin, jos herttua ottaisi vaan käyttäytyäkseen kuin pikku
hovipoika, mutta sitä et tarvitse toivoakaan. Kaiken hyvän lisäksi
ovat kuninkaan hyväilyt ja imartelut sokaisseet hänet siinä määrin,
että epäilenpä, tokko hän myöntyisi luopumaan hänestä kreivi Bernardin
vuoksi. Lapsi poloinen, hän taitaa kyllä heti saada oppia tuntemaan,
kutka ovat hänen tosiystäviään."
"Nyt olen valmis", sanoi Alberic puikahtaen esiin.
Vapaaherra de Centeville toisti määräyksensä ja otti vahtiakseen
ovea, sill'aikaa kun hänen poikansa piti huolta, että Alberic pääsi
onnellisesti alkamaan uskaliasta matkaansa. Osmond astui hiljaa hänen
kanssansa portaita myöten; sitte hiipivät he, kiertäen linnansalin,
joka kuhisi täynnään ranskalaisia, loitos kapean ikkunan luo. Tämä
oli suojeltuna rautatangoilla, jotka olivat siksi lähekkäin, jotta
ainoastaan niin hento ja solea vartalo kuin Albericin saattoi
tunkeutua niiden välitse. Matka maahan ei ollut kuin paroiksi kaksi
hänen omaa mittaansa, ja muuri oli niin sakean muratin peittämä,
jotta alaslaskeutuminen ketterälle ja norjalle pojalle ei voinut olla
erittäin vaaranalaista. Alberic olikin pian onnellisesti maassa ja
katseli ylös heiluttaen hattuaan. Sitte juoksi hän linnan kaivannetta
pitkin ja katosi kohta Osmondin näkyvistä pimeään.
Osmond palasi herttuan kammariin ja päästi isänsä vartioimasta, sillä
välin kuin Rikhard kaiken aikaa veteli rauhallisia uniaan yhtä vähän
aavistamatta vihollistensa salahankkeista kuin uskollisten alamaistensa
puuhista hänen suojeluksekseen.
Osmondista olikin tämä paljoa parempi, sillä hän luotti tuskin
nimeksikään Rikhardin kärsivällisyyteen ja mielenmalttiin. Hän toivoi
voivansa toimittaa hänet paljoa helpommasti huomiota herättämättä
linnasta, jos Rikhard itse ei tietäisi, kuinka paljon tästä riippui ja
kuinka vaarallinen hänen asemansa oli.
Kun Rikhard heräsi, kummastui lian kovasti nähdessään, ettei Alberic
ollut sisässä; mutta Osmond sanoi hänen menneen kaupunkiin aseseppä
Thibaultin luo. Tämä tuntui niin todenperäiseltä, että Rikhardissa ei
herännyt ollenkaan epäluuloja.
Pukeutuessaan puheli hän koko ajan kuninkaasta ja kaikista, mitä hän
aikoi näyttää hänelle tänä päivänä. Kun hän sitte oli valmis, oli hänen
ensi ajatuksenaan mennä kuten tavallisesti kappeliin aamurukousta
kuulemaan.
"Ei tätä tietä tänään hyvä prinssi", sanoi Osmond, kun Rikhard yritti
mennä linnan salin kautta. "Se on aivan täynnään ranskalaisia, jotka
ovat maanneet siellä yönsä. Tulkaa takaportille."
Osmond kääntyi puhellessaan ympäri ja astuskeli käytävän läpi nopein
askelin, ei ollenkaan tyytymättömänä siitä että Rikhard viipyi hiukan
jälellä, koska oli varminta, että hän itse kulki edellä. Takaportti
oli, kuten hän oli odottanutkin, kahden kookkaan, teräspukuisen
sotilaan vartioima, jotka samassa laskivat peitsensä ristiin oven eteen
sanoen: "Kukaan ei saa käydä tästä ilman erikoista lupaa."
"Kai me linnalaiset saamme toimittaa jokapäiväiset tehtävämme", sanoi
Osmond. "Eipä taida suunne liioin kostua aamiaisesta, jos estätte
kaiken yhteyden kaupungin kanssa."
"Teidän täytyy jättää lupatodistus", toisti toinen sotureista. Osmond
oli juuri sanomaisillaan olevansa linnan voudin poika, kun Rikhard
saapui hätään.
"Mitä tämä merkitsee? Onko näillä miehillä mieli tukkia tie meiltä?"
huudahti hän sillä käskevällä äänellä, jonka hän kruunauksensa perästä
vähitellen oli ottanut. "Päästäkää meidät menemään, hyvät ihmiset!"
Soturit katsoivat toisiaan ja vartioivat ovea vain yhä tarkemmin. Kun
Osmond näki turhaksi yrittääkään, tahtoi hän ainoastaan vetää nuoren
turvattinsa takaisin, jotta tätä ei olisi tunnettu. Mutta Rikhardpa
huudahtikin silloin kovalla äänellä: "Mitä tämä merkitsee?"
"Kuningas on määrännyt, ettei kukaan saa käydä tästä ilman
lupatodistusta", vastasi Osmond. "Meidän täytyy odottaa."
"Minä _tahdon_ mennä ulos!" tiuskasi Rikhard, kärttyisenä vastuksesta,
mihin hän niin tuiki vähän oli tottunut. "Mitä arvelet, Osmond? Tämä on
minun linnani, eikä kellään ole oikeutta tulla tukkimaan minulta tietä,
Kuuletteko, rutkaleet! Päästäkää minut menemään. Olen herttua!"
Vahtisoturit kumarsivat, mutta eivät virkkaneet sen enempää: "Meille
annetut käskyt ovat jyrkät ja varmat."
"Tietäkää, että olen Normandian herttua ja mennä tahdon minne
haluni pitää omassa linnassani!" kiljusi Rikhard syöksyen tulisesti
ristiinpantujen aseiden kimppuun raivatakseen tien väkivallalla niiden
läpi. Mutta toisen soturin tavattomat kämmenet tarttuivat häneen,
pitäen häntä kiinni.
"Hellitä minusta, katala!" kiljui hän, riehuen täyttä väkeään. "Osmond,
Osmond, auta!"
Tuossa paikassa, oli Osmond vapauttanut hänet ranskalaisen hyväilystä,
mutta pani sitte kätensä hänen olalleen, sanoen: "Ei, prinssi kulta,
teidän ei sovi kinata ja tapella mokomien kanssa."
"Minä tahdon tapella", huusi poika, "min'en vain suvaitsekaan, jotta
multa tie tukitaan omassa linnassani. Sanon kuninkaalle, kuinka nää
hänen typerät hunsvottinsa minua kohtelevat. Panetan heidät vankeuteen.
Herra Eerikki! Missä on herra Eerikki?"
Hän töytäsi portaille. Osmond kiiruhti hänen jälkeensä, peläten hänen
syöksyvän johonkin uuteen vaaraan, tahikka äänekkäällä huudollaan
kutsuvan sinne ranskalaisia, jotka silloin helposti voisivat ottaa
hänet vangiksi. Onneksi jo ensi portailla seisoi herra Eerikki, joka
oli liian levoton tämän pelastuskokeen onnistumisesta, voidakseen pysyä
loitolla. Rikhard, ollen liian suuttunut nähdäkseen eteensä, syöksähti
suoraan häntä vastaan. Kun vanha vapaaherra tarttui häneen käsin, alkoi
hän rajusti: "Herra Eerikki, herra Eerikki, nuo ranskalaiset ovat koko
roistoja! Eivät laske minua liikkumaan ..."
"Hiljaa, hiljaa, hyvä prinssi", sanoi herra Eerikki, "olkaa hiljaa ja
tulkaa tänne päin."
Kuinka vähän Rikhard muiden käskyistä välittikään, totteli hän toki
vanhan tavan vuoksi herra Eerikkiä, ja salli nyt vetää itseään nopeasti
ja ääneti ylös portaita, Osmondin seuratessa aivan kintereillä. He
nousivat toisia ja kolmansiakin portaita, jotka kiersivät ympyrässä
yhä ahtaammiksi ja jyrkemmiksi. Tulivat niin viimein ylös tornin
pieneen, pyöreään kammariin, jossa oli paksut muurit, pieni ovipahanen
ja ikkunoina pienet aukot. Täällä näki hän ihmeikseen Astrida rouvan
polvillaan, lukien rukousnauhaansa. Pari kolme palvelijatarta ja neljä
tahi viisi normannilaista ritaria ja soturia oli siellä myöskin.
"Sinä et siis onnistunut, Osmond?" sanoi vapaaherra.
"Mutta mitä ihmettä tämä kaikki on? Kuinka rouva Astrida, on tullut
tänne ylös? Enkö ma saa mennä kuninkaan luo hankkimaan noille
hävyttömille ranskalaisille rangaistuksensa?"