kunnes saapuivat tuomiokirkolle. Papisto oli jo siellä, asettuneena
riveihin kuorin molemmille puolille. Piispat seisoivat alttarin
ympärillä hiipoissaan ja kallisarvoisissa juhlapuvuissaan. Kun pikku
herttua astui sisään, korottivat kaikki kuorissa "_Te Deum laudamus_"
täysiäänisenä, helähtelevänä kuorolauluna, joka kajahteli mustissa
kattokaarroksissa. Laulun aikana astui Rikhard ylös kuoriin, suuren,
raskaan, loistokkaasti valmistetun tuolin luo, mikä seisoi ylhäällä
kaksiaskelmaisella korotteella, heti alttarirappujen alapuolella.
Siihen pysähtyi hän, Harcourtin Bernard ja Eerikki de Centeville
molemmilla sivuillaan sekä muut vasallinsa asetettuina sopivaan
järjestykseen kuorissa.
Kun tuo kaunis laulu oli lopussa, alkoi ehtoollismessu. Uhraamisajan
tultua antoi jokainen ritari kultaa ja hopeaa. Viimeksi astui Rainulf
de Ferrières alttarin kehyställe, kantaen vaatealustalla leveätä,
kultaista rengasta -- se oli herttuallinen kruunu. Aivan hänen
kintereillään seurasi eräs toinen vapaaherra. Hän kantoi pitkää,
raskasta miekkaa, jonka kahva oli ristinmuotoinen. Rouenin arkkipiispa
otti vastaan sekä kruunun että miekan ja asetti ne alttarille. Sen
perästä jatkettiin jumalanpalvelusta. Siihen aikaan toimitettiin
ripille laskenta jo pienokaisina ollessa. Rikhardin oli välittömästi
kasteen perästä päästänyt ripille isäkumminsa Rouenin arkkipiispa.
Juhlallisella kunnioituksella taivutti hän nyt polvensa ja vastaanotti
rippi-isänsä kädestä sakramentin, niinpian kun koko papisto oli
nauttinut ehtoollista.
Kun ehtoollisen jako oli loppunut, johtivat kreivi Bernard ja herra
Eerikki Rikhardin alttarin askelmalle. Laskien toisen kätensä hänen
ristissä oleville käsilleen, kysyi arkkipiispa Rikhardilta Jumalan ja
Normandian kansan nimessä, tahtoiko hän tulla hyväksi ja uskolliseksi
hallitusmieheksi, suojella heitä vihollisiltansa, ylläpitää totuutta ja
oikeutta, rangaista väkivaltaisuutta ja vääryyttä sekä suojella kirkkoa?
"Tahdon", vastasi Rikhard hennolla, vavahtelevalla äänellä, "niin totta
kuin Jumala minua auttakoon!" Sitte taivutti hän polvensa ja suuteli
niitä pyhiä evankeliumeja, joita arkkipiispa hänelle kurotti.
Se oli juhlallinen ja vastuullinen vala, ja hän vapisi ajatellessaan,
että oli sen tehnyt. Oltuaan vielä hetkisen polvistuneena, pani hän
molemmat kätensä kasvoilleen ja kuiskasi: "Jumala, Isäni, auta mua
pitämään valani!"
Arkkipiispa odotti, kunnes hän oli noussut ylös, käänsi sitte hänet
kansaan päin, sanoen: "Rikhard, Jumalan armosta puen minä päällesi
Normandian herttuallisen vaipan!"
Kaksi piispoista ripusti sitte hänen hartioilleen
kärpännahkareunusteisen purppurasamettivaipan. Mutta aikamiehelle tehty
kun oli, riippui se raskaana lapsiparan olkapäillä ja lepäsi syvissä
laskoksissa lattialla. Arkkipiispa pani sen jälkeen kultaisen kruunun
hänen pitkäkiharaiseen päähänsä. Kruunu oli kumminkin niin väljä, että
herra Eerikin täytyi panna kätensä väliin, pysyttääkseen sitä kyllin
ylhäällä. Viho viimeiseksi tuotiin pitkä, suora, kaksiteräinen miekka,
joka pantiin hänen käteensä juhlallisella kehoituksella käyttämään
sitä aina oikeuden voimassa pitämiseksi. Oikeastaan se olisi ollut
vyötettävä vyötäisille, niin että se olisi riippunut sivulla. Mutta tuo
suuri kalpa oli niin paljo pikku herttuata pitempi, että hänen täytyi
kurottaa kättänsä ylettyäkseen edes sen kahvaan.
Tämän jälkeen piti hänen palata valtaistuimelle takaisin, mikä ei
käynyt vaikeuksitta, sillä niin sälytetty hän oli. Mutta Osmond
kantoi hänen vaippansa laahosta, herra Eerikki piteli kruunua hänen
päässään ja itse piti hän tukevasti miekkaa, vaikka Harcourtin kreivi
tarjoutui kantamaan sitä hänen puolestaan. Rikhard nostettiin nyt ylös
valtaistuimelleen, ja sitte seurasi uskollisuuden lupaukset. Allan,
Bretagnen herttua, oli ensimmäinen, joka taivutti polvensa hänen
edessään. Käsi nuoren isäntänsä kädessä vannoi hän olevansa hänen
miehensä, tottelevansa häntä ja täyttävänsä läänitysvelvollisuutensa
Bretagnen herttuakunnan edestä. Sitä vastoin Rikhard vannoi olevansa
hänen hyvä herransa ja suojelevansa häntä kaikilta vihollisilta. Sitte
seurasi Bernard Tanskalainen ja monta muuta. Kaikki toistivat saman
uskollisuudenvalan, sill'aikaa kun heidän isoja, karkeita käsiään
ympäröi lapsen pienet pehmoiset sormet. Moni ystävällinen ja lemmekäs
silmä kiintyi osanotolla orpopoikaan. Moni tyly ääni vavahti valaa
tehdessä liikutuksen murtamana. Moni urhoollinen, sotaisa sydän tunsi
surun ja kaipauksen angervoa murhatun isän vuoksi. Rajuimpiakin
myrskyjä pohjoisilla merillä kestäneiden miesten ahavoittuneita
poskia pitkin vierivät nyt viljavat kyynelet, kun he kumartuivat tuon
isättömän pojan eteen, jota he rakastivat sekä hänen uljaan isoisänsä
että urhoollisen ja hurskaan isänsä vuoksi. Oli harva normanni, jonka
sydän ei olisi hehkunut melkein isällistä rakkautta koskettaessaan
nuoren herttuansa pikku kätösiä.
Uskollisuudenlupaus-menot kestivät kauan, ja niin toimitukseen
kiintynyt ja liikutettu kuin Rikhard alussa olikin, alkoi häntä
kuitenkin pian kovasti väsyttää. Kruunu ja vaippa olivat raskaat.
Uusia kasvoja seurasi lakkaamatta kuin loppumattomassa unelmassa. Tuo
alituinen samojen sanojen toisteleminen kävi uuvuttavaksi. Hän tuli
uniseksi, hän ikävöitsi saada hypätä seisoalleen ja nojautua oikealle
tahi vasemmalle, taikka virkkoa jotain muuta kuin tuon yksitoikkoisen
kaavan sanoja. Kerran haukotteli hän oikein juurta jaksain, mutta
näki silloin niin tuiman sävyn Bernardin ankarilla kasvoilla, että
hän täydellisesti valveutui useiksi minuuteiksi. Sitte istui hän
taas ihan suorana ja otti seuraavan vasallin vastaan yhtä suurella
huomaavaisuudella kuin mitä ensimmäiselle oli osoittanut. Mutta hän
katsoi rukoilevasti herra Eerikkiin, aivan kuin kysyäkseen, eikö jo
kohta olla lopussa. Viimein tuli loitompaa vapaaherrojen keskestä eräs,
jota nähdessään Rikhard hiukan elpyi. Se oli poikanen, vain paria
vuotta häntä vanhempi, noin kymmenvuotias. Hänellä oli miellyttävät,
tummanväriset kasvot, musta tukka ja eloisat mustat silmät, jotka
ystävällisyyden ja kunnioituksen välisellä ilmeellä katselivat pikku
herttuan viehättyneitä kasvoja. Rikhard kuulosti innokkaasti hänen
nimeään. Hän tunsi itsensä ihan tuon lapsellisen äänen virkistämäksi,
kun se lausui: "Minä, Alberic de Montémar, olen läänitysmiehesi ja
vasallisi linnani ja Montémarin vapaaherrakunnan puolesta Epten
varrella." Kun Alberic poistui, seurasi Rikhard häntä katseellaan niin
kauas kuin taisi.
Vihdoin loppuivat uskollisuudenlupaukset. Rikhard olisi tahtonut
mieluimmin juosta porhaltaa koko matkan palatsille päästäkseen
irtautumaan väsymyksestään, mutta hänen oli taas täytymys kulkea
verkalleen juhlakulkueen etunenässä. Ja vielä linnan saliin
päästyäänkään eivät vastukset olleet lopussa, sillä sinne oli laitettu
upi-uhkea juhla-ateria. Hänen täytyi nyt istua samalla korkealla
tuolilla, jolla hän muisti isänsä polville kiivenneenä istuneensa
viime jouluna koko sen ajan, kun vapaaherrat istuivat vieraspöydässä
vakavasti keskustellen. Rikhardin suurimpana lohdutuksena tällä
kertaa oli katsella Osmond de Centevilleä ja Alberic de Montémaria,
jotka muiden nuorukaisten kera, jotka eivät olleet vielä saaneet
ritarilyöntiä, palvelivat pöydässä istujia. Viimein väsyi hän niin
perinpohjin, että vaipui sikeään uneen suuren tuolinsa nurkkaan. Tästä
heräsi hän säpsähtäen Harcourtin Bernardin karkeasta äänestä, millä
tämä käski häntä heräämään, sanoakseen jäähyväiset Bretagnen herttualle.
"Lapsi raukka", sanoi herttua Allan, kun Rikhard unen pöpperössä kohosi
pystyyn, "hän on ihan uuvuksissa pitkästä päivätyöstään. Pidä hänestä
hyvää huolta, kreivi Bernard. Sinä olet hyvä ja uskollinen hoitaja,
vaikka hieman karkea noin pienelle lapselle. Vai niin, nuori herttuani,
te punastutte kun teitä sanotaan pikku lapseksi. Pyydän anteeksi, sillä
huomaan teissä olevan miehen alun. Ja kuulkaas, Normandian Rikhard,
minulla tuskin on syytä rakastaa sukuanne. Tuskinpa luullakseni Kaarlo
Yksinkertaisellakaan oli oikeutta tehdä meitä, vapaita bretagnelaisia,
ahnaan pohjoismaalais-merirosvosuvun läänityksenalaiseksi. Herttua
Rolfin ylivallalle ei isäni koskaan antanut uskollisuudenlupaustaan,
enkä minäkään herttua Vilhelmin pitkälle miekalle. Minä annoin sen
hänen jalomielisyydelleen ja ylevyydelleen ja nyt annan sen sinun
vähäväkisyydellesi ja hänen jalolle muistolleen. En epäile, jottei tuo
arka frankki Ludvig, jonka isäsi auttoi jälleen valtaistuimelleen,
yrittäisi käyttää sinun nuoruuttasi ja kykenemättömyyttäsi hyväkseen.
Jos niin kävisi, muista, että sinulla ei ole luotettavampaa ystävää
kuin Bretagnen Allan. Jää hyvästi tällä kertaa, nuori herttuani!"
"Hyvästi, hyvästi, jalo herra", sanoi Rikhard ja ojensi mielellään
kätensä ystävälliselle vasallille sekä seurasi häntä katseellaan, herra
Eerikin saattaessa herttuata salista.
"Kauniita sanoja, mutta minä en luota bretagnelaiseen", mutisi Bernard,
"viha on syöpynyt syvälle heihin."
"Hänen pitäisi tietää, mitä tuo ranskalainen kuningas hautoo
mielessään," sanoi Rainulf de Ferrières. "Hän kasvatettiin yhdessä
kuninkaan kanssa heidän molempain ollessa maanpakolaisina Ethelstanin
hovissa Englannissa."
"Niin, ja sekä Ludvig että Allan saavat kiittää herttua Wilhelmiä
siitä, etteivät vielä tänäkin päivänä ole maanpakolaisina. Nytpä
nähdään, kummanko kiitollisuus on suuremman arvoinen, frankinko vai
bretagnelaisen. Luulen vain, että parasta on luottautua tuohon vanhaan
pohjoismaalaiseen urhoollisuuteen."
"Niinpä lie, mutta mitäpä se pohjoismaalais-urhoollisuuskaan
ilman rahoja saapi aikaan? Kuka tietää, mitä löytyy herttuan
rahastohuoneessa?"
Syntyi neuvottelu matalalla äänellä ja ensimmäinen, mitä Rikhard tämän
perästä saattoi selvästi käsittää, oli että eräs ritari piti ylhäällä
hopeavitjoja ja avainta sanoen ne löydetyn herttuan povelta. Hän oli
tallettanut ne, otaksuen niiden johtavan johonkin tärkeään paikkaan.
"Ah niin", sanoi Rikhard vilkkaasti, "minäpä tiedän sen. Hän sanoi sen
olevan kalleimman aarteensa avaimen."
Normannilaiset kuuntelivat tätä suurella mieltymyksellä, ja päätettiin,
että muutamat luotettavimmista herroista, niinkuin Rouenin arkkipiispa,
Jumiègesin apotti Martti ja Harcourtin kreivi, lähtisivät heti etsimään
tätä kallisarvoista aarretta. Rikhard seurasi heitä ahtaita, jyrkkiä
kiviportaita myöten tuohon suureen, hämärään huoneesen, jossa hänen
isällänsä oli ollut tapana nukkua. Vaikka ruhtinaan makuukammari,
oli siellä tuiki vähän huonekaluja. Matala, uutimeton vuode, risti
jalustassaan päänalaisen vieressä, yksinkertainen pöytä, muutamia
tuoleja ja kaksi isoa arkkua olivat kaikki mitä siellä löytyi.
Harcourt koetti nostaa toisen arkun kantta. Se ei ollut lukittu;
havaittiin sen olevan täynnä käytettyjä pitovaatteita. Hän meni
toiselle, joka oli pienempi, taidokkaammasti leikelty ja koristettu
kauniilla rautakiskoilla. Se oli lukossa, ja kun pantiin avain
lukkoon, huomattiin sen käyvän, kierrettiin ympäri ja lukko aukesi.
Normannilaiset jalosukuiset tunkeutuivat kiivaasti katsomaan herttuansa
suurinta aarretta.
Siellä oli kaapu tummasta villakankaasta ja yksi pari sandaaleja,
semmoisia kuin munkit Jumiègesin luostarissa pitivät.
"Haa! Tässäkö kaikki? Mitä se olikaan, kun sanoit, lapsi," huudahti
Harcourtin kreivi pikaisesti.
"Hän sanoi minulle sen olevan suurimman aarteensa", toisti Rikhard.
"Ja niin se olikin!" lausui apotti Martti. Ja sitte kertoi tuo kelpo
apotti heille kertomuksen, jonka jotkut heistä jo osaksi tunsivat.
Noin vuotta viisi tahi kuusi takaperin oli herttua Wilhelm metsästänyt
Jumiègesin lähimetsässä. Silloin oli hän äkkiä tullut tuon vanhan
luostarin luo, jonka merikuningas Haakon kolme- tai neljäkymmentä
vuotta sitte oli hävittänyt raunioiksi. Kaksi ijäkästä munkkia
alkuperäisestä veljeskunnasta eleli vielä siellä ja tulivat nyt esiin
tervehtiäkseen herttuata ja tarjotakseen hänelle vierasvaraisuuttaan.
"Niinpä niin", sanoi Bernard, "ja minä muistan vielä hyvästi heidän
leipänsä. Kysäsimme, oliko se petäjän kuoresta leivottua, kuten
heimolaistemme Norjassa."
Wilhelm, ollen raju ja ajattelematon nuorempana ollessaan, kääntyi
inholla tästä viheliäisestä ruuasta, heitti muutamia kultarahoja
vanhoille munkeille ja nelistätti edemmäksi jatkaakseen metsästystään.
Tämän kestäessä jäi hän sattumalta yksikseen ja yhdytti metsäsijan,
joka heitti hänet maahan hevosen selästä, tallasi ja jätti hänet
taintuneena ja pahasti vahingoittuneena makaamaan tanterelle. Tässä
tilassa löysivät hänet seuralaisensa ja kantoivat takaisin raunioille,
ne kun olivat läheisin turvapaikka. Molemmat munkkivanhukset
vastaanottivat hänet halpaan asuntoonsa ilomielellä. Heti kun herttua
taas tuli tuntoihinsa, pyysi hän hartaasti anteeksi ylpeyttään ja
sitä ylenkatsetta, mitä oli osoittanut köyhyydelle ja kärsivälliselle
itsensäkieltäymykselle, joita hänen olisi pitänyt kunnioittaa.
Wilhelm oli aina ollut mies, joka valitsi hyvän ja hylkäsi pahan. Mutta
tämä onneton sattuma ja sitä seuraava pitkällinen sairaus teki hänestä
vielä syvämietteisemmän ja vakavamman. Suurimpana päämääränään oli
hänellä valmistautua kuolemaa ja ijankaikkisuutta varten; maallisia
asioitaan, sotiaan ja ruhtinaallista komeuttaan mietti hän vähemmän.
Hän rakennutti uudestaan tuon vanhan luostarin, antoi sille runsaasti
lahjoja ja lähetti noutamaan Martin Ranskasta sen apotiksi. Parhaimpana
ilonaan oli hänellä rukoilla siellä, keskustella apotin kanssa ja
kuulla hänen lukevan raamattua. Hän katsoi ajalliset asiansa sekä
arvolleen kuuluvan komeuden ja ulkopuolisen loiston niin suureksi
kiusaukseksi, että hän kerran oli tullut apotin luokse hartaasti
pyytäen saada jättää ne syrjään ja tulla veljeskunnan jäseneksi. Mutta
Martti oli kieltäytynyt vastaanottamasta hänen munkkilupaustaan.
Sanoi, ettei hänellä ollut oikeutta laiminlyödä tahi luopua niistä
velvollisuuksista, jotka kuuluivat sille paikalle, johon Jumala oli
hänet asettanut. Olisi synti jättää asema, jota oli pantu suojelemaan.
Hänelle viitoitettu tie palvella Jumalaa oli siinä, että käyttäisi
oikeutta kansansa keskuudessa sekä valtaansa hyvän suojelemiseen ja
ylläpitämiseen. Vasta sitte, kun olisi toimittanut määrätyt tehtävänsä
ja poikansa olisi kylliksi vanha täyttääkseen hänen paikkansa
hallitusmiehenä, saisi hän luopua ulkonaisista velvollisuuksistaan,
jättää maailman pauhaavat taistelut ja etsiä turvapaikkaa luostarissa.
Tämän rauhaisan pakopaikan toivossa oli Wilhelmillä ollut ilonsa
säilyttää aarteenaan tuota karkeata, halvannäköistä vaatetusta.
Sitä toivoi hän kerran saavansa pitää rauhassa ja pyhitetyssä
yksinäisyydessä.
"Ja, oi! mun jalo herttuani!" huudahti Martti apotti hyrskähtäen
itkemään lopettaessaan kertomuksensa. "Herra on ollut sangen armollinen
sinua kohtaan! Hän on ottanut sinut kotiinsa lepoon paljoa ennen kuin
uskalsit toivoakaan."
Verkalleen ja hiljaisten, juhlallisten tunteiden valtaamina poistuivat
normannilaiset herrat huoneesta. Rikhard, jonka he näyttivät milt'ei
unhottaneen, meni portaille etsiäkseen tietä siihen huoneesen, jossa
hän oli edellisen yön viettänyt. Ei ollut hän monta askelta ottanut,
kun kuuli Osmondin äänen lausuvan: "tulkaa tänne, hyvä prinssi". Hän
katsahti sinne päin, näki valkoisen myssyn eräässä aukiolevassa ovessa
vähän matkan päässä ylempänä, syöksyi yhdellä harppauksella sinne ja
lensi Astrida rouvan avattuun syliin.
Kuinka iloinen hän olikaan saadessaan nyt istua hänen polvillaan ja
painaa uupuneen päänsä hänen rintaansa vasten puhjetessaan raukealla ja
unisella äänellä puhumaan: "Voi, rouva Astrida! Minä olen hyvin, hyvin
väsynyt Normandian herttuana olemiseen!"
Neljäs luku.
Normandian Rikhard oli hyvin utelias saamaan enempi tietoja tuosta
pikku pojasta, jonka oli nähnyt vapaaherrainsa joukossa.
"Ah, Montémarin nuori vapaaherra", sanoi herra Eerikki. "Tunsin
hyvästi hänen isänsä, hän oli urhokas mies, vaikk'ei vereltään
pohjoismaalainen. Hän oli pantu rajain vartijaksi Epten varrelle ja
surmattiin isänne sivulla eräässä maahankarkauksessa, jonka Contenin
kreivi teki samaan aikaan kun te synnyitte, prinssi Rikhard."
"Mutta missä hän asuu? Enkö mä saa häntä enää nähdä?"
"Montémarin linna on Epten rannalla, alueella, jota ranskalaiset
vääryydellä vaativat omakseen, vaikka se kuuluu Normandiaan. Hän elää
siellä äitineen, ja ellei hän ole vielä lähtenyt kotimatkalleen, saatte
heti häntä tavata. Osmond, mene sinä ottamaan selkoa nuoren Montémarin
asunnosta. Sano, että herttua haluaa nähdä häntä."
Rikhardilla ei ollut koskaan ollut samanikäistä leikkitoveria. Hänen
intonsa saada tavata Alberic de Montémaria oli siis suuri. Hän seisoi
koko ajan ikkunassa ja näki viimein Osmondin tulevan linnan pihaan
sivullaan noin kymmen vuotias poika. Heidän perässään kulki vanha,
harmaahapsinen hovimestari, koristettuna kultavitjoilla, joiden tuli
osoittaa hänen olevan seneschallin eli voudin jossain linnassa.
Rikhard riensi ovelle häntä vastaan ja ojensi innokkaasti kätensä.
Alberic paljasti mustat, kiiltävät hiuksensa, kumarsi syvään ja
miellyttävästi. Mutta sitte jäi hän paikalleen, aivan kuin ei olisi
oikein tietänyt, mitä nyt oli tehtävä. Tästä ujostui Rikhardkin, ja nuo
kaksi poikaista seisoivat katsellen toisiaan saamattomina. Helposti
huomasi heidän olevan eri rotua, niin erilaiset olivat nuoren herttuan
siniset silmät, kullankeltainen tukka ja vaalakat kasvot verrattuina
ranskalaisen vasallinsa mustiin, tulisiin silmiin ja öljypuunruskeihin
poskiin. Vaikka tämä oli kahta vuotta vanhempi, oli hän tuskin
Rikhardia pitempi, eikä hänen solea, notkea ja nuortea vartalonsa
edellyttänyt vastaisen varalta yhtä paljon voimaa kuin Rikhardin
pyörevät jäsenet ja leveä rinta. Ne sitä vastoin näyttivät jo nyt
ennustavan hänelle yhtä voimakasta vartaloa kuin oli isoisällään Jaarli
Rolfilla, joka oli saanut liikanimen Gånge-Rolf, (Kävelijä-Rolf), koska
mikään hevonen ei voinut häntä kantaa.
Muutamia minuutteja seisoivat pikku herttua ja nuori vapaaherra
katsellen toisiaan sanaakaan virkkamatta. Asia ei parannut siitäkään,
että herra Eerikki lausui: "No hyvä prinssi, tässä hän nyt on. Eikö
teillä olekaan sen enempää haastamista?"
"Lapset kainostelevat", sanoi rouva Astrida nähdessään, miten molemmat
punastuivat. "Onko rouva äitinne tervennä, nuori herraseni?"
Alberic punastui yhä enemmän, kumarsi tuolle vanhalle
pohjoismaalaiselle rouvalle sekä vastasi pikaisesti ja matalalla
äänellä ranskaksi: "Min' en osaa puhua pohjoismaalaisten kieltä."
Rikhard, iloisena kun sai jotain sanottavaa hänkin, käänsi Astrida
rouvan sanat. Heti vastasi Alberic auliisti ja kohteliaasti, että
hänen äitinsä voi hyvin, ja hän kiitti jaloa Dame de Centevilleä
-- ranskalainen arvonimi, joka helähti uudelta ja oudolta Astrida
rouvan korvissa. Sitte oli taas entinen pula edessä, kunnes rouva
Astrida virkkoi: "Viekää hänet mukananne ulkosalle, prinssi Rikhard,
ja näytelkää hälle hevosia tallissa tai koiria tahi mitä hyvänsä
löytänettekin."
Rikhard ei ollut hidas tottelemaan, ja he menivät linnan pihaan Rolfin
tornin viereen. Raikkaassa ilmassa karkosi kainous tipotiehensä.
Rikhard näytti omaa pikku hevostaan ja Alberic kysyi, osasiko hän
hypätä satulaan asettamatta jalkaa jalustimeen. Ei, Rikhard ei osannut
tuota temppua, eikä Osmondkaan ollut nähnyt sitä tehtävän, sillä
ranskalaisen ritariston urheilut ja näppäryydet olivat vielä miltei
aivan outoja Normandiassa.
"Osaatkos sinä?" kysyi Rikhard, "ja etkö tahtoisi näyttää meillekin?"
"Omalla hevosellani minä kyllä sen osaan", sanoi Alberic, "sillä
Bertrand ei salli minun nousta muulla lailla ratsaille. Mutta
koetanmahan teidänkin hevosella, jos niin haluatte, hyvä prinssi."
Rikhardin pony talutettiin pihalle. Alberic tarttui toisella kädellään
sen harjaan ja oli yhdellä hyppäyksellä selässä. Osmondilta ja
Rikhardilta pääsi kummaltakin äänekäs ihmettelyn huudahdus.
"Mitä joutavia, tämähän nyt ei ole mitään", sanoi Alberic kainosti.
"Bertrand sanoo, jotta tämä ei ole niin mitään. Hän, vielä nuori
ja notkea ollessaan, hyppäsi satulaan tällä lailla aivan täysissä
sotatamineissa. Minun pitäisi toki suorittaa hyppy paljoa paremmasti."
Rikhard pyysi saada oppia hänkin konstin ja Alberic toisti hyppäyksen.
Sitte piti Rikhardin yrittää, mutta hevosen kärsivällisyys näytti
loppuneen. Alberic sanoi opetelleensa isolla puuhevolla ja
harjoitelleensa suurella susikoiralla. Senpä vuoksi Rikhardkin
jätti opettelun toiseen kertaan. Kuleskeltuaan vielä hetkisen
pihassa, kiipesivät he sitte kieruportaita tornin ylimmäiselle
harjalle. Sieltä näkivät he huoneenkattoja Rouenista jalkainsa alla
ja Seinevirran, kuinka se toisella haaralla kimalteli ja leveni
merta kohti kulkiessaan, ja toisella taholla taas kapeni siniseksi
nauhaksi luikerrellessaan kautta Normandian vehreiden tasankojen.
He nakkelivat alas piikiviä ja saviruukin muruja, saadakseen kuulla
niiden maahan putoavan, koettelivat kumpiko uskalsi olla reunimaisna
rintavarustuksella ilman että päätä olisi pyörryttänyt. Rikhard oli
vallan mielihyvissaän huomatessaan uskaltavansa mennä reunemmalle.
Hän alkoi kertoella Astrida rouvan tarinoita Norjan äkkisyvänteistä
ja jyrkistä tuntureista, joilla tämän, nuorena tyttönä ollessaan, oli
ollut tapana kapuilla joka paikassa kaiten karjaa pitkinä, valoisina
kesäpäivinä. Kun pojat sitte tulivat saliin päivälliselle, olivat he
niin tuttavallisia kuin olisivat tunteneet toisensa ilmasen ikänsä.
Päivällinen oli laitettu komeimman mukaan, ja Rikhardin täytyi kuten
ennenkin istua suuressa nojatuolissa. Toisella sivullaan oli vanha
Harcourtin kreivi, toisella hänen lohdutuksekseen Astrida rouva.
Päivällisen jälkeen nousi Alberic de Montémar sanoakseen jäähyväisensä,
hänen kun piti vielä tänä iltana ratsastaa puolimatkaan kotiinsa.
Kreivi Bernard, joka koko syöntiajan oli silmäillyt häntä tarkkaavasti
tuuheiden kulmakarvojensa alta, kääntyi tässä tuokiossa Rikhardiin,
jota hän muutoin tuskin milloinkaan puhutteli. "Kuuletteko,
hyvä prinssi, mitä sanoisitte, jos saisitte nuoren vapaaherran
toveriksenne?" sanoi hän.
"Jottako hän jäisikin meille?" huudahti Rikhard innokkaasti. "Voi
kiitos, herra kreivi -- saapiko hän ...?"
"Te olette herra täällä."
"Alberic, kuule!" huusi Rikhard, ponnahtaen alas korealta tuoliltaan
kiiruhtaakseen hänen luokseen. "Etkö tahdo jäädä luokseni ja tulla
veljekseni ja toverikseni?"
Alberic katseli alas kahden vaiheilla.
"Voi, sano jotta tahdot! Saat hevosia, koiria ja ajohaukkoja ja minä
pidän sinusta miltei yhtä paljon -- kuin Osmondista. Oi jää luokseni,
hyvä Alberic?"
"Minun täytyy totella teitä, prinssini", sanoi Alberic, "mutta --"
"No, nuori ranskalainen, ann' tulla", sanoi Bernard. "Ei mitään muttia,
puhu suoraan suusi puhtaaksi kuni normanni, jos sinussa on miestä niin
tekemään."
Tämä karkea puhuttelu näytti antavan nuorelle vapaaherralle
mielenmalttinsa. Hän katsoi ujostelemattomin ja avonaisin katsein tuon
vanhan tanskalaisen tuimiin kasvoihin sanoessaan: "Haluaisin mieluummin
täältä lähteä kuin tänne jäädä."
"Haa! ettekö tahdo palvella ruhtinastanne?"