E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
PIKKU HERTTUA
eli
RIKHARD PELKÄÄMÄTÖN
Kirj.
MISS YONGE
Suomentanut
Uuno Helve
Porvoossa,
Werner Söderström,
1897.
Ensimmäinen luku.
Eräänä kirkkaana syyspäivänä, ajassa takaperin aina vuoteen 943, oli
Bayeuxin linnassa Normandiassa kova kiire ja hälinä.
Sali oli suuri ja matala. Sen kaareva katto lepäsi lyhyiden, paksujen
patsaiden kannattamana, melkein kuin salapyhäkkö jossain vanhassa
tuomiokirkossa. Muurit olivat paksut ja lasittomat ikkunat tuiki
pienet sekä kiinnitetyt niin syvälle muuriin, että ikkunakomero oli
tarpeeksi leveä estääkseen sadetta huoneesen tunkeutumasta. Ja jospa
sitä olisi sisään tunkeutunutkin, ei siellä ollut mitään, joka olisi
voinut turmeltua, sillä seinät olivat karkeaksi hakatusta kivestä ja
lattia tiilestä. Tämän ison, pimeän huoneen molemmissa päissä paloi
suuri tuli, mutta mahtavan tulisijan päällä ei ollut savutorvea.
Siksi kierteli savu hitaasti ympäriinsä kaarevan katon alla paksuina
valkoisina pilvinä, kasvattaen yhä nokikerrosta, mikä teki salin
entistään pimeämmäksi.
Salin alapäässä palava tuli oli paljoa suurempi ja kuumempi kuin
toinen. Sen lieskassa riippui isoja mustia kattiloita ja ympärillä
askaroitsi palvelijoita, miehiä ja naisia. Heidän poskensa hohtivat
punaisina ja paljaat käsivarret olivat nokiset, kun he siinä häärivät
pitkine rautakoukkuineen, saviastioineen ja pannuineen. Salin
yläpäässä, joka oli kolmea askelmaa korkeammalla muuta lattiaa,
toimielivat toiset palvelijat. Kaksi nuorta tyttöä ripotteli
lattialle tuoreita kuusenhavuja. Miehet laativat karkeista laudoista
kannatinliepojen päälle pitkää pöytää. Tälle järjestivät he sitte
hopeamaljoja, juomasarvia ja puulautasia.
Useimpia vieraita varten pantiin penkit, mutta ihan pöydän edessä,
kunniapaikalla, komeili korkea tuoli. Sen karkeihin ristijalkoihin
ja käsinojiin oli taidokkaasti leikelty leijonan päitä ja jalkoja.
Tuolin edessä oli puiseva puujakkara ja samalla kohdalla pöydällä
seisoa sojotti suuri hopeakolpakko. Tämä oli kerrassaan sirompaa tekoa
kuin muut, runsaasti somisteltu kaikenmoisilla kuvioilla, niinkuin
viinirypäleillä ja lehdillä sekä pikkuisilla viininjumalan seuraajilla
eli pukinkoipisilla pojilla. Jos se olisi voinut kertoa historiansa,
olisi se varmaan ollut merkillinen. Malja oli näet tehty aikoja sitte
vanhaan roomalaisten aikaan ja muuan pohjoismaalainen merirosvo oli
tuonut sen ryöstösaaliinaan Italiasta.
Kaiken tämän toiminnan näyttämöltä toiselle liikkui muhkea, ijäkäs
nainen. Hänen pitkät vaaleat tuskin vielä harmaantuneet hiuksensa
olivat käärityt pään ympäri valkean myssyn sisään, joka oli solmittu
nauhalla leuan alta. Hänellä oli pitkä, lattiaa viiltävä tumma hame
laajoine, riippuville hihoineen sekä paksut kultaiset korvarenkaat ja
kaulanauha. Kukaties nämä viime mainitut olivat samoilta seuduilta
kotoisin kuin kolpakkokin. Hän jakeli käskyjä palvelusväelle, piti
silmällä sekä ruuanlaittoa että pöydän järjestämistä ja neuvotteli
vanhan hovimestarin kanssa. Silloin tällöin vilkasi hän ulos ikkunasta
hiukan levottomana ikäänkuin olisi odottanut jotakin. Lopulta alkoi
hän puhua pelkäävänsä, etteivät viipyvät pojat tulisi ajoissa kotiin
otustensa kanssa herttua Wilhelmin illalliseksi. Mutta samassa katsahti
hän ylös tyytyväisenä, sillä muutamia metsästystorven toitahduksia
kuului äkkiä sekä heti perästä kepeiden, rajujen askelten kapsetta.
Tuossa tuokiossa syöksyi saliin noin kahdeksan vuotias poikanen. Hänen
kasvonsa ja suuret siniset silmänsä säteilivät voimaa, terveyttä ja
eloisuutta ja vaaleanruskeat hiuksensa hulmusivat pään ympärillä, kun
hän juoksi esiin heiluttaen jousta kädessään ja huutaen innoissaan:
"Minä sen ammuin, se oli minun laukaukseni, joka osui! Kuuletteko,
rouva Astrida? Se on hirvi, joll'on kymmenen haaraa sarvissa, ja minä
ammuin sitä kaulaan."
"Tekö, prinssi Rikhard; tekö sen tapoitte?"
"Eikä mitä, minä ammuin vain ensi laukauksen. Osmondin nuoli se oli,
joka kävi sen silmään ja -- katsokaa vaan rouva Astrida -- se tuli
tällä lailla metsän lävitse ja minä seisoin jousineni melkein näin
suuren jalavan alla, kas näin" --. Ja Rikhardin piti juuri ruveta
näyttämään koko hirvenkaato-kohtausta, mutta Astrida rouvalla oli
liian kiire voidakseen kuunnella. Sen vuoksi keskeytti hän poikasen
kiihkeällä kysymyksellä: "Onko riista tuotu kotiin"?
"Walter tulee sen kanssa. Mull' oli pitkä nuoli." -- Samassa tuokiossa
nähtiin kookkaan metsästäjän otuksineen astuvan sisään. Rouva Astrida
riensi häntä vastaan antamaan käskyjään. Pikku Rikhard seurasi häntä
kaiken aikaa ja selitti niin tulisesti, kuin jos rouva todellakin olisi
häntä kuunnellut. Hän kuvasi miten hän itse ampui, miten Osmond ampui,
miten eläin hypähti ja mitenkä se kaatui. Ja sarvien haaroja luetellen,
lopetti hän aina näin: "Jopa tätä pätii isälle kertoa! Luuletteko hänen
kohta tulevan?"
Sill'aikaa astui saliin kaksi miestä, toinen noin viidenkymmenen
ikäinen ja toinen noin kahdenkymmenenkahden. Molemmat olivat puetut
yksinkertaiseen nahkaiseen metsästyspukuun ja vyötetyt leveillä
kirjo-ompeleisilla vöillä, joissa riippui puukko ja metsästystorvi.
Vanhempi oli harteva, päivettynyt, punakka ja muodoltaan hieman ankara.
Nuorempi oli solea, isokasvuinen ja vilkas, kirkkaine, terävine,
harmaine silmineen ja iloisine, hilpeine hymyilyineen.
Miehet olivat Astrida rouvan poika vapaaherra Eerikki de Centeville
ja hänen pojanpoikansa Osmond. Näiden huostaan oli Normandian herttua
Wilhelm uskonut ainoan lapsensa Rikhardin kasvatettavaksi.
Pohjolassa oli aina tapana jättää nuoret prinssit tällä tavoin
jonkun uskollisen vasallin huostaan, sen sijaan että ne olisi kotona
kasvatettu. Syynä minkä tähden herttua Wilhelm oli valinnut vapaaherra
de Centevillen poikansa kasvatusisäksi oli, että herra Eerikki
äitineen puhui ainoastaan tuota vanhaa pohjoismaalaista kieltä, jota
hän halusi nuoren Rikhardin oppivan hyvin ymmärtämään. Normannit
herttuakunnan toisissa osissa sitä vastoin olivat unohtaneet oman
kielensä ja ruvenneet käyttämään kieltä, mitä siihen aikaan kutsuttiin
_Languéd'oui_, ja mikä saksan ja latinan välinen kieli oli ensimmäisenä
alkuna ranskankielelle.
Herttua Wilhelmiä odotettiin itseään tänään Bayeuxiin poikaansa
tervehtimään, ennenkun lähtisi matkalle ratkaistakseen Flanderin ja
Montreulin kreivien väliset riidat. Tämä oli aiheena Astrida rouvan
suuriin valmistuksiin. Hän ei katsonutkaan, oliko hirvenpaistos,
jota pikku pojan piti käännellä tulessa, kunnollisesti vartaasen
asetettu, kun alkoi toista puuhaa: pukea nuorta Rikhard prinssiä.
Hän vei pojan kanssaan muutamaan linnan ylähuoneesen. Täällä oli
Rikhardilla viimeinkin hyvää aikaa pakinoida metsästysseikkailustaan.
Korkeasukuinen ja ylhäinen kun oli, kampasi ja silitteli rouva Astrida
itse hänen pitkiä, liehuvia kiharoitaan ja kiinnitti hänen tulipunaisen
liivitakkinsa. Tämä ylettyi ainoastaan polveen, jättäen kaulan,
käsivarret ja sääret paljaiksi.
Rikhard pyyteli hartaasti saada kantaa vyöllään lyhyttä,
runsaskoristeista tikaria, mutta tähän ei rouva Astrida ottanut
myöntyäkseen.
"Saanette vielä olla kylläksi tekemisissä teräksen ja tikarin kanssa,
jos elää saatte", sanoi hän, "tarvitsematta alotella ennen aikojaan".
"No se nyt on varma", vastasi Rikhard. "Minua tullaan kutsumaan Rikhard
Sotakirveeksi tahi Urhoolliseksi, sen lupaan teille, rouva Astrida.
Yhtä urhoollisia olemme me nykyajan pojat kuin Sigurd ja Ragnar, joista
te laulatte! Ollappa täällä Normandiassakin lohikäärmeitä voitettavana!"
"Pelkään, että tulette löytämään niitä liiaksikin", sanoi rouva
Astrida. "Pahuudella on lohikäärmeensä täällä ja jokapaikassa, aivan
yhtä myrkylliset kuin konsaan saduissani."
"Niitä vain en säikähdä", sanoi Rikhard, joka ainoastaan puoleksi
käsitti häntä, "jos te vain tahtoisitte antaa mulle tikarin. Mutta
kuulkaas, kuulkaas!" ja hän syöksyi ikkunaan. "Nyt ne tulevat, hei, nyt
ne tulevat! Tuoll'on Normandian lippu."
Onnellinen poika juoksi alas eikä pysähtynyt, ennenkun seisoi pitkien
jyrkkien kiviportaitten juurella, mitkä johtivat linnoitetulle portille.
Sinne tuli myöskin vapaaherra de Centeville poikineen vastaanottamaan
lääniherraansa. Rikhard katsoi rukoilevasti Osmondiin ja sanoi; "Anna
minun pitää hänen jalustintaan." Juoksi sitte riemukkaasti huutaen
esiin, kun kaarevasta porttikäytävästä näyttäytyi iso musta hevonen,
kantaen Normandian herttuan komeata vartaloa. Herttuan purppuraista
liivitakkia kiinnitti vyötäröön muhkea vyö kannattaen tuota tavatonta
asetta, joka oli hankkinut hänelle liikanimen "Pitkämiekka". Hänen
säärensä ja jalkansa olivat verhotut kimmeltävällä teräskankaalla
ja kultaiset kannukset kiiltelivät hänen kantapäissään. Lyhyttä,
ruskeata tukkaa peitti herttuallinen purppuralakki, joka oli koristettu
jalokivisolen kiinnittämällä turkisreunuksella ja höyhentöyhdöllä.
Hänen otsansa oli vakava ja syvämietteinen ja kasvoilla oli sekä surun
että arvokkaisuuden ilme. Tämä johdatti ensi silmäyksellä mieleen, että
hän oli varhain kadottanut nuoren, rakastetun puolisonsa, herttuatar
Emman, ja että monet vaivat ja huolet rasittivat häntä. Mutta toinen
silmäys teki tavallisesti ilahduttavamman vaikutuksen, niin lempeyttä
uhkuvat olivat hänen silmänsä ja niin paljon hyvänsuomaa oli piirteessä
suun ympärillä. Ja mikä hymyily kirkastikaan nyt hänen kasvojaan,
kun sai nähdä pikku Rikhardin ensimmäistä kertaa osoittamassa
kunnioitustaan ritaripoikana, pitämällä jalustinta, kun hän laskeutui
hevosen selästä. Sitte polvistui Rikhard vastaanottaakseen hänen
siunauksensa, mikä aina lapsen kohdatessa vanhempiaan oli tapana.
Herttua pani kätensä hänen päänsä päälle, sanoen: "Jumala armostaan
siunatkoon sinua, poikani." Nostaen hänet syliinsä ja sulkien
rinnoilleen, antoi hän Rikhardin kietoa käsivartensa kaulaansa ja
suudella kerran toisensa perästä. Sitte laski hän hänet taas alas,
herra Eerikin astuessa esiin, taivuttaessa polvensa, suudellessa
ruhtinaansa kättä ja toivottaessa hänet tervetulleeksi linnaansa.
Kävisi liian laveaksi toistaa kaikkia niitä sydämmellisiä ja
kohteliaita sanoja, joita lausuttiin, kuvailla herttuan ja jalon
Astrida rouvan tervehtimistä sekä lääninherransa saattojoukossa
tulleitten vapaaherrojen vastaanottoa.
Rikhardia käskettiin tervehtimään heitä, mutta vaikka hän ojensi
kätensä, vetäysi hän ihan isänsä sivulle, katsellen heitä pelolla ja
kainoudella.
Siellä oli Harcourtin kreivi Bernard, jota nimitettiin
"Tanskalaiseksi", vanukkeisine punatukkineen ja partoineen.
Jälkimäiselle oli harmaa vivahdus antanut oudon, epäluonnollisen värin.
Hänen tuimat ja hurjat silmänsä sädehtivät tuuheiden kulmakarvojen
alla, joista niistäkin toista rumensi miekaniskun poikittain sekä
poskelle että otsalle jättämä leveä tummanpunainen arpi. Tulijoiden
joukossa oli myöskin kookas vapaaherra Rainulf de Ferrières, puettuna
hienoteräsrenkaiseen sotisopaan, joka kalisi hänen kulkiessaan.
Lopuksi tulivat kypäri- ja kilpipukuiset taistelijat, jotka näyttivät
siltä kuin jos herra Eerikin salissa riippuvat sotatamineet olisivat
vironneet henkiin ja astelleet ympäriinsä.
Tulijat asettuivat rouva Astridan vieraspitopöytään, tuo vanha rouva
herttuan oikealle ja Harcourtin kreivi hänen vasemmalle puolelleen.
Osmond leikkasi herttualle ja Rikhard tarjosi hänen lautasensa ja
maljansa. Koko ruokailuajan puhelivat herttua ja hänen vasallinsa
vakavasti matkasta, jolle hankkiusivat, tavatakseen Flanderin kreiviä
Arnulfia eräällä Sommejoen saarella. Tarkoituksena tällä saarella
yhtymisellä oli sovinnon tekeminen, jonka kautta Arnulf suostuisi
hyvittämään ja korvaamaan muutamia Montreuilin Herluinille tekemiään
vääryyksiä.
Jotkut sanoivat nyt olevan paraimman tilaisuuden pakoittaa Arnulfia
luopumaan muutamista rajakaupungeista, joita Normandia jo kauan oli
omakseen vaatinut. Mutta herttua pudisti päätään, sanoen ettei hänen
tullut etsiä etuja omaksi hyväkseen silloin, kun oli kutsuttuna
ratkaisemaan toisten riitoja.
Rikhard väsyi hieman heidän vakavaan keskusteluunsa ja ateria oli
hänestä hyvin pitkä. Mutta vihdoinkin päättyi se, ruokarukous luettiin
ja pöytälaudat kannettiin pois. Kun päivää oli vielä tähteellä, meni
osa vieraita katsomaan hevosiaan, toiset taas tarkastelemaan herra
Eerikin hevosia ja koiria. Jälellä olevat keräytyivät pienempiin
ryhmiin.
Herttualla oli nyt aikaa antautuakseen pikku pojalleen. Rikhard istui
hänen polvellaan ja jutteli sydämmen halulla. Hän kertoi kaikista
huveistaan, kuinka hänen nuolensa oli osunut hirveen tänään, kuinka
herra Eerikki antoi hänen ratsastaa metsälle pienellä ponyllaan ja
kuinka Osmondilla oli tapana ottaa hänet kerallaan uimaan kirkkaassa,
raikkaassa virrassa. Sanoipa hän nähneensä naakan pesiäkin ylhäällä
vanhasta tornista.
Hymyillen kuunteli Wilhelm herttua häntä, näyttäen yhtä innokkaalta
kuulemaan kuin poika kertomaan. "No Rikhard", sanoi hän vihdoin, "eikö
sinulla ole mitään sanottavaa minulle Isä Luukkaasta ja hänen suuresta
kirjastaan? Mitä, eikö sanaakaan? Katsoppa silmiin, Rikhard, ja sano
minulle, mitenkä luvut luistavat?"
"Isä kulta", sanoi Rikhard matalalla äänellä katsellen alas ja leikkien
isänsä vyön solella. "Min' en pidä noista juonikkaista kirjaimista
kellastuneella pergamentilla."
"Mutta tokihan sinä koetat opetteleida niitä tuntemaan, toivon?", sanoi
herttua.
"Koetan, koetan, isä; mutta vaikeita ne ovat ja sanat niin kauhean
pitkiä. Isä Luukas saapuu aina silloin, kun aurinko helottaa
kirkkaimmin ja metsä vihertää kauneimmin, niin ett'en tiedä, kuinka
jaksankaan istua sisällä miettien miettimistään noita mustia koukeroita
ja viiruja."
"Poika poloinen!" sanoi herttua Wilhelm hymyillen.
Tämän yllyttämänä jatkoi Rikhard rohkeammin:
"Ettehän tekään, jalo isäni, osaa lukea?"
"En, valitettavasti suureksi ikäväkseni", sanoi herttua.
"Herra Eerikki ei osaa myöskään lukea, eikä Osmond, eikä joku
toinenkaan. Minkä tähden minun pitäisi sitte istua ja lukea ja
myötänään puristaa sulan pontta aivan kuin olisin mikäkin munkki
prinssin asemesta." Rikhard katsoi isäänsä kasvoihin ja oli allapäin,
ikäänkuin olisi puoliksi hävennyt, että oli pannut isän tahdon
mielevyyden epäilyksen alaiseksi. Mutta ilman tyytymättömyyden sävyä
vastasi herttua:
"Se kyllä on sinusta nyt vaikeata ja ikävää, sitä en ihmettele; mutta
siitä koituu sinulle paljon hyvää vastaisuudessa. Minä antaisin paljo,
jos kykenisin itse lukemaan niitä pyhiä kirjoja, joita nyt saan kuulla
ainoastaan papin esiinlukemina. Mutta sen perästä kun tämä halu minussa
heräsi, ei minulla ollut opetteluaikaa, kuten sinulla nyt."
"Mutta eiväthän ritarit ja jalosukuiset kuuna päivänä opetteleite
lukemaan", uskalsi Rikhard huomauttaa.
"Onko tämä sinun mielestäsi muka syy, jonka vuoksi he eivät lukutaitoa
tarvitseisikaan? Väärässä olet, poikani, sillä Ranskan ja Englannin
kuninkaat, Anjoun, Provencen ja Parisin kreivit, ja vieläpä Norjan
kuningas Hakonkin osaavat kaikki lukea. Sanon sulle, Rikhard, että kun
tehtiin sopimus, jonka kautta kuningas Ludvig sai takaisin Ranskan
valtaistuimen, hävetti minua huomatessani olevani yksi niitä harvoja
kruunun vasalleja, jotka eivät osanneet kirjoittaa nimeään sen alle."
"Mutta kukaan ei ole niin viisas ja hyvä kuin sinä, isä", sanoi Rikhard
ylpeillen. "Sen sanoo herra Eerikki usein."
"Herra Eerikki rakastaa ruhtinastaan liiaksi, huomatakseen hänen
vikojaan", sanoi herttua. "Mutta paljoa parempi ja viisaampi olisin
minä voinut olla, jos minulla olisi ollut semmoiset opettajat kuin
sinulla. Ja tiedä, Rikhard, ei ainoastaan kaikki meikäläiset ruhtinaat
taida lukea, vaanpa Englannissa kuningas Ethelstan tahtoo, että
jok'ainoan jalosukuisen tulee oppia se taito. He harjoittavat lukujaan
hänen omassa palatsissaan, yhdessä hänen veljiensä kanssa, lukien niitä
hyviä kirjoja, joita kuningas Alfred Oikeamielinen on kääntänyt heidän
kielelleen."
"Minä vihaan englantilaisia", sanoi Rikhard nostaessaan päätään
uhkamielinen ilme kasvoillaan.
"Vihaat heitä! Ja minkä vuoksi?"
"Koska murhasivat kavaluudella urhoollisen Ragnar merikuninkaan!
Astrida rouvalla on tapana laulaa hänen kuolinlauluaan, jota hän
lauloi, kun kyykäärmeet pistivät hänet kuoliaaksi ja hän riemuitsi
ajatellessaan, kuinka hänen poikansa tulisivat ja antaisivat korppien
herkutella anglosaksien ruumiilla. Voi, jos minä olisin ollut hänen
poikansa, kuinka olisinkaan kostanut, kuinka olisinkaan nauranut
saadessani hakata maahan noita kavaloita pettureja ja polttaa poroksi
heidän asuntojaan!" Rikhardin silmät salamoivat. Kun hän puhui tuota
vanhaa pohjoismaalaista kieltä, tulvivat hänen sanansa hurjana,
säännöttömänä runosäkeenä, johon muotoon nuo vanhat sankarisadut olivat
sepitetyt. Ehkä hän tietämättään niitä toistelikin.
Wilhelm herttua näytti totiselta.
"Rouva Astrida ei saa laulaa sinulle enää moisia lauluja", sanoi hän,
"jos ne täyttävät mielesi noin kostokkailla ajatuksilla, jotka sopivat
vain Odenin ja Thorin jumaloitsijoille. Ei Ragnar Lodbrok enemmän
kuin hänen poikansakaan ymmärtäneet sen parempaa kuin riemuita tästä
julmasta verikostosta. Mutta me, jotka olemme kristittyjä, tiedämme
velvollisuudeksemme antaa anteeksi."
"Englantilaiset olivat lyöneet ja surmanneet heidän isänsä," sanoi
Rikhard, katsoen kummastuneena ja pahoilla mielin isäänsä.
"Aivan niin, Rikhard, enkä minä moitikaan heitä, sillä olivathan he
juuri semmoisia kuin mekin olisimme olleet, jollei kuningas Harald
Kaunotukka olisi ajanut isoisääsi pois Norjasta. He eivät olleet
saaneet oppia totuutta; mutta meille on sanottu: 'anteeksi antakaat,
niin teille anteeksi annetaan'. Kuuntele tarkasti, poikani: joskin
kansamme tätä nykyä on kristitty, laiminlyödään tämä anteeksiannon
velvollisuus liian usein. Sinä puolestasi elä käyttäydy sillä lailla.
Muista, näitpä milloin tahansa sotalippuumme maalatun tahi kirkoissa
kiveen hakatun ristin, että se puhuu meille anteeksiannosta. Mutta
tästä anteeksiannosta emme saa koskaan nauttia, jollemme anna anteeksi
vihollisillemme. Käsitätkö minua, poikani, ja tahdotko panna sanani
mieleesi?"
Rikhard oli ensin kahden vaiheilla ja vastasi sitte: "Tahdon, isä.
Mutta min'en olisi voinut koskaan antaa anteeksi, jos olisin ollut joku
Ragnarin pojista."
"Voit mahdollisesti sinäkin joutua samaan asemaan, Rikhard", sanoi
herttua. "Jos minä kaatuisin, mikä helposti saattaa tapahtua, jossakin
niistä pikkusodista, jotka pilkkovat tätä onnetonta Ranskaa, niin
muista, mitä nyt sanon sinulle. Panen juhlallisesti velvollisuudeksesi
Jumalaa ja isääsi kohtaan, ettet saa ylläpitää mitään vainoa tahi
vihaa. Kostat minut parhaiten sillä, että kädellä ja sydämmellä
annat vihamiehillesi suurimman näytteen sovinnollisuudestasi. Anna
lupauksesi, että tahdot näin tehdä."
"Kyllä, isä", sanoi Rikhard hiljaa isän sanojen juhlallisen vakavuuden
kukistamana, nojaten päätään hänen poveaan vasten.
Hetkisen äänettömyys syntyi. Rikhard sai vähitellen entisen
eloisuutensa, alkoi sivellä herttuan lyhyttä, käherätä partaa ja
leikkiä hänen kirjaillulla kaulustimellaan.
Tätä tehdessään sattui hänen kätensä hopeavitjoihin. Kun hän nopealla
tempaisulla kiskasi ne esiin, näki hän niissä killuvan hopea-avaimen.
"Ai, mikä tämä on?" kysyi hän innokkaasti. "Mihinkä tämä avain käypi?"
"Suurimpaan aarteeseni", vastasi herttua Wilhelm piilottaessaan taaskin
vitjat avaimineen pukimensa alle.
"Suurimpaan aarteesesiko, isä? Kruunuko se sitte on?"
"Kai sen vielä kerran saat nähdä", sanoi hänen isänsä, pidättäen pikku
kättä liian likeisistä tutkimuksista.
Samassa astui muutamia vapaaherroja takaisin saliin ja herttua ei
joutanut enää kauempaa pakisemaan pikku poikansa kanssa.
Seuraavana päivänä, aamujumalanpalveluksen perästä kappelissa ja
suuruksen syötyä salissa, lähti herttua taas matkalleen. Mutta
Rikhardin jätti hän siihen toivoon, että hän ehkä neljäntoista päivän
päästä palaisi. Saipa hän Rikhardilta lupauksenkin, että olisi hyvin
kohtelias isä Luukkaalle ja totteleisi herra Eerikki de Centevilleä.
Toinen luku.
Eräänä iltana istui Astrida rouva korkealla tuolillaan liesinurkassa
kädessään kehrävarsi, josta hän veteli hienoa, sileätä pellavarihmaa,
värttinän hyrrätessä permannolla. Hänen vastapäätään istui herra
Eerikki nukkuen tuolillaan. Osmondilla oli paikkansa matalalla
rahilla hiillustan vieressä. Hän vuoleksi ja teroitti metsähanhen
sulkia, joidenka nyt piti oppia lentämään toisella tavoin kuin ennen,
helpoittaen terävän nuolen eikä rauhaisan hanhen lentoa.
Linnan palvelijat ja sotamiehet istuivat penkeillä salin toisella
seinustalla ja naiset toisella. Suuri takkavalkea katossa riippuvan
mahdottoman suuren, loimahtelevan lampun kera valaisi salia. Ikkunat
olivat suletut puuluukuilla, koko huone näytti miellyttävältä ja
hauskalta. Kaksi tahi kolme suurta koiraa virutteleikse laiskotellen
valkean edessä, ja niiden keskessä istui Normandian pikku Rikhard.
Milloin silitteli hän niiden leveitä silkkihienoja korvia, milloin
kutkutteli niiden suuria käpäliä Osmondin sulan kärellä tahi avasi
hiljaa unisen silmän. Koira ojensi silloin vaan koipiaan, ilmaisten
vastenmielisyyttään raskaalla örinällä. Pojan silmät olivat koko ajan
hievahtamatta kiinnitetyt Astrida rouvaan, ikäänkuin hän ei olisi
tahtonut hukata sanaakaan tämän tarinasta. Rouva Astrida kertoi, kuinka
Jaarli Rolf Rikhardin isoisä oli purjehtinut Seinen suuhun, ja kuinka
Rouenin arkkipiispa Franco oli tullut häntä vastaan ja jättänyt hänelle
kaupungin avaimet, ja kuinka nuo urhokkaat pohjoismaalaiset eivät
olleet tehneet mitään vahinkoa ainoallekaan Rouenin asukkaalle. Sitte
kertoi hän Jaarli Rolfin kasteesta, ja kuinka tämä niinä seitsemänä
päivänä, joina hänellä oli päällään valkea kastepuku, oli antanut
runsaita lahjoja kaikille herttuakuntansa Normandian arvokkaimmille
kirkoille.
"Mutta kertokaas uskollisuudenlupauksesta!" sanoi Rikhard, "ja kuinka
Sigurd Verikirves heitti nurinniskoin tuon typerän Kaarlo kuninkaan.
Voi kun minä olisin nauranut sitä nähdessäni."
"En, en, prinssi Rikhard", sanoi rouva, "minä en pidä siitä tarinasta.
Se oli ennen kuin pohjan miehet oppivat ritarillisuutta ja hyviä
tapoja, ja raakuus on aina pikemmin painettava unholaan kuin
muisteltava. Ei, tahdon mieluummin kertoa tulostamme Centevilleen ja
mitenkä yksitoikkoisia minusta olivat nämä aukeat tasangot ja leveät,
hiljalleen liukuvat joet, verraten isäni vuonoon Norjassa. Korkeat,
mustat, tummakuusikkoiset kalliot ne sitä ympäröivät ja etäällä näki
lumipeitteisten tunturien taivasta kohti kohouvan. Oi kuinka sinervänä
vesi väreilikään istuessani pitkät kesäpäivät isän venosessa pikku
vuonollamme ja --"
Tässä keskeytettiin äkkiä rouva Astrida kertomuksessaan. Torvi toitahti
linnan portilla. Koirat hyökkäsivät ylös kiivaasti haukkuen. Osmond
ponnahti myöskin ylös, huusi: "kuulkaa!" ja koetteli vaientaa koiria.
Rikhard kiiruhti herra Eerikin luokse, kiivaasti huutaen: "Herätkää,
herra Eerikki, herätkää, isä on tullut! voi joutukaa aukaisemaan
portteja ja laskemaan hänet sisään."
"Hiljaa koirat!" sanoi herra Eerikki, nousten verkalleen ylös, kun
torven toitotuksia toistettiin. "Mene, Osmond, portinvartijan kanssa
katsomaan, onko se, ken tähän aikaan tulee, ystävä vai vihollinen.
Jääkää te tänne, hyvä prinssi", lisäsi hän, kun Rikhard tahtoi juosta
Osmondin perästä. Pikku poika totteli, seisten alallaan, vaikka hänen
jok'ikinen jäsenensä vapisi malttamattomuudesta.
"Tietoja herttualta, luulisin", sanoi rouva Astrida. "Itse hän tuskin
lienee näin myöhäiseen liikkeellä."
"Voi niin, rakas rouva Astrida, se on varmasti hän", sanoi Rikhard.
"Hän sanoi tulevansa pian takaisin. Kuulkaa, kuuluu jo hevosten
poljenta pihalta. Olen varma, että se on hänen musta sotaratsunsa. Enkä
minä ole siellä pitämässä hänen jalustintaan! Voi herra Eerikki, suokaa
minun mennä!"
Herra Eerikki, aina harvapuheinen mies, pudisti vain päätään, ja
samassa tuokiossa kuului askeleita kiviportailta.
Taas tahtoi Rikhard kipaista ulos, kun Osmond samassa palasi
kasvoillaan ilme, joka heti ensi silmäyksellä osoitti, että joku
onnettomuus oli tapahtunut. Mutta kaikki mitä hän virkkoi oli vaan:
"Harcourtin kreivi Bernard ja vapaaherra Rainulf de Ferrières." Sitte
astui hän sivulle antaakseen tulijoille tietä.
Rikhard pysähtyi keskelle salia pettyneenä. Herra Eerikkiä tahi
muitakaan salissa olijoita tervehtimättä astui Harcourtin kreivi
Rikhardin luokse, taivutti polvensa hänen edessään ja sanoi
murtuneella, syvästi liikutetulla äänellä: "Rikhard, Normandian
herttua, olen sinun läänityksenalaisesi ja uskollinen vasallisi." Sitte
nousi hän ylös ja sill'aikaa, kuin Rainulf de Ferrières suoritti samat
temput, peitti tuo vanha mies kasvonsa ja itki ääneensä.
"Voipiko asiat olla niin käsin", sanoi vapaaherra de Centeville.
Saatuaan Ferrièreltä vastineeksi surumielisen silmäyksen, taivutti
hänkin polvensa pojan edessä, toistaen sanat: "Olen sinun
läänityksen-alaisesi ja uskollinen vasallisi ja vannon sinulle
uskollisuutta linnani ja Centevillen vapaaherrakunnan puolesta."
"Eihän, eihän!" huusi Rikhard, vetäisten kätensä pois tulisessa
tuskassa, tunteella semmoisella kuin jos olisi ollut kauhistuttavan
unennäön vallassa, josta ei voinut herätä. "Mitä tämä merkitsee? Voi
rouva Astrida, sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee? Miksi ne tekevät
näin? Missä on isäni?"
"Voi lapsukaiseni", sanoi vanha rouva, kietoen käsivartensa hänen
ympärilleen ja vetäen hänet aivan itseensä kiinni kyynelten viljanaan
virratessa. Hänen syleilynsä tyynnyttämänä seisoi Rikhard. Silmät
selkiselällään ja syvin, läähättävin henkäyksin kuunteli hän noita
neljää jalosukuista, jotka hiljaa ja vakavasti puhelivat keskenään,
hänestä paljoa välittämättä.
"Herttua kuollut!" toisti herra Eerikki de Centeville melkein
tajuttomana ja kangistuneena kauhusta.
"Niin on", sanoi Rainulf hitaasti ja suruisesti, ja hiljaisuutta
häiritsi vain vanhan kreivin Bernardin raskaat, syvät nyyhkytykset.
"Mutta miten? missä? milloin?" puhkesi herra Eerikki vihdoin puhumaan.
"Eihän tietty mistään sodasta teidän täältä matkatessanne. Voi, miksi
en ollut hänen sivullaan!"
"Hän ei kaatunut sodassa", vastasi Rainulf kolkosti.
"Olisiko sitte tauti voinut päättää hänen päivänsä niin rutosti?"
"Eipä tautikaan", vastasi Ferrières. "Kavallus se oli. Hän kaatui
Pecquignyn saarella vilpillisen flaamilaisen käden kautta."
"Ja tuo kavaltaja elää vielä?" kiljahti vapaaherra de Centeville,
suonenvedontapaisesti tarttuen oivaan miekkaansa.
"Hän elää, riemuiten rikoksestaan", sanoi Ferrières, "turvallisena ja
huolettomana omissa linnoitetuissa kauppakaupungeissaan."
"Voin tuskin uskoa sanojanne, jalot herrat", sanoi herra Eerikki.
"Herttuamme salavainoisesti murhattuna, hänen vihollisensa turvan
takana, ja te täällä tätä kertomassa!"
"Toivon, että makaisin kankeana ja jähmettyneenä herrani vieressä!"
sanoi kreivi Bernard, "jollei vain pitäisi olla pystyssä Normandian ja
tämän lapsiraukan tähden, joka tietenkin tulee tarvitsemaan kaikkein
sukunsa ystäväin tukea. Toivoin, että silmäni olisivat soenneet
ikipäiviksi välttyäkseni näkemästä tätä näkyä. Ja jospa olisin edes
saanut kohottaa kalpani hänen puolustuksekseen! Kertokaa te, Rainulf,
kuinka se tapahtui. Minä en kykene sitä tekemään."
Hän heittäytyi penkille, peittäen kasvonsa vaipallaan. Rainulf jatkoi:
"Te tiedätte, kuinka hyvä herttuamme onnettomuuden hetkenä lupautui
kohtaamaan tuota arkaa Flanderin kreivi roistoa Pecquigny saarella.
Oli sovittu että molemmat sekä herttua että kreivi veisivät silloin
mukanaan saareen kaksitoista aseetonta miestä. Bretagnen herttua Allan
oli yksi meidän miehiämme, kreivi Bernard samaten, vanha kreivi Botho
ja minä niinikään. Meillä ei ollut ollenkaan aseita -- auta armias,
jos meillä oli ne! Mutta niin ei ollut flaamilaisten laita. Voi, voi!
elinpäivänäni en unhoita herttua Wilhelmin ruhtinaallista ryhtiä, kun
hän astui maihin ja otti barettinsa päästään tuota Arnulf roistoa
tervehtiessään."
"Niinpä kyllä", puuttui Bernard puheesen. "Ja ettekö pannut merkille
sen hylkiön sanoja? 'Ruhtinaani', sanoa liperteli hän, 'te olette
kilpeni ja suojelukseni.' Oi jos voisin halaista hänen kavalan kallonsa
sotakirveelläni!"
"Sitte kävivät he neuvotteluihin käsiksi", jatkoi Rainulf. "Ja
sanat kun eivät ole Arnulfille minkään arvoiset, lupasi hän kaiken
ajateltavan vahingonkorvauksen tuolle kurjalle Montreuilille ja
tarjoutuipa hyväkäs vielä tekemään herttuallemme uskollisuuden valankin
Flanderin puolesta. Tämän epäsi kuitenkin meidän Wilhelmimme, sanoen,
että olisi häpeällinen vääryys sekä Ranskan kuningasta Ludvigia että
Saksan keisaria Ottoa vastaan riistää heiltä vasallinsa. He jättivät
toisilleen hyvästit kaikella ritarillisella kohteliaisuudella, ja me
astuimme taas veneihimme. Herttua Wilhelmiä halutti soutaa yksinään
pikku veneessä, sitä vastoin kuin me toiset yksitoista olimme kaikki
toisessa. Juuri kun olimme miltei rannassamme, kuultiin jonkun flaamin
huutavan, että heidän kreivillään olisi vielä jotain lisää sanottavana
herttualle. Kieltäen meitä perästään tulemasta, käänsi herttua
veneensä ja souti takaisin. Mutta hän ei ollut vielä jalkaansa maihin
laskenut", jatkoi normanni, puristaen nyrkkejään ja purren hammasta,
melkein mielikatkeruuden masentamana, "kun saimme nähdä, miten muuan
flaami huitasi tarmonsa takaa, häntä airolla päähän. Herttua kaatui
taintuneena maahan, toiset heittäysivät hänen päälleen, ja tuokion
perästä heiluttelivat he pilkaten verisiä tikareitaan meitä kohti.
Te voitte kyllä mielessänne kuvailla, miten me kiljuimme ja ulvoimme
heille ja soudimme kuin mielettömät, mutta kaikki turhaan, he olivat jo
veneissään. Ennenkun olimme ennättäneet saarellekaan, olivat he jo joen
toisella puolella. Pian hyppäsivät he hevostensa selkään ja pakenivat
pelokkaalla kiireellä. Tuossa tuokiossa olivat he niin loittona, ettei
yhdenkään normannin kosto voinut heitä yllättää."
"Mutta kauan he eivät sitä vältä!" huudahti Rikhard, syöksyen esiin.
Hänen lapsellisesta mielikuvituksestaan tämä kauhistuttava kertomus
oli enemmän Astrida rouvan satujen tapainen kuin todellisuus. "Ollappa
minussa jo miehen mittaa heitä rangaistakseni! Mutta vielä kerran
saavat he nähdä --"
Hän malttoi äkkiä mielensä, muistaessaan kuinka hänen isänsä oli
kieltänyt häntä lausumasta kostonhimoisia sanoja. Mutta vapaaherrat
puuttuivat innokkaasti hänen sanoihinsa, sillä he, olematta vähääkään
sovinnollisia, pitivät verikoston pyhänä velvollisuutena. He vain
iloitsivat nähdessään uudessa herttuassaan sotaista luonnetta.
"Haa, niinkö sanotte, mun nuori ruhtinaani!" huudahti vanha Bernard
kreivi, nousten ylös. "Niin, näen tulen silmissänne, joka kertoo
minulle, että te eräänä päivänä kostatte salamurhan arvokkaasti."
Rikhard kohotti päätään, ja hänen sydämmensä sykki kovasti kun herra
Eerikki vastasi: "Sen hän totta tosiaan tulee tekemään! Saisitte hakea
koko Normandian, niinpä Norjankin, löytääksenne vapaampaa ja uljaampaa
luonnetta. Uskokaa pois, kreivi Bernard, nuoresta herttuastamme on
tuleva yhtä kuulu kuin kaikista hänen edeltäjistään."
"Mielelläni uskon sen", sanoi Bernard. "Ryhti kuin isoisällään Rolfilla
ja paljo muistuttaa se jaloa isäänsäkin! Mitä sanotte, prinssi Rikhard,
tahdotteko tulla normannilaisen heimon urhoolliseksi johtajaksi
vihollisiamme vastaan?"
"Tahdonpa tietenkin", sanoi Rikhard, hurmaantuneena siitä
mieltymyksestä, minkä hänen äsken lausumansa muutamat sanat olivat
herättäneet. "Tahdon ratsastaa etunenässä vielä tänä yönä, jos te vain
sallitte meidän matkata kurittamaan noita petollisia flaameja."
"Huomenna ratsastatte kanssamme, prinssi", vastasi Bernard. "Mutta
tämä matka on tehtävä Roueniin, pukeutuaksenne siellä herttualliseen
miekkaanne ja vaippaanne ja vastaanottaaksenne vasallienne
uskollisuudenlupaukset."
Rikhard painoi päänsä alas vastaamatta, sillä tämä palautti hänet
tajuamaan, että hänen isänsä todella oli poissa, ja ettei hän koskaan
saisi enää nähdä häntä. Hän mietti kaikkia isänsä tuloa varten
laatimiaan tuumia, kuinka hän melkein oli laskenut tunnit, ja kuinka
hän olisi iloinnut saadessaan kertoa hänelle, että isä Luukas oli
häneen tyytyväinen. Ja nyt hän ei saisi enää milloinkaan suikertaa
hänen syliinsä, ei kuulla hänen ääntään eikä nähdä hänen lempeitten
silmiensä hellää säteilyä. Suuret kyynelet täyttivät hänen silmänsä,
mutta kun häntä hävetti niitä näyttää, asettausi hän jakkaralle Astrida
rouvan jalkojen juureen. Hän nojasi otsaansa käsiinsä ja kertoi
mielessään kaikki, mitä hänen isänsä heidän viime kerran yhdessä
ollessaan oli sanonut ja tehnyt. Hän ajatteli luvattua palausta ja
antoi mielikuvituksen kuvata eteensä tuon kohtaamisen ja tervehdyksen,
kunnes melkein onnistui saamaan itsensä vakuutetuksi, että tuo
kauhistuttava kertomus olikin vain unennäköä. Mutta kun hän katsahti
taas ylös, istuivat vapaaherrat siinä surullisin, vakavin kasvoin. He
keskustelivat ruhtinaallisesta ruumiista, jonka Bretagnen herttua Allan
vei Roueniin, siellä haudattavaksi vanhan Rolf herttuan ja herttuatar
Emman, Rikhardin äidin viereen. Kuinkahan tämä kankea, vertavuotava
ruumis voisi olla sama isä, jonka käsivarret äskettäin olivat sulkeneet
hänet syliinsä? Tietääköhän isä miten hän nyt ajattelee häntä? Näihin
uneksiviin aatelmiin nukahtui vihdoin isätön ja äiditön Normandian
herttua, vasalliensa unhoittamana vakavien neuvottelujensa vuoksi.
Hän selvisi tuskin siksikään hereille, että tarkkaavasti olisi voinut
lukea rukouksensa, kun Astrida rouva vihdoinkin muisti hänet viedä
vuoteelleen.
Kun Rikhard heräsi seuraavana aamuna, saattoi hän tuskin uskoa, että
kaikki, mitä illalla oli tapahtunut, oli totta. Mutta pian se hänelle
selvisi; kaikki oli järjestyksessä hänen matkaansa varten vasalliensa
kanssa Roueniin. Harcourtin kreivi oli tullut Bayeuxiin varta vasten
häntä noutaakseen. Rouva Astrida oli ihan onneton, kun "lapsen",
niinkuin hän kutsui Rikhardia, piti ratsastaa karskien sotilasten
kanssa. Mutta herra Eerikki nauroi hänen levottomuudelleen sanoen ei
koskaan käyvän päinsä, että Normandian herttua saapuisi ensikerran
pääkaupunkiinsa hoitajattaren vaalimana. Ja niin Astrida rouvan täytyi
tyytyä siihen, että saisi seurata heitä jonkun matkan päässä Walter
Metsästäjän suojelemana.
Näin jätti hän hyvästit Rikhardille, määräten sekä herra Eerikille,
että Osmondille velvollisuudeksi pitää hänestä mitä hellintä huolta.
Sitte sanoi Rikhard jäähyväiset kaikille linnanpalvelijoille,
vastaanotti isä Luukkaan siunauksen, nousi pikku hevosensa selkään ja
lähti matkaan, ratsastaen herra Eerikin ja kreivi Bernardin välissä.
Rikhard kun oli vain pikku poika, ei hän miettinyt suurin vahinkoaan
ratsastaessaan eteenpäin raikkaassa aamuilmassa. Hän tunsi olevansa
ruhtinas vasalliensa etunenässä, sukunsa lipun ylväästi hulmuillessa
edessään. Missä hän kulkikin, riensi rahvas virtana häntä näkemään ja
rukoilemaan hänelle siunausta. Rainulf de Ferrièrellä oli suuri, raskas
kukkaro, täynnä hopeata ja kultaa. Milloin he vain tapasivat tuommoisia
katselijajoukkoja, oli Rikhardista hyvin hauskaa pistää kätensä
kukkaroon ja kylvää rahoja väkijoukkoon, varsinkin missä näki pikku
lapsia.
He seisattuivat syödäkseen päivällistä ja levätäkseen päiväsydäntä
eräässä linnassa. Tämän isäntä, niinpian kuin päivällinen oli ohi,
nousi myöskin ratsaille ja seurasi heitä matkalla Roueniin. Aina tänne
saakka ei matka eronnut viimekertaisesta retkestä, jolloin Rikhard
matkusti isänsä luo joulua viettämään. Lähetessä kaupunkia, tunsi hän
leveän Seinevirran ja näki tuomiokirkon nelikulmaisen tornin. Hän
muisti, kuinka isänsä juuri tällä paikalla oli tullut häntä vastaan ja
kuinka hän oli saanut ratsastaa hänen sivullaan kaupunkiin, missä isä
oli sitte taluttanut hänet kädestä saliin.
Hänen mielensä oli hyvin apea muistaessaan, ettei nyt enään ollut
ketään, joka voisi tulla vastaan toivottamaan hänet tervetulleeksi,
tuskinpa ketään, jolle voisi edes ilmaista, mitä sydämmellä oli. Sillä
noilla kookkailla, totisilla vapaaherroilla ei ollut mitään sanottavaa
niin pienelle pojalle. Itse tuo kunnioitus ja muodollisuus, jolla
he kohtelivat häntä, saattoi hänen yhä enemmän arkailemaan heitä.
Etenkin kreivi Bernardia tuimine, arpisine kasvoineen hän melkein
pelkäsi. Osmond, hänen uskollinen ystävänsä ja leikkitoverinsa, oli
alhaisarvoisempana pakoitettu ratsastamaan kaukana jälessä.
Tehtiin juuri tuloa kaupunkiin, kun alkoi pimetä. Kreivi Bernard
katseli ympärilleen, järjestäen juhlakulun. Eerikki de Centeville
pyysi Rikhardin istumaan suorana eikä näyttäymään väsyneeltä. Sitte
seisattivat kaikki ritarit, pikku herttuan ratsastaessa yksinään
kappaleen matkaa heidän edellään porttiholvin läpi. Kaikui äänekäs
huuto: "eläköön nuori herttuamme!" Ihmisjoukkoja seisoi ylt'ympäriinsä
katselemassa hänen tuloaan, niin paljon, että rahapussi tyhjeni pian
hänen auliissa käsissään. Koko kaupunki näytti yhdeltä ainoalta
suurelta linnalta, jota vallit ja kaivanteet ympäröivät. Toisessa
päässä kohousi Rolfin torni. Tätä kohti tahtoi Rikhard ohjata
hevosensa, mutta Harcourtin kreivi sanoi: "Ei sinne, hyvä prinssi,
Neitsyt Marian kirkkoon."
Siihen aikaan pidettiin omaisten ja ystäväin velvollisuutena kuolleita
kohtaan käydä näitä katsomassa, kun he lepäsivät juhlallisilla
näytevuoteillaan. Tulipa vielä pirskoittaa muutamia tippoja pyhää
vettä vainajan päälle. Rikhardin piti nyt osoittaa isälleen tätä
kunnioitusta. Hän vapisi hiukan, vaikkapa tuon tehtävän suorittaminen
ei tuntunutkaan hänestä kammottavalta, koska hän siten sai tilaisuuden
vielä kerran nähdä isänsä kasvot. Hän ratsasti siis tuomiokirkolle.
Siihen aikaan tämä oli vallan toisen näköinen kuin nyt. Muurit
olivat hyvin paksut, ikkunat pienet ja melkein kätketyt raskaihin,
taidokkaasti laadittuihin holvikaarroksiin. Pilarit sisässä olivat
matalat ja kömpelötekoiset. Siellä oli tavallisesti niin hämärä, että
kaarevata kattoa tuskin erotti.
Mutta nyt virtaili tulvana valoa jok'ikisestä ikkunasta. Paitsi
kahta, alttarin molemmin puolin aina palavaa käsivarrenpaksuista
vahakynttilää, oli tällä kertaa kuorissakin kaksikerroksinen
kynttilärivi. Tämä oli järjestettynä nelikulmaan ja valoi kirkasta,
hiljaista loistettaan koko huoneustoon ja etenkin alttarin kulta- ja
hopeakoristuksiin.
Kynttiläin takana oli polvillaan rivi munkkeja mustissa kaapuissaan,
päät kumartuneina ristissä olevain kätten yli. He lauloivat virsiä
suloisin, juhlallisin sävelin. Tämän pyhitetyn piirin sisäpuolella oli
ruumispaarit ja niillä herttuan ojennettu ruumis.
Rikhardin valtasi vapisuttava kunnioitus. Hän olisi mielellään
seisattunut, mutta oli pakotettu menemään eteenpäin. Pistäen kätensä
pyhävesiastiaan ja tehden otsallaan ristinmerkin, astui hän verkalleen
esiin. Jälellä olevat tipat pirskoitti hän elottoman vartalon päälle
ja seisoi sitte alallaan. Tuntui kuin paino olisi levännyt hänen
sydämmellään, estäen hengittämästä ja liikkumasta.
Siinä makasi Wilhelm Pitkämiekka kuni hyvä ja uskollinen kristitty
soturi ainakin. Hän oli puettuna kiiltäviin sotatamineihinsa: miekka
sivulla, kilpi käsivarrella ja ristinkuva rinnan yli ristiinasetetuissa
käsissä. Herttuallinen kärpännahoilla sisustettu purppurasamettivaippa
oli vedettynä olkapäiden ympärille ja kypärin asemesta oli hänellä
kruunu päässään. Tämän kallisarvoisen juhlapuvun vastakohtana oli,
alaskäännettynä rautapaidan kauluksen yli, lieve karkeata jouhipaitaa,
jota herttua oli pitänyt ihokkaansa alla. Kukaan ei ollut tästä tiennyt
ennen kuin vasta sitte, kun hengettömän ruumiin päältä riisuttiin
veren tahrimat vaatteet. Herttuan kasvoilla oli tyynen, juhlallisen
rauhallisuuden ilme, ikäänkuin hän olisi vain hiljaa uinunut odottaen
ylösnousemiskehoitusta taas herätäkseen. Ei pienintäkään merkkiä
ulkonaisesta väkivallasta ollut näkyvissä, lukuunottamatta toisella
ohimolla näkyvää syvää purppurapunaista jälkeä. Tämä oli siinä kohti,
mihin aironlyönti, joka oli vienyt hänet tunnottomaksi, ensiksi oli
sattunut.
"Näettekö tätä, prinssi?" sanoi matalalla, syvänankaralla äänellä
kreivi Bernard, joka ensiksi katkasi äänettömyyden.
Rikhard oli viimeisten tuntien kuluessa kuullut tuskin muuta
mitään kuin neuvotteluja flaameja vastaan sekä katkeran vainon ja
kostontuumien ilmauksia. Murhatun isänsä näky yhdessä vainajaa niin
suuresti rakastaneen tanskalaisen katseen ja äänen kanssa, kiihoitti
hänen mieltänsä. Hän kiskaisihe irti äänettömästä kunnioituksen ja
surun horroksesta ja huudahti: "Minä näen sen, ja kalliisti saapi
kavala petturi tekonsa maksaa!" Ympärillä olevien jalosukuisten
hyväksyvien silmäysten yllyttämänä astui hän sen perästä uljaasti
esiin. Mielessä kierteli semmoinen tunne kuin jos hän olisi joku
Astrida rouvan laulujen sankareja. Hänen poskensa hohtivat, hänen
silmänsä säteilivät ja hän nostaisi päänsä niin korkealle, että
hiukset valahtivat takaisin otsalta. Laskien kätensä isänsä miekan
kahvaan, jatkoi hän puhettaan sanoilla, jotka ehkä hänen tietämättään,
juontuivat jostakin sankarisadusta. "Niin, Flanderin Arnulf, tiedä,
että Normandian herttua Wilhelm ei jää kostamatta! Kautta tämän oiva
miekan vannon, että niinpian kuin käsivarressani on kylliksi tarmoa --"
Loppu jäi sanomatta, sillä samassa muuan käsi laskeusi hänen
käsivarrelleen. Munkki, joka tähän saakka oli ollut polvistuneena
lähellä ruumiin päänalaista, oli noussut ylös, seisoen nyt jyhkeänä ja
synkkänä.
Kun Rikhard katsahti ylös, tunsi hän Martin, Jumiègesin apotin, isänsä
parhaimman neuvonantajan kalpeat, totiset kasvot.
"Normandian Rikhard, mitä sanotkaan?" lausui hän ankarasti. "Niin,
anna vain pääsi painua, eläkä toista moisia sanoja. Tuletko tänne
häiritsemään kuolleen rauhaa kostonhuudoillasi? Uskallatko _sinä_
vaatia ja vannoa sotaa tuon miekan nimessä, jota koskaan ei paljastettu
muuhun kuin köyhäin ja sorrettujen asian puolustukseksi? Tahdotko
reväistä itsesi irti Hänestä, jonka palvelukseen elämäsi on vihitty,
ja ruveta Hänen vihamiehekseen? Tätäkö olet oppinut autuaasti
edesmenneeltä isältäsi?"
Rikhard ei vastannut, peitti vaan kasvonsa käsillään salatakseen
kiihkeästi esille pyrkiviä kyyneleitä.
"Herra apotti, herra apotti, tämä menee liian pitkälle!" kiljasi
Bernard Tanskalainen. "Nuori herttuamme ei ole mikään munkki, emmekä me
tahdo nähdä, että jokainen jaloa ja sotaisata mielenlaatua osoittava
kipene tukahdutetaan heti leimahtaessaan."
"Harcourtin kreivi", sanoi apotti Martti. "Ovatko nämät raa'an pakanan
sanoja vai kristityn, joka on puhtaaksi pesty siunatussa kastemaljassa
tuolla? Niin kauan kuin minä saatan sitä estää, et sinä koskaan tule
pimittämään lapsen sielua syntisellä kostonhimollasi. Ole vakuutettu,
ettet kuolleen herrasi läheisyydessä ole saapa häväistä Hänen
temppeliänsä, joka ei tullut tuomitsemaan vaan anteeksi antamaan,
rikoksella, jota herttua eläissään sisimmästään inhosi. Tiedän vallan
hyvästi, että te, Normandian herrat, mielihyvällä vuodattaisitte
viimeisen veripisaranne, jos sillä voisitte palauttaa kalliin
herttuamme henkiin tahi suojata hänen isätöntä lastansa. Mutta jos
lienette rakastaneet isää, niin täyttäkää hänen käskynsä -- luopukaa
syntisestä vihan ja koston hengestänne. Jos rakastatte lasta, oo, elkää
sitte koettako vahingoittaa hänen sieluaan enemmän ja synkemmin kuin
hänen katkerin vihamiehensä, olkoonpa hän vaikka Arnulf itse, on voinut
tehdä."
Vapaaherrat jäivät mykiksi, mitä lienevätkin ajatelleet, ja Martti
apotti kääntyi Rikhardin puoleen. Tällä kyyneleet yhä vielä
pisarehtivat sormien lomitse, sillä isänsä viimeiset sanat muistuivat
hänelle yhä selvemmin mieleen. Apotti pani kätensä hänen päälaelleen
puhellen nyt lempeästi.
"Nämä kyynelet tulevat nöyrästä ja katuvaisesta sydämmestä, toivon",
sanoi hän. "Olen halukas uskomaan, että tuskin tiesit, mitä sanoit."
"Anteeksi!" sanoi sanoi Rikhard niin selvästi kuin taisi.
"Katsoppa tuota", virkkoi pappi, osoittaen suurta ristiä alttarin
takana, "sinä kai tunnet tuon pyhän ristin merkityksen?"
Rikhard nyökäytti päätään kunnioittavasti myöntäen.
"Se puhuu anteeksiannosta ja sovituksesta", jatkoi apotti. "Ja
tiedätkö, ken antoi tämän anteeksiannon? Poika antoi anteeksi
murhamiehilleen, Isä niille, jotka surmasivat hänen poikansa. Ja sinäkö
sitte kostoa pyytäisit?"
"Mutta oi", sanoi Rikhard, katsahtaen ylös. "Saapiko sitte tuo julma,
kavala murhamies rankaisematta ylvästellä rikoksellaan, sill'aikaa kuin
tuossa lepää --." Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.
"Kosto on varmaan kohtaava rikollista", sanoi Martti. "Jumalan kosto,
ja sillä hetkellä kun Hän hyväksi katsoo. Mutta sinun ei tule kostoa
etsiä ja rukoilla. Ei, Rikhard, vaan juuri sinulla on edellä kaikkia
muita ihmisiä suurimpana velvollisuutena osoittaa kristillistä
rakkautta ja laupeutta Flanderin Arnulfille. Niin, kun Herran käsi
milloin on sattunut häneen ja nöyristänyt hänet maahan asti, tulee
sinun, joka olet saanut enimmän vääryyttä kärsiä hänen puoleltaan,
ojentaa auttava käsi ja vastaanottaa hänet anteeksiannolla ja rauhalla.
Jos haluat tehdä jonkun lupauksen autuaan isäsi miekalla ja vapahtajasi
pyhässä nimessä, niin olkoon lupauksesi siinä tapauksessa kristillinen."
Rikhard itki liian katkerasti voidakseen puhua, ja kreivi Bernard
tarttui hänen käteensä ja talutti hänet ulos kirkosta.
Kolmas luku.
Herttua Vilhelm Pitkämiekka haudattiin seuraavana aamuna suurella
juhlallisuudella ja komeudella. Monta rukousta ja virttä kohotettiin
hänen haudallaan.
Vajonneena raskaasen, unentapaiseen ihmettelyn ja surun horrokseen
oli Rikhard seisonut tahi ollut polvistuneena lähimpänä ruumista. Kun
hautaus oli ohitse, vietiin hänet takaisin palatsiin. Siellä riisuttiin
hänen pitkä, raskas surupukunsa ja hän puettiin tulipunaiseen
tunikkaan. Näin puettuna, hiukset huolellisesti järjestettyinä tuli
hän taas saliin. Suuri joukko vasalleja oli täällä kokoontuneina,
toiset sotatamineissa, toiset pitkiin, nahkareunusteisiin pukimiin
puettuina. He olivat kaikki olleet hänen isänsä hautajaisissa. Herra
Eerikki de Centevillen huomautuksesta otti Rikhard lakkinsa päästään ja
kumarsi syvään vastaukseksi niihin kunnioituksen osoituksiin, joilla
vieraat tervehtivät hänen tuloaan. Sen perästä meni hän hitaasti salin
poikki ja astui oven luona olevia portaita alas vasallien järjestyessä
juhlasaatoksi säädyn ja arvon mukaan. Ensimmäisenä kulki Bretagnen
herttua ja sitte muut aina köyhimpään ritariin saakka.