ÖVERSTI. Jätä minut rauhaan, Ida, minulla on muuta ajateltavaa. Tänä
iltana pitää minun julkisesti puhua, niin on yleinen tapa sellaisissa
vaaleissa. — Älä sure, lapseni, me pääsemme pian selville professorin
ja hänen puolueensa kanssa. (Översti poistuu puutarhaan.)
IDA (ja Adelheid seisovat vastapäätä ja vääntelevät käsiänsä; Ida:)
Mitä sanot tästä?
ADELHEID. Sinä olet tytär, mitä sanot sinä?
IDA. Ei! Isä! Tuskin on hän meille perusteellisesti selittänyt,
minkälaiseen verhoon kunnianhimo sellaisissa vaaleissa kääriytyy.
ADELHEID. Niin, hän kuvasi ne oikein selvästi, kaikki turhuuden
peitteiksi.
IDA. Ja seuraavalla hetkellä antaa hän kietoa itsensä samaan verhoon.
On se kamalaa! — Ja jos isää ei valita? Oldendorf teki väärin, kun
ei antanut perään isän heikkouksille. Siinäkö on rakkautenne minua
kohtaan, herra professori? Hänkään ei ole minua muistanut!
ADELHEID. Tiedätkö mitä? Toivokaamme, että he molemmat kukistuvat.
Nämä politikoitsijat! — Oli kyllin paha sinulle, kun toinen heistä oli
politikoitsija; nyt, kun he molemmat juovat tuosta mieltävillitsevästä
maljasta, olet sinä joka tapauksessa syrjäytetty. Jos joskus tulisin
ottaneeksi miehen herrakseni, asettaisin hänelle vain yhden ehdon,
vanhan tätini viisaan elämänsäännön: Polttakaa tupakkia, puolisoni,
niin paljon kuin haluatte, se turmelee korkeintaan seinäpaperit, mutta
älkää milloinkaan ryhtykö silmäilemään sanomalehteä, se turmelee Teidän
luonteenne. (Korb saapuu ovelle.) Mitä tietoja tuotte Te, Korb?
KORB (hätäisesti, salaperäisenä). Se ei ole totta!
ADELHEID (samoin). Mikä ei ole totta?
KORB. Että hänellä on morsian, hän ei ajattele sitä: hänen ystävänsä
sanoo, että hänellä on vain yksi mielitietty.
ADELHEID (innokkaasti). Kuka on hän?
KORB. Hänen sanomalehtensä.
ADELHEID (huojentuneesti). Vai niin! (Kovaa.) Siitä nähdään, kuinka
paljon valeita ihmiset puhuvat. Se on hyvä, rakas Korb! (Korb poistuu.)
IDA. Mikä on valetta?
ADELHEID (huoaten). Oi, että me naiset olemme viisaampia kuin miehet,
me puhumme yhtä viisaasti, ja minä pelkään meillä olevan yhtä suuren
halun ensi tilaisuudessa unohtamaan viisautemme. Me olemme kaikki
raukkoja syntisiä!
IDA. Sinä saatat laskea leikkiä, sinä et ole koskaan kokenut, miltä
tuntuu, kun isä ja rakastettu ystävä seisovat vihamielisinä vastakkain.
ADELHEID. Tarkoitatko sitä? — Mutta minulla oli hyvä ystävätär, joka
mielettömästi oli kiintynyt kauniiseen, yltiöpäähän poikaan, hän oli
silloin vielä lapsi, ja se oli sangen liikuttava suhde. Ritarillista
lempeä hänen puoleltaan ja syviä huokauksia tytön puolelta. Silloin
oli nuorella sankarittarella kova onni tulla mustasukkaiseksi,
ja hän unohti runollisuuden ja kohteliaisuuden niin peräti, että
sydämensä valitulle ritarille antoi korvapuustin. Se oli vain pieni
korvatillikka, mutta se tuli turmiolliseksi. Nuoren daamin isä oli
sen nähnyt ja vaati selitystä. Silloin nuori ritari teki, mitä
todellisen sankarin tulee tehdä, hän otti koko syyn päällensä, sanoen
kauhistuvalle isälle vaatineensa tytöltä suuteloa — poika raukka!
niin julkea ei hän koskaan ollut! — lyönti oli ollut vastauksena. Isä
oli ankara mies, hän menetteli väärin nuorukaisen kanssa. Sankari
karkoitettiin kodistaan ja kotipaikastaan, ja sankaritar istui yksinään
linnaullakossaan itkien kadotettua.
IDA. Hänen olisi pitänyt puhua totuus isälle.
ADELHEID. Niin, sen tyttö teki, mutta tunnustus teki pahan pahemmaksi.
Siitä ajasta on jo paljon vuosia kulunut, ja ritari ja hänen daaminsa
ovat nyt vanhoja ihmisiä sekä hyvin järkeviä.
IDA (nauraen). Ja eikö heillä enää ole rakkautta toisilleen sentähden,
että ovat järkeviä?
ADELHEID. Rakas lapsi, mitä herra ajattelee, en voi sinulle niin
varmaan sanoa: hän kirjoitti neidolle tämän isän kuoleman jälkeen
sangen kauniin kirjeen, enempää minä en tiedä; mutta neidolla on
enemmän uskollisuutta kuin Sinulla, hän toivoo yhä vielä. (Vakavasti.)
Niin, hän toivoo, ja hänen isänsä on kuolemansa edellä antanut hänelle
siihen luvan, — sinä näet, hän toivoo vielä.
IDA (syleillen häntä). Ja kuka on tuo hyljätty, jota hän toivoo?
ADELHEID. Hiljaa, rakkaani, se on syvä salaisuus. Aivan vähän elossa
olevat ihmiset tietävät siitä: ja kun linnut Rosenaun puissa siitä
toisilleen kertovat, niin kertovat ne tarinaa kuin olisi se esi-isiltä
peritty himmeä satu, ne laulavat silloin niin vienosti ja valittavasti
ja niiden höyhenet pörhistyvät kunnioituksesta. — Aikanansa olet saava
tietää kaikki, ajattele nyt juhlaa, ja miten sievältä tulet näyttämään.
IDA. Täällä isä, tuolla rakastettu, kuinka on tämä päättyvä?
ADELHEID. Ole huoleton. Toinen on vanha soturi, toinen nuori
valtiomies, semmoisia ylimalkaisia luonteita me naiset kaikkina aikoina
olemme kietoneet pikkusormemme ympärille. (Molemmat poistuvat.)