Luuletko ettei meillä ole omia taloustavaroita? Mitä sinä olet sitten
mahtanut ajatellakaan meidän maustamme, haluistamme, tarpeistamme
ja elämäntavastamme? Pidätkö meitä munkkeina, kuten ennenmaailmaan
sanottiin, sellaisina ihmisinä, joilla ei ole mitään yksilöllistä
luonnetta, eikä kykyä panna henkilöllisyyden merkkiä ympäristöönsä?
Erehdyt, ystäväni, erehdyt. Me omistamme ne esineet, mitkä ovat
omaa tarvettamme ja huvitustamme varten, ja niihin olemme lujemmin
kiintyneet kuin kansalaiset kuluneena aikakautena pikkukoruihinsa,
sillä meillä on kehittyneempi maku ja vahvempi muotoaisti. Kaikilla
hienostuneemmilla tovereillamme on taide-esineitä, joista he ovat hyvin
arkeillaan. Chéronilla on asunnossaan tauluja, jotka tuottavat hänelle
suurta iloa, ja suuresti hän olisi pahoillaan, jos liittokomitea
kieltäisi hänen niitä pitämästä. Minulla itselläni on tuossa kaapissa
joukko vanhoja piirustuksia, melkein kaikki mitä on tehnyt Steinlen,
muuan kuluneen aikakauden huomatuimpia taiteilijoita. Niitä en
luovuttaisi kullasta enkä hopeasta.
— Mistä sinä oikein tulet, Hippolyte? Sinulle sanotaan, että meidän
yhteiskuntamme on perustettu yksityisen omistusoikeuden täydelliselle
poissaololle, ja sinä kuvittelet, että tämä poistaminen sisältäisi
myöskin irtaimiston ja taloustarpeet! Voi sinua yksinkertaista
miestä, sillä yksityisellä omaisuudella, jonka olemme poistaneet,
tarkotamme tuotannonvälineitä, maata, kanavia, maanteitä, kaivoksia,
raaka-aineita, työkaluja y.m.s. Mutta sehän ei ole samaa kuin omistaa
lamppu tai nojatuoli. Me olemme vaan hävittäneet mahdollisuuden
riistää yksilöiltä tai yksilöryhmiltä työn hedelmät, mutta ei suinkaan
ympärillämme olevien ystävällisten esineitten luonnollista ja viatonta
omistamista.
Morin selitti minulle sen jälkeen henkisen ja ruumiillisen työnjaon
yhdyskunnan kaikkien jäsenten kesken, riippuen kunkin luonnollisista
taipumuksista.
— Kollektivistinen yhteiskunta eroaa kapitalistisesta yhteiskunnasta
ensiksikin siinä, että edellisessä tekevät kaikki jäsenet työtä.
Kuluneella aikakaudella oli paljo sellaisia ihmisiä, jotka eivät
tehneet työtä, mutta heitä oli kuitenkin vähemmistö. Meidän
yhteiskuntamme eroaa edellisestä erityisesti siinä, että ennen ei työ
ollut yhdenmukaisesti järjestetty ja että tehtiin paljo hyödytöntä
työtä. Työläiset tuottivat ilman järjestystä, ilman menettelytapaa,
ilman yhtenäisyyttä. Kaupungeissa oli suuri joukko toimitsijoita,
virkailijoita, kauppiaita ja heidän apulaisiaan, jotka tekivät työtä
tuottamatta mitään. Oli sotilaita. Työn tulos ei ollut hyvin jaettu. Ne
tullit ja tariffit, joita määrättiin pahan parantamiseksi, pahensivat
vaan asemaa. Kaikki ihmiset kärsivät.
Nyt on tuotanto ja kulutus tarkkaan säännöitelty. Ja vihdoin eroaa
meidän yhteiskuntamme vanhasta siinä, että me kaikki nautimme koneen
eduista, vaikka se kapitalismin valtakautena usein toi onnettomuuksia
työläisille.
Minä tiedustelin kuinka oli käynyt päinsä luoda sellainen yhteiskunta,
jossa oli vaan työläisiä.
Morin kiinnitti huomiotani siihen, että jokaisella ihmisyksilöllä on
halu ja taipumus työhön ja että se on ihmissuvun pääominaisuuksia.
— Raakalaisuuden aikoina, aina kuluneen aikakauden loppuun asti,
on ylimyksillä ja rikkailla ihmisillä ollut erityinen rakkaus
ruumiilliseen työhön. Älyään ovat he kehittäneet varsin vähän ja
sitäkin vaan poikkeustapauksissa. Heidän makunsa on alituisesti
suuntautunut sellaisiin harrastuksiin kuin metsästys ja sota, missä
ruumis työskentelee enemmän kuin äly. He ratsastivat, ajelivat,
miekkailivat ja ammuskelivat revolvereilla. Voidaan siis väittää, että
he työskentelivät käsillään. Mutta heidän työnsä oli hedelmätöntä
tai sitten kerrassaan vahingollista, osittain sen vuoksi, että vanha
ennakkoluulo kielsi heiltä kaiken hyödyllisen ja tuottavan työn,
osittain sen vuoksi, että heidän aikoinaan suoritettiin hyödyllistä
työtä useimmiten karkeissa ja vastenmielisissä olosuhteissa. Kun työ
saatettiin täyteen kunniaansa, niin ei ollut juuri erittäin vaikeata
saada kaikille ihmisille halua siihen. Raakalaisuuden aikoina pitivät
miehet kunnianaan kantaa yllään miekkaa tai pyssyä. Meidän aikamme
miehet pitävät kunnia-asiana osata käytellä lapiota tai vasaraa.
Ihmissuvussa on sellainen perusta, joka tuskin milloinkaan muuttuu.
Morin sanoi minulle, että hän oli jo melkein muististaankin kadottanut
kaiken rahankäytön. Kysyin häneltä:
— No mitenkäs teillä liiketoimet suoritetaan, kun ei mitään rahaa ole?
— Me vaihdamme tuotteet samallaisten pilettien kautta minkä sinäkin
sait, toveri, ja ne vastaavat suoritettuja työtuntejamme. Tuotteitten
arvo määrätään sen ajan mukaan, mikä niitten valmistukseen on kulunut.
Leipä, liha, olut, vaatteet, lentokone vastaavat X tuntien, X päivien
työtä. Jokaisesta työpiletistä, mikä meille luovutetaan, laskee
kollektiviyhteiskunta, tai kuten muinoin sanottiin, valtio pois
määrätyn luvun minuutteja sijottaakseen ne tuottamattomiin töihin,
ravinto- ja metallivarastoihin, vanhuuskoteihin, sairaaloihin y.m.
— Ja näitten minuuttien luku, keskeytti Michel, kasvaa yhä.
Liittokomitea antaa määräyksiä vallan liian moniin töihin, joita meidän
sillä tavoin täytyy ottaa suorittaaksemme. Varastot on suunniteltu
vallan liiallisiksi. Yleiset varastohuoneet ovat ahtaen täynnä
kaikellaisia rikkauksia. Meidän työminuuttimme siellä uinailevat. Vielä
on olemassa paljo epäkohtia.
— Ihan varmaan, myönsi Morin. Paljo voisi järjestää sopivammalla
tavalla. Europan rikkaus, joka on kasvanut yleisen ja järjestelmällisen
työn kautta, on suunnaton.
Minä olin utelias tietämään mittasivatko nämä ihmiset työtä yksinomaan
siihen käytetyn ajan mukaan, ja oliko heille maatyöläisen ja
savenvalajan työ yhdenarvoista kuin kemistin ja kirurgin. Tiedustelin
sitä aivan viattomasti.
— Sepä oli tuhma kysymys! huudahti Perceval.
Mutta vanha Morin suostui antamaan minulle selityksen. Meidän
työpajoissamme ja laboratorioissamme suositaan kaikkia tutkimuksia,
kokeita ja töitä, mitkä yhdessä auttavat elämää paremmaksi ja
kauniimmaksi. Kollektivivaltio suosii korkeampia tutkimuksia.
Tutkimus on työtä, sillä ilman tutkimuksia ei voi luoda mitään.
Tutkimukset samoin kuin työkin antavat oikeuden olemassaoloon. Ne
jotka antautuvat pitkällisiin ja vaikeihin tutkimuksiin hankkivat
juuri sen kautta itselleen rauhallisen ja kunnioitetun olemassaolon.
Kuvanveistäjä tekee neljässätoista päivässä luonnoksen johonkin
kuvaan, mutta hän on saanut työskennellä viisi vuotta ennenkuin on
oppinut tekemään luonnoksia. Ja valtio maksaa hänen luonnoksestaan
sen mukaan. Kemisti löytää muutamissa tunneissa jonkin aineen eri
osat ja ominaisuudet. Mutta sitä ennen on hänen täytynyt tehdä työtä
vuosikausia saadakseen välttämättömät tietonsa. Koko sen ajan on hän
elänyt valtion kustannuksella. Kirurgi tekee vaikean leikkauksen
kymmenessä minuutissa. Mutta se menestyy vasta viidentoista vuotisen
tutkimuksen ja harjotuksen perästä. Ja hän on luonnollisesti saanut
näinä viitenätoista vuotena pilettejä valtiolta. Jokainen ihminen, joka
kuukauden, tunnin tai muutamien minuuttien kuluessa antaa koko elämänsä
tuotteen, hän antaa kollektivivaltiolle yhdellä kertaa takaisin sen,
mitä hän on saanut kunakin päivänä erikseen.
— Mutta se ei estä sitä, huomautti Perceval, että meidän suuret
älyniekkamme, kirurgimme, naislääkärimme, kemistimme varsin hyvin
älyävät saada etuja töistään ja keksinnöistään, niin että heidän
nautintonsa lisääntyvät tavattomasti. He rakentavat kuusikymmentä
hevosvoimaisia lentokoneita, palatseja ja suunnattomia puistoja. Ne
ovat sellaisia ihmisiä, joista suurin osa haluaa intohimoisesti tämän
elämän kaikkinaista hyvyyttä, ja jotka viettävät vielä loistavampaa
ja ylellisempää elämää, kuin herrasmiehet kuluneella aikakaudella. Ja
pahinta on se, että useat heistä ovat sellaisia tuhm8uksia, että heidät
pitäisi oikeastaan sijottaa myllyjen luo, kuten Hippolyten.
Minä kumarsin. Michel oli samaa mieltä kuin Perceval ja valitti
katkerasti sitä, että valtio niin leväperäisesti ja puolueellisesti
kohteli kemistejä muitten kansalaisten kustannuksella.
Minä tiedustelin eikö pilettikeinottelu saanut aikaan hintojen laskua
tai nousua.
— Pilettikeinottelu on kielletty, sanoi Morin. Mutta itse asiassa ei
sitä voida kokonaan estää. Meidän keskuudessamme on kuten muinoinkin
ahneita ja tuhlareita, työhevosia ja vetelehtijöitä, rikkaita ja
köyhiä, onnellisia ja onnettomia, tyytyväisiä ja tyytymättömiä. Mutta
kaikilla ihmisillä on kuitenkin elämisentarpeet, ja sehän on sentään
jotain sekin.
Istuin hetkisen mietteissäni ja kysyin sitten:
— Kuunnellessani teitä, herra Morin, tuntuu minusta siltä, että te
olette, sikäli kuin se on mahdollista, toteuttaneet yhdenvertaisuuden
ja veljeyden aatteet. Mutta minä pelkään sen tapahtuneen vapauden
kustannuksella, ja sitä olen oppinut pitämään parhaana asiana.
Morin kohautti olkiaan.
— Emme ole saattaneet voimaan yhdenvertaisuutta. Emme siitä edes tiedä
mitään. Me olemme taanneet jokaiselle ihmiselle olemassaolon. Me olemme
saattaneet työn kunniaan. Jos sitten muurari luulee itseään etevämmäksi
kuin runoilija, tai runoilija itseään etevämmäksi kuin muurari, niin se
on heidän asiansa. Kaikki meidän yhteiskunnassamme kuvittelevat, että
juuri hänen työnsä on yhteiskunnalle arvokkainta ja parasta. Ja siitä
taas on paljoa enemmän etua kuin haittaa.
Toveri Hippolyte, sinä näyt paljo tutkineen kirjoja kuluneen vuosisadan
yhdeksänneltätoista vuosisadalta, joita nyt juuri tuskin avataan,
sinä puhut heidän kieltään, joka on jäänyt meille vieraaksi. Meidän
on nykyään vaikeata käsittää, että muinoiset kansanystävät ottivat
tunnuslauseekseen: _Vapaus, veljeys, yhdenvertaisuus_. Vapautta
ei voi olla yhteiskunnassa, koskapa sitä ei ole luonnossakaan.
Ei ole ainoatakaan eläintä, joka olisi vapaa. Muinoin oli tapana
sanoa vapaaksi sellaista ihmistä, joka noudatti lakeja. Sehän oli
lapsellista. Sitäpaitsi tulkittiin kapitalistisen anarkian viime
aikoina niin kummallisesti sanaa vapaus, että se lopulta ainoastaan
merkitsi etuoikeuksien lakkauttamista.
Yhdenvertaisuus on vielä järjettömämpää, ja ikävintä siinä on se,
että se edellyttää väärää ihannetta. Ei ole meidän asiamme ottaa
selvää siitä, ovatko ihmiset keskenään yhdenvertaisia. Meidän täytyy
valvoa, että kukin antaa sen mitä hän voi antaa, ja saa sen mitä hän
tarvitsee. Mitä taas tulee veljeyteen, niin hyvinhän se tiedetään,
mitenkä veli on kurmuuttanut veljeään vuosisatojen kuluessa. Emme sano,
että ihmiset ovat huonoja. He ovat sitä mitä ovat. Mutta he elävät
rauhallisesti, jollei heillä ole mitään syytä tapella. Me käytämme vaan
yhtä sanaa kuvataksemme yhteiskuntajärjestystämme. Me sanomme elävämme
harmoniassa, sopusoinnussa. Ja varmaa on, että meidän päivinämme
työskentelevät kaikki ihmisvoimat keskenään sopusuhtaisesti.
— Kuluneina vuosisatoina, kuten te sanotte, huomautin minä, tahdottiin
enemmän omistaa kuin nauttia. Sikäli kuin teitä käsitän, haluatte te
enemmän nauttia kuin omistaa. Mutta eikö teistä tunnu raskaalta se,
ettei teillä ole mitään perintöä jakaa lapsillenne?
— Kuinkahan moni, vastasi Morin vilkkaasti, saattoi kapitalismin
aikoina jättää perintöä lapsilleen? Yksi tuhannesta, yksi
kymmenestätuhannesta, puhumatta siitä, että monilla sukupolvilla
ei ollut edes oikeutta tehdä jälkisäädöstä. Olkoon kuinka tahansa,
omaisuuden jättäminen perinnöksi oli täysin ymmärrettävää niinkauan kun
vielä oli perheolot voimassa. Mutta nyt...
— Mitä, huudahdin minä, ettekö siis enää elä perheittäin?
Hämmästykseni, jota en voinut salata, näytti tuntuvan toveri Chéronista
vallan hassunkuriselta.
— Me tiedämme todellakin, että avioliitto on vielä voimassa kafferien
keskuudessa. Me Europan naiset emme enää anna mitään lupauksia, ja
jos sen teemmekin, niin ei laki siihen kiinnitä mitään huomiota. Me
olemme sitä mieltä, että kokonainen ihmiskohtalo ei saa riippua yhdestä
sanasta. On kuitenkin vielä tavanjätteitä entisiltä ajoilta. Kun
nainen antautuu, vannoo hän uskollisuutta kuun sarvien kautta. Itse
asiassa ei mies eikä nainen anna mitään lupausta. Mutta harvinaista
ei siltä ole, että heidän yhdyselämänsä kestää kuolemaan saakka. Ei
kumpikaan haluaisi olla osallinen sellaisessa uskollisuudessa, jota
pidetään voimassa ainoastaan valan kautta, eikä perustu ruumiilliseen
tai henkiseen sopusointuun. Emme ole kenellekään mitään velkaa. Mies
uskotteli muinoin naiselle, että nainen kuului hänelle. Me emme ole
niin herkkäuskoisia. Me uskomme, että inhimillinen olento kuuluu
ainoastaan itselleen. Me antaudumme koska haluamme ja kenelle haluamme.
Emme sitäpaitsi häpeä noudattaa vaistoamme. Emme ole mitään
teeskentelijöitä. Vielä neljäsataa vuotta sitten olivat ihmiset ihan
tietämättömiä fysiologiasta ja tämä tietämättömyys oli syynä suuriin
hairahduksiin ja julmiin heräämisiin. Hippolyte, sanokoot kafferit
mitä tahansa, yhteiskunta on järjestettävä luonnon mukaan, eikä luonto
yhteiskunnan mukaan, kuten tähän saakka aivan liian kauan on tehty.
Perceval kannatti toverinsa käsitystä.
— Osottaakseni sinulle mitenkä sukupuolikysymys on järjestetty meidän
yhteiskunnassamme, sanoi hän, haluan sinulle mainita, Hippolyte, että
monessa tehtaassa ei johtaja edes halua kysyä onko työhöntulija mies
vai nainen. Jonkun henkilön sukupuoli ei liikuta kollektivivaltiota.
— Mutta entäs lapset?
— Mitä? Lapsetko?
— Eivätkö ne jää hunningolle, kun ei ole enää perhettä?
— Mitenkä sinä voit sellaista ajatella? Äidinrakkaus on hyvin vahva
vaisto naisessa. Siinä hirvittävässä vanhassa yhteiskunnassa nähtiin
äitien usein taistelevan kurjuutta ja häpeätä vastaan kasvattaakseen
luonnollisia lapsiaan. Miksikä hylkäisivät pienokaisiaan meidän
äitimme, jotka eivät kärsi häpeätä eivätkä kurjuutta? Meidän
keskuudessamme on paljo hyviä äitejä ja puolisoita. Mutta hyvin suuri
on jo niitten naisten luku, jotka tulevat toimeen ilman miestä, ja se
yhä kasvaa.
Tällä kohtaa antoi Chéron jotenkin merkillisen lausunnon:
— Meillä on, sanoi hän, sukupuolisesta eroavaisuudesta paljo sellaisia
tietoja, joista raakalaisuuden yksinkertaisuus muinoisina aikoina
ei mitään aavistanut. Siitä seikasta, että oli kaksi ja vaan kaksi
sukupuolta, tehtiin kauan vääriä johtopäätöksiä. Ajateltiin, että
nainen oli ehdottomasti nainen ja että mies oli ehdottomasti mies.
Mutta niin ei ole todellisuudessa; on naisia, jotka ovat hyvin paljon
naisia, ja taas toisia naisia, jotka ovat sangen vähän naisia. Nämä
eriäväisyydet, joita muinoin peitti puku ja elintavat, ilmenevät
selvästi meidän yhteiskunnassamme. Ja vielä merkillisempää on se, että
samat ominaisuudet tulevat jokaisessa sukupolvessa yhä selvemmiksi ja
huomattavammiksi. Siitä saakka, jolloin naiset alkoivat tehdä työtä
miesten tavalla, toimia ja ajatella kuin miehet, nähdään moni heistä
hyvin miesmäiseksi. Pääsemme ehkä jonakin päivänä niin pitkälle,
että synnytämme neutreja (sukupuolettomia olennoita), "työmiehiä",
kuten sanotaan mehiläisistä. Siitä koituu suuri etu: työtä voidaan
lisätä, lisäämättä kuitenkaan väestöä sellaisella tavalla, mikä ei ole
sopusuhdassa elämän tarpeisiin. Me pelkäämme yhtä paljo liiallista kuin
liian vähäistäkin syntyväisyyttä.
Minä kiitin Percevalia ja Chéronia siitä, että olivat ystävällisesti
antaneet minulle tietoja niin mieltäkiinnittävästä aineesta.
Tiedustelin sitten eikö kirjallista sivistystä lyöty laimin
kollektiviyhteiskunnassa, oliko filosofisia tieteitä ja harjotettiinko
vapaitten taiteitten tutkimista.
Vanha Morin vastasi minulle seuraavasti:
— Sivistys on kaikissa asteissaan kehittynyt hyvin korkealle. Kaikki
toverit tietävät jotain, mutta kaikki he eivät tiedä samaa, ja
mitään hyödyttömiä asioita ei ole opittu. Ei enää haaskata aikaa
lakitieteellisiin ja jumaluusopillisiin tutkimuksiin. Kukin valitsee
taiteista ja tieteistä sen, mikä hänelle paraiten soveltuu. Meillä on
vielä jälellä useita vanhoja teoksia, vaikka onkin joutunut häviöön
suurin osa niistä kirjoista, joita painettiin ennen uusinta aikakautta.
Yhä edelleen painetaan kirjoja, enemmän kuin koskaan ennen. Typografia
on kuitenkin häviämäisillään ja sen sijalle alkaa tulla fonografia.
Runoja ja romaaneja julkastaan ja fonografisesti näytelmien esittämistä
varten on keksitty erittäin nerokas yhdistelmä fonografista ja
kinematografista, mikä laitos esittää yhtaikaa näyttelemisen ja äänet.
— Teillä on siis runoilijoita ja näytelmäkirjailijoita?
— Meillä ei ole ainoastaan runoilijoita vaan myöskin runoutta. Me
olemme ensimäisinä rakentaneet rajat runouden alueelle. Ennen meitä
laususkeltiin runosäkeinä paljo sellaisia asioita, jotka olisivat
paremmin tulleet sanottua suorasanaisesti. Kertomuksia laadittiin
runomuotoon. Se oli jäännöstä niiltä ajoilta, jolloin rusnailtiin
lakimääräyksiä ja sananlaskuja säkeiksi. Nykyään juttelevat runoilijat
vaan sellaisia sievosia asioita, joissa ei ole mitään ajatusta ja
heidän kielioppinsa ja kielensä on heidän omaansa samoinkuin poljento,
sanakuvat ja soinnut.
Meidän teatterimme on melkein yksinomaan laulurunollista. Todellisuuden
tarkka tuntemus ja väkivaltaisuuksista vapaa elämä on tehnyt meidät
melkein välinpitämättömiksi dramalle ja murhenäytelmälle. Kansaluokkien
yhdistäminen yhdeksi kokonaisuudeksi ja sukupuolten yhdenvertaisuus
on poistanut vanhalta huvinäytelmältä melkein kaiken aineiston. Mutta
soittotaidetta rakastetaan enemmän kuin koskaan ennen. Me ihailemme
erityisesti sonatia ja symfoniaa.
Yhteiskunnassamme suositaan erityisesti piirustustaidetta. Monet
maalausta vahingoittaneet ennakkoluulot ovat hävinneet. Elämämme on
selvempää ja ihanampaa kuin porvarillinen elämä, ja muotoaistimme on
kehittynyt hienoksi. Kuvanveisto kukoistaa maalaustakin paremmin,
senjälkeen kun se älykkäällä tavalla on ryhtynyt koristamaan julkisia
loistorakennuksia ja yksityisasunnoita. Eikä koskaan ole taiteen
opetuksessa tehty niin paljo työtä kuin nykyään. Vaikkapa vaan
joitakuita minuuttejakin kuljet ilmanhalkaisijallasi jonkin pääkatumme
kohdalla, niin varmaan hämmästyt koulujemme ja museoittemme paljoutta.
— No, oletteko sitten onnellisia? kysyin minä.
Morin pudisteli päätään.
— Ihmisluonteeseen kuuluu se, ettei hän voi nauttia täydellistä onnea.
Onnelliseksi ei voi tulla ilman ponnistuksia, kaikki ponnistus taas
väsyttää ja tuottaa kärsimyksiä. Olemme tehneet elämän siedettäväksi
kaikille. Onhan sekin jotain. Meidän jälkeläisemme ymmärtävät paremmin
asiansa. Meidän järjestäymismuotomme ei ole muuttumaton. Vielä
viisikymmentä vuotta sitten oli se toisellainen kuin nykyään. Ja
tarkkanäköisimmät arvelevat, että piakkoin on vastassamme taas suuria
muutoksia. Se on mahdollista. Mutta inhimillisen sivistyksen edistys on
vastaisuudessa sopusointuista ja rauhallista.
— Ettekö päinvastoin pelkää, kysyin minä, että mahdollisesti
päällekarkaavat raakalaiset hävittävät tämän sivistyksenne, johon
tunnutte olevan tyytyväisiä? Sanoittehan vielä olevan Aasiassa ja
Afrikassa suuria mustia ja keltaisia kansakuntia, jotka eivät ole
yhtyneet liittoonne. Niillähän on sotajoukkoja. Teillä ei ole. Jos ne
hyökkäisivät kimppuunne.
— Päällekarkauksen varalta on ryhdytty suojelustoimenpiteisiin.
Ainoastaan amerikalaiset ja australialaiset voisivat taistella meitä
vastaan, sillä ne ovat yhtä taitavia kuin mekin. Mutta valtameret
erottavat meidät toisistamme ja etujen yhteys liittää meidät yhteen.
Mitä taas kapitalia omaaviin neekereihin tulee, niin he käyttävät
vielä terästykkejä, tuliaseita ja muuta sellaista rautaromua
kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta. Mitäpä voisivat sellaiset
vanhanaikaiset koneet Y-säteitten purkausta vastaan? Rajojamme
suojelee sähkö. Liittovaltioitten ympäri kiertää ukonsalamakehä. Muuan
pieni, silmälaseilla varustettu mies istuu jossakin, en tiedä missä,
jonkinlaisen kirjotuskoneentapaisen edessä. Hän on ainoa sotilaamme.
Hänen tarvitsee vaan painaa jotain pientä nappulaa hajottaakseen
tomuhiukkasiksi puolenmillionan suuruisen sotajoukon.
Morin epäili hetkisen. Sitten jatkoi hän vähän hitaammin:
— Jos meidän sivistystämme jokin vihollinen uhkaisi, niin ei se olisi
ulkonainen, vaan sisällinen.
— Onko teillä siis sellaisia?
— On anarkistit. Heitä on paljo, rohkeita ja älykkäitä ihmisiä.
Kemistimme, opettajamme tieteissä ja kaunokirjallisuudessa ovat
melkein kaikki anarkisteja. He väittävät työn ja tuotteitten
säännöttelyn viaksi suurimman osan niitä epäkohtia, mitkä vielä
vaivaavat yhteiskuntaa. He väittävät, ettei ihmiskunta tule ennen
onnelliseksi kuin siinä välittömässä sopusoinnun tilassa, mikä seuraa
sivistyksen täydellistä hävittämistä. He ovat vaarallisia. Ja vielä
vaarallisemmiksi he tulisivat, jos koettaisimme ahdistaa heitä. Mutta
siihen ei meillä ole varoja eikä haluakaan. Meillä ei ole edes kykyä
pakottaa tai sortaa, ja se on mielestämme hyvä.
Raakalaisuuden aikoina olivat ihmiset lujasti vakuutettuja
rangaistusten tehosta. Meidän esi-isämme poistivat koko tuomarisäädyn.
Sitä ei enää tarvittu. Poistaessaan yksityisomaisuuden, poistivat
he samalla varkauden ja petoksen. Kun rupesimme pitämään yllämme
sähköpuolustusvoimaa, ei meidän tarvitse enää pelätä murhayrityksiä
omaa henkilöämme kohtaan. Ihminen on alkanut pitää arvossa toista
ihmistä. Vielä nytkin tehdään himorikoksia, mutta niitä tehdään
kaiketi aina. Mutta sellaiset rikokset tulevat yhä harvinaisemmiksi,
kun niitä ei rangaista. Meidän tuomarikuntanamme on ainoastaan
muutamia valituita, kokeneita miehiä, jotka korvauksetta ratkaisevat
kiistakysymyksiä.
Minä kiitin tovereitani heidän hyväntahtoisuudestaan ja pyysin saada
tehdä Morinille vielä viimeisen kysymyksen.
— Ei suinkaan teillä ole enää uskontoa?
— Päinvastoin, meillä on suuri joukko uskonnoita, niistä muutamat
vallan uusia. Ainoastaan Ranskasta puhuttaessa on meillä ihmisyyden
uskonto, positivismi, kristinusko ja spiritismi. Muutamilla seuduilla
on vietä katolisiakin, mutta heitä on vähän ja hajaantuneina useihin
lahkoihin, mikä oli seurauksena niistä lukuisista uskonkiistoista,
joita tapahtui kahdennellakymmenennellä vuosisadalla valtion erottua
kirkosta. Pitkään aikaan ei enää ole ollut paavia.
— Sinä erehdyt. Vielä on olemassa paavi. Sen olen saanut tietää
sattumalta. Se on Pius XXV, värjäri via dell'Orson varrella Romassa.
— Mitä! huudahdin minä. Onko paavi värjärinä?
— Mitäs ihmeellistä se on? Pitää kai hänellä olla ammatti kuten
muillakin.
— Mutta entäs hänen kirkkonsa?
— Häntä kuuntelee vaan joku tuhatkunta henkilöä Europassa.
Näin viimeksi jutellen me erkanimme. Michel sanoi minulle, että minä
saisin yösijan jossain läheisyydessä, ja että Chéron saattaisi minua
kotimatkallaan sinne.
Yön valo oli opalinvärinen, samalla vahva ja lempeä. Lehdistöt saivat
siitä emaljiloisteen. Kuljin Chéronin rinnalla.
Katselin häntä tarkemmin. Hänen kenkänsä antoivat käynnille lujuutta
ja ruumiille yleensä varmuutta. Ja vaikka hän miehen vaatteissa
näytti pienemmältä kuin todella olikaan, vaikka hän kulki toinen
käsi taskussa, ei hänen ulkonaiselta olemukseltaan, kaikesta
vaatimattomuudesta huolimatta, puuttunut eräänlaista ylpeyttä. Hän
katseli vapaasti oikealle ja vasemmalle. Se oli ensimäinen näkemäni
nainen, jossa olin huomannut sellaista tyyntä uteliaisuutta, halua
kävellä jouten. Hatun alta näkyi hienot, selväpiirteiset kasvot. Hän
kiihotti ja viehätti minua samalla kertaa. Pelkäsin, että hän pitäisi
minua tuhmana ja naurettavana. Siltä kuitenkin selvästi näytti, että
minä olin hänelle ihan yhdentekevä.
Äkkiä hän kuitenkin kysyi minulta, mitä ammattia minä harjotin. Minä
vastasin umpimähkään olevani sähköteknikko.
— Niin minäkin olen, sanoi hän.
Viisaasti kyllä minä annoin keskustelun siitä asiasta raueta.